15.6.2015

München, päivä kaksi.

Aamulla suihku erikoissuihkussa, jota tulee kuumaa vettä paineella - ei mitenkään itsestäänselvyys, täälläpäin. Telinettä suihkulle ei tietenkään ole, kainalon peseminen vaatii akrobaatin elkeitä. Suihkuverhokin on erikoinen systeemi: pienestä muovikiinnikkeestä lähtee viuhkamaisesti kahdeksan metallitankoa, joiden päissä verho roikkuu. Ammeessa olisi kyllä muuten ruhtinaallisesti tilaa, mutta verhon sisällä ei niinkään. Onneksi se on sentään läpinäkyvä.

Epäilen aamiaismakkaroiden menneen pilalle, kun ne maistuvat sinapilta. Tsekkiläisestä tuoteselosteesta asiaa ei voi tarkastaa, tai ainakaan ymmärtää. Kohta jo etsimme ulkona metroasemaa, se löytyy minuutin kävely jälkeen - kerrostalon kulman takana on yllättäen liukuportaat ilman mitään katosta, kylttinäkin pelkkä valkoinen U sinisessä neliössä. Sataa, portaat ovat liukkaat.

Metroilemme kohti Deutsches Museumia, jossa on näytteillä vähän kaikkea. Isar virtaa erikoisen vihreänä ja vuolaana sen vieressä, Otto-poika Von Bismarck tuijottaa kivisillä silmillään kuohuihin miekkaansa nojaten. Kello on kaksitoista, aikaa viisi tuntia - tuskin riittää. Aloitamme ylhäältä, avaruudesta ja maailmankaikkeudesta. Se on aian liian teoreettista - ei mullistavaa laskukaavaa voi laittaa vitriiniin, eikä havainnollistaa urpolle niin, että heti tajuaisi. Tieteismusiikki taustalla ei auta yhtään.

Siirrymme kerrosta alemmas, ja siitä se lähtee - erikoinen kujanjuoksu kiinnostavan esineen luota toiselle, sekavassa järjestysessä, kamera laulaen. Näemme ainakin vanhoja radiolaitteita, lentokoneita (erilaisia aaltopelti-Junkerseja, Messerschmitin potkuri- ja suihkuversiot, Fokkerin kolmitason eli punaisen paronin koneen, Wrightin veljesten Flyerin replikan ja Bleriotin, josta joku hullu pohjalainen rakensi kopion tässä taannoin), avaruusromua (Sputnik, Telstar, Mercury 1, Saturn-raketin moottori, kaikki amerikkalaiset raketit pienoismalleina), kostoaseet V1 ja V2, Peenemünden pienoismalli...

Sitten välillä jotain ihan muuta: kirjapainotekniikkaa puukaiverruksista metallisten irtokirjainten kautta valoladontaan ja digiaikaan. Kiehtovaa kamaa, etenkin automaattiset metallikirjasinlaitteet; aseta tähän suppiloon tuhat pientä a-kirjainta. Sitten on tietenkin reikäkortilla toimivat kangaspuut, valokuvauksen kehitys lasilevyistä polaroidiin, puolen metrin haitarikameroita, stereokuvausta, elokuvausta - pieni hyppy lasinvalmistukseen ja kuvaputkitelkkareihin, jotka kuuluvatkin jo museoon - sitten teknisiä leluja, kuten Meccano ja Märklin, joka ei alunperin tehnytkään junia. Rakennussarjameininki oli muutenkin vähän erilaista, tyyliin "tässä sulle laatikko erilaisia tiiliä ja mallikuva, rakennapa katedraali."

Pakko kertoa tähän väliin QI:sta oppimani asia. Kun Meccano esiteltiin briteissä, saatavana oli kaksi rasiaa: box standard ja box de luxe. Cockney-slangi väänsi näistä vieläkin käytössä olevat termit bog standard ja dog's bollocks. Sellaista kulttuuriperintöä.

Seuraavaksi ihmettelimme musiikkiosaston erikoissoittimia, kuten nivellettyjä torvia, bassonokkahuiluja ja seitsemänkielisiä viuluja. Oli myös huuliharpun ja trumpetin risteytys, kanteleen ja kitaran yhdistelmä sekä vanhoja harppuja. Ja yhdessä huoneessa pysty-cembaloita - eli Ihan hirveet cembalot pystyssä. Ehkä väsytti jo hieman.

Etsimme Engimaa ja juoksimme läpi useita saleja täynnä mahtavia höyrykoneita - monissa oli viisimetrinen vauhtipyörä, joka oli pitänyt upottaa lattiaan. Koneöljyä ja kiillotettua terästä, niistä pidän. Isoja, mekaanisia laitteita, joissa on kova ääni ja öljykuppeja ja säätöpyöriä ja kiertokankia ja ne pyörivät pallot kepin nokassa. Alakerrassa olisi ollut ympäristöä, mutta kuka siitä piittaa, jos on pari tonnia pyörivää ja viuhtovaa valurautaa? Enigmaa ei löytynyt, mutta löytyi sähkötekniikan osasto - lisää tarpeettoman isoja säätimiä, joista kuuluu miellyttävä thunk. Toisessa päässä oli demonstaatio käynnissä; näytettiin, mitä tapahtuu, kun 100 000 volttia iskee pahviseen pienoistaloon. Hirveä pamaus ja väläys, savu vaan nousee, talo poissa. Nörtit taputtivat hillitysti.

Poistuimme museosta, kun ajoivat pois, sen verran pää pyörällä, että museokaupasta tarttui mukaan koottava zeppeliini. Ja epäilyttäviä postikortteja. Nälkä ja väsymys kuitenkin vaivasi, joten oli ilmiselvästi aika tarkistaa seuraava klassikko: Hofbräuhaus München. Lähistöllä olisi ollut muitakin vastaavia, kuten Spaten ja G. Schneider, mutta vain yksi kelpasi tänään. Tunnelma oli jo ovelta alkaen katossa, vaikka tulimmekin takaovesta: kaikki pöydät täynnä, huumaava puheensorina, tarjoilijoita nahkahousuissa ja tissipaidoissa, litran tuoppeja, eksyneitä turisteja, vanhoja kähmyjä, pysyvästi varattuja pöytiä, lukollisia tuopinsäilytysräkkejä kantapeikoille, pitkiä pöytiä, tungosta ja kiirettä.

Tähän kohtaan leikkaus metroasemalle, koska äsken unohdin. Hauptbahnhof on tietenkin remontissa ja täynnä kummallisia poikkeuskäytäviä, joita ei ole merkitty kunnolla. Astumme junasta ulos, mutta kaikki liukuportaat menevät vain alaspäin. Hetken pyörimisen jälkeen ystävällinen täti tulee kertomaan, että olisi pitänyt jäädä pois toiselle puolelle junaa - siellä kaikki portaat menevät ylöspäin. Onneksi junia tulee minuutin välein, seuraavasta läpi vaan ja se siitä.

Löydämme paikan pöydän päästä, brittiporukka on juuri poistumassa. Tuopinsäilytysräkki on ihan vieressä, seuraava pöytä täynnä sellaista valkohapsista viiksimestaria ettei tiedä miten päin olisi. Ne ryystävät litran annoksia savisista kannellisista tuopeista pelottavaan tahtiin. Tarjoilija ilmestyy yllättävän nopeasti, tilaamme schnitzelit ja litran tuopit - Kristalle toki radleria, kun parka ei vieläkään pidä humalan mausta. Juomat ilmestyvät kuin taikaiskusta, eikä leikkeissäkään kauaa kestä - ja maku on spitaalisen hyvä. Henkilökuntaa riittää, ja se on tehokasta - kuusi litran tuoppia yhdessä kädessä tai kahdeksan kilon annosta eisbeiniä samalla tarjottimella, pään yläpuolella, japanilaisruuhkassa. Humppabändi jo virittelee torviaan, kokoonpanoon kuuluu jostain syystä myös harppu, joka ei kuulu tööttäyksen yli mihinkään. Vaan eipä täällä enää kuule edes vierustoveria, jos ei huuda.

Palvelu on tosiaan nopeaa ja ystävällistä, mutta toisin käy pöydän toiseen päähän ilmestyneille jenkkipojille; juomissa kestää, ruoassa kestää vielä kauemmin - ja kun se tulee, saa ruokailuvälineitä odottaa vielä toisen mokoman. Ihan vahingossa unohtuivat. Taisimme tehdä jotain oikein, he eivät niinkään.

Lähtiessä tunnelma on lämmin ja pörröinen; ruoka ja juoma oli toki täkäläisittäin kallista, mutta erinomaista - eikä tunnelmasta puuttunut mitään. Käymme vielä kaupassa ihmettelemässä kummallisia valikoimia ja todellista pikakassahenkilöä, joka skannaa tuotteet niin nopeasti, ettei kaksi ihmistä ehdi niitä pakata. Liukuhihnaa ei tietenkään ole, kaiken on siirryttävä korista piippauksen kautta suoraan kassiin. Metroilu takaisin tapahtuu kuten arvataan, saman sekavan aseman kautta. Kämpillä testaamme vielä voileipägrilliä, se sentään tekee minkä lupaa.

Huomenna on luvassa hilpeä päivä, pikku retki Dachaun keskitysleirille.