24.6.2015

Helsingborg, Ruotsi.

Aamiainen hobittimökissä - juusto ja salami olivat kaupasta, mutta sämpylät, letut, hillot ja mysli kotitekoisia. Kissaa ei näkynyt. Ihmettelimme vielä hetken huoneen kirjahyllyjä, etenkin mapitettuja mad-lehden vuosikertoja - outo fontti paljastaa, että kyseessä on sittenkin ruokalehti.

Välttelimme moottoriteitä Humlebækkiin, Louisianan modernin taiteen museoon. Se ei ole pettänyt vielä kertaakaan - joku näyttelyistä on poikkeuksetta hyvä, ja jos ei, pelkkä talo riittää. Rakennus on pitkä, kapea ja polveileva, se laajentuu välillä isoiksi saleiksi ja sukeltaa toisinaan maan alle. Isoista ikkunoista näkyy merelle ja villiintyneeseen veistospuistoon - päässä alkaa soida Nitsin A Touch of Henry Moore.

Tällä kertaa meille näytettiin Peter Doigin töitä, monimetrisiä maalauksia, joissa oli viipyilevä ja mystinen tunnelma. Niitä olisi voinut tuijottaa tuntikausia - mutta valokuvaan tai postikorttiin ne eivät suostuneet vangittaviksi. Niin pitää ollakin. Nautimme vielä kalliit mutta loistavat smørrebrødit kahvilan terassilla, katsellen meren yli Ruotsiin. Kerjäävien varpusten lisäksi joukkoon oli sitten viime kerran liittynyt kaksi päivystävää sorsaa - toinen niistä osasi hypätä ottamaan tarjotun leivän kädestä.

Helsingøristä ei löydy oikein mitään, ilmakin on kolea ja taivas enteilee sadetta. Sitten osuu kohdalle mahtava, kapea kuja, vinoja taloja, paljon kuvattavaa. Kulman takana odottaa viinaturistien katu: halvan kaljan ja kyseenalaisen ruoan baareja sekä paljon pieniä juomakauppoja, joissa myydään isoja viinapulloja ja kaljaa kärryittäin - mutta koska tämä on Tanska, myös laadukasta juomaa ja hyvää olutta. Löydän täydennystä Amagerin kuolemansynti-sarjaan ja pari muuta jännää. Sitten laivaan töytään, sen nimi ei ole Georg Ots vaan Prinz Wilhelm. Matka kestää 20 minuuttia, mutta baari toki pitää olla, ja lämmintä ruokaa tarjolla. Ehtiihän siinä, jos ei muuta, niin jonottaa ja maksaa.

Laiva rantautuu, ajamme hissillä autokannelle. Hissi on sittenkin väärä, olemme väärällä puolella. Ehkä tuollapäin on portaikko, josta pääsee läpi? Ei ole. Pujottelemme autojen välissä, keulaportti avautuu jo. Kierrän keulan kautta oikealle puolelle, löydän auton mutta Krista on kadonnut. Jonon etummaisia starttaillaan jo, puhelin ei löydä kenttää joten ei voi soittaa, pakko ajaa, tukoksi ei voi jäädä. Pysähdyn heti laivan ulkopuolella, kannella kun oli pyöräilijöitäkin - kaipa sieltä kävelläkin voi. Ei näy. Puhelin hälyttää, muttei vastaa. Pakko ajaa taas, tulevat kohta kyselemään. Ajan ainakin kilometrin satamalaituria väärään suuntaan, ennen kuin pääsen kääntymään kaupunkiin päin. Nyt puhelin suostuu yhteistyöhön - urhoollinen mutta hätääntynyt sankarimatkailija on poistunut lautalta kävelyputkea pitkin. Sovimme tapaamisen terminaalille, mutta eipä ole helppoa vieläkään; koko paikka on remontissa ja tietyön kourissa, kyltit osoittelevat minne sattuu eikä luvattuja parkkipaikkoja ole. Seuraa nykivä puhelinkeskustelu, jossa kumpikin kertoo melkeinpä samat tuntomerkit olinpaikalleen; juna- ja bussiasema, liikenneympyrä, saattoliikenteen laituri, taksitolppa. Käy ilmi, että olemme saman rakennuksen eri päissä: niistä on selvyyden vuoksi tehty identtiset.

Hostelli löytyy, sen edessä on jopa parkkipaikka - yksi kappale. Varattu, kuinka ollakaan. Auto parin korttelin pähän, laukut raahaten perille, avaimet tiskiltä, hissillä huoneeseen - joka osoittautuu pieneksi kopiksi yhdellä yhdenhengen sängyllä. On tämä nyt saatana!

Huone saadaan onneksi vaihdettua, on mennyt käsitteet sekaisin - single room ja single night, helpostihan se. Neljännen kerroksen merinäköala meneteään, ei se sänkyä kuitenkaan korvaa. Rasittaa melkolailla paljon. Vierasparkki on tietenkin täynnä, mutta tässä lähellä on kuulemma ilmaista kuuden jälkeen. Siirrän auton parempaan paikkaan, siinä saa olla yhdeksään. Käteistä ei tietenkään ole, varsinkaan kolikoita, tai paikkaa jossa niitä vaihtaa - mutta käsittämättömän futuristinen ja teknologinen noituus rientää apuun; automaattiin käy kortti! Ja se toimii! Maksan kaksi lisätuntia aamuun, kokonaista 20 kruunua - reteästi luotolla.

Etsimme kaupungilta ruokapaikan, saman kuin viimekerralla, koska nyt ei jaksa. Hipsteri tiskin takana, sama kuin viimekerralla, suosittelee hyvin humaloita olutta. En sano vastaan. Cesar-salaatti ja burgeri toimivat kuten pitääkin - tilaamani ja jo maksamani halvempi fish & chips on loppu, mutta korvaavasta purilaisesta ei veloiteta lisää. Meininki alkaa kääntyä.

Krista häipyy kaupan kautta hostellille, itse kiipeän vielä kukkulalle, josta näkee koko kaupungin. Täällä on joskus ollut iso linnoitus, josta on jäljellä enää yksi torni ja laaja puisto. Mahtaa harmittaa. Katselen laivojen menoa Tanskaan ja takaisin, vastarannan Kronborgin linna näkyy oikein hyvin. Tanskan yllä heijastelee hieno valoilmiö; synkeän pilvipeiton läpi siilautuu kultaisia auringonsäteitä, kuin jehovien lehtisissä. Olen selvästikin väärällä puolella salmea. Lähtikö niitä junia Köpikseen vielä? Hyvin ehtisi illaksi Tivoliin.

Päätän kävellä vielä laiturille, lautasta huomasin nimittäin erikoisen palmurannan. Tuuli on kova, ilma edelleen kolea ja taivas tumma. Valoilmiö Tanskan yllä ei luovuta; saan mahtavia kuvia tyrskyistä, traktorintuomasta hiekkarannasta ja palmuista, jotka on istutettu ihan maahan asti - ei ruukkuihin, kuten Trelleborgissa. Eteläruotsalaisilla taitaa olla joku palmufetissi. Welcome to Tropical Beach, julistaa kyltti - illuusio kyllä hieman rakoilee. Kävelen kaarevan aallonmurtajan päähän asti kengät täynnä hiekkaa, hyvien kuvien toivossa. Sieltä ei kuitenkaan irtoa mitään mainittavaa, merilevä vaan tuoksuu. Takaisin hostellille, siis. Rantakadulla tanskalaiset raggarit huudattavat jenkkirassien moottoreita, paikallisia tyttöjä hihityttää - väärällä tavalla. Ohitan terassin, jolla esiintyy stand up -koomikko. Murre on niin paksu, että puolet menee ohi, mutta jutut eivät ole hauskoja. Kukaan ei naura. Tunnelma pilalla ja paha mieli.

Huomenna seuraa Ruotsin läpiajo, yö vietetään Ersta Kongresshotellissa Tukholmassa - näkymä on ainakin kohdallaan.