3.6.2017 Puttgarden, Saksa.

Ajettuaan Ruotsin ja Tanskan läpi yhtä kyytiä Saksaan, viiden tunnin unien jälkeen, on ihminen hieman poikki. Raportti jää siis lyhyeksi. Matkalla ei tapahtunut paljon mitään, mitä nyt säätila hieman vaihteli - Brahe Hus jäi tällä kertaa käymättä ankaran sateen vuoksi, mutta sain sentään kesänaloittajais-88:ni (jäätelön siis) toiselta huoltamolta. Lehmiä nähtiin, ja lampaita ja hevosia ja muutama kotka ja hämmentävän paljon yliajettuja mustavariksia.

Kaikki sujui kitkatta Juutinrauman sillalle asti; porteilla huomasin, että rakas vaimoni olikin ostanut ylitysvoucherin eiliselle. Pieniä ilon hetkiä. Puhuminenkaan ei auttanut, kun olin ihmiskammoissani valinnut automaattikassan. Taakse kertyi jo jonoa, siispä kortti esiin.

Tanska on aina vaan yhtä idyllinen - vaikka maisemassa ei olisi mitään muuta kuin tylsää peltoa ja pajupuskia, se on silti jotenkin niin, jotenkin niin. Ehkä valo on erilainen, pakkohan joku selitys on olla.

Rødbyn kylä on erittäin kuollut, pääkadun liikkeet puoliksi tyhjillään eikä ketään missään. Kävimme silti huvittelemassa Dagli Brugsenissa (ruokakauppa) asioiden nimiä tavaten. Ei niihin totu. Oli myös saatava makrillisalaattia, tuota herkkujen herkkua. Tälle reissulle pakattiin mukaan sähköinen kylmälaukku, säilyypähän sitten (no ei kauaa säily.)

Lauttamatkalla Saksaan kiltit lapsukaiset karjahtelivat poskiakiristävän suloisesti ja juoksivat kirjaimellisesti ympyrää jaloissa. Hurmaavaa seuraa. Nautimme kehnot mutta kalliit wienerleikkeet, kokin puheesta ei ollut varma mitä kieltä se on.

Hotelli Dania, ensimmäinen vastaantullut, on raikas aikahyppy suoraan 80-luvulle - tai, koska ollaan Saksassa, täkäläiselle 90-luvulle. Harmaanruskea kokolattiamatto, tummaa tammipanelia ja beiget kukkaverhot. Söpöä. Täällä olisi ravintolakin, oikein kansainvälisellä keittiöllä - ehkä siellä on uutuutena pizzaa. Näkymä on kuitenkin mainio ja taivas iso.

Kävimme äsken pikku promenadilla tuossa paikallisella hiekkarannalla. Ilma on kesäinen, lokit huutavat ja pääskyt suhahtelevat. Huomenna Saksan läpi ja Itävaltaan. Hei vain hei.

(Jos kellä on instagram, niin hästäk hippienutoloma2017 näyttää melkein samat kuvat kuin täälläkin.)

4.6.2017 Ebersberg, Saksa

Pitkän ja tylsän ajopäivän jälkeen on vaikea keksiä mitään hienoa sanottavaa, paitsi ehkä loputtomista tietöistä, tai siitä, että nopeusrajoituksissa ei tunnu olevan mitään logiikkaa. Hirveää perunapeltoa saa posottaa niin lujaa kuin lähtee (ranskiksen tapauksessa pösöttää, eikä kovinkaan lujaa) mutta päällysteen vaihtuessa todella sileään pudotetaan rajoitus äkisti kuuteenkymppiin, kun Reiskalta putos kolikko siihen johonkin kerran just ennen ku asfaltti laitettiin. Ääh.

Bensa halpenee etelään mennessä ja maiseman kumpuilu lisääntyy samaa tahtia. Nyt näkyi jo vuoriakin. Siihen tunteeseen ei totu.

Söimme hotellin perisaksalaisessa ravintolassa erittäin perinteiset täytetyt leikkeet. Sisustus oli juuri sellainen kuin kuvitella saattaa, paitsi överimpi - ja annoksissa varmaan 1000 kaloria per. Parasta. Myöhemmin ihmettelimme, tai ainakin minä, huoneen seinästä pistäviä vesihanoja. Putkea ei tule, hanat vain pönöttävät, sopivasti sängyn yläpuolella. En ole uskaltanut kääntää, vielä.

Pieni kävely keskustassa vastasi oletuksia; juuri sellainen pikkupaikka kuten aina. Paljon hienoa ja vanhaa, mutta myös moderni (no 20 vuotta sitten oli) ostoskuutio kaiken keskellä. Mitähän senkin tieltä on aikanaan lanattu? Kiinalainen ravintola 1600-luvun talossa näytti väärältä, en tiedä miksi - siellähän tuota historiaa riittää.

Kävelin vielä keskenäni mäen alas, lammelle. Täysin tyyni pinta, kaartuvat puut ja tummuva ilta, siinä oli ihmisen hyvä.

Huomenna ei mennä vieläkään Itävaltaan - ohjelmassa on kuitenkin kotkanpesä. Jihuu.

5.6.2017 Bad Reichenhall, Saksa

Kävelimme maanalaista käytävää pitkin toiseen rakennukseen aamiaiselle kuin agentit ikään. Keskellä tunnelia portaat nousivat viisi askelmaa ylös ja sitten heti alas. Ehkä salaisen tukikohdan piirtäjäle kävi pikku moka.

Parin tunnin ajo Bad Reichenhall:iin, Berchtesgadenin naapuriin, vuorten noustessa koko ajan korkeammiksi. Meillä on kämppä kahdeksi päiväksi, kerrostalon viidennessä, vuorten keskellä. Tuskin ehti ranskis pysähtyä pihalle, kun kyttäysmummo jo ojensi parvekkeelta, että siihen ei todellakaan saa pysäköidä - vaan paikalle 31, olkaa niin hyvät kiitos, ja hymy päälle. Melkoinen ero ilmapiirissä.

Laukut heitettiin ja avain lunastettiin - ja sitten pesille, nimittäin kotkanpesille. Ranskis vikisi jyrkällä serpenttiinitiellä, joka vei silti vain puoliväliin; loppumatka oli mentävä bussilla - kävelläkin sai, mutta juuri nyt ei ollut kuutta ylimääräistä tuntia takataskussa. Olimme ensimmäisinä jonossa, mutta kiinalaiset etuilivat - kaikki viisitoista, samaan rahaan. Samaan bussiin mentiin, kuitenkin.

Huimaavan ja korviapaukuttavan nousun, jota unkarilaisryhmän huonot vitsit ja vastahakoinen tekonauru sulostuttivat, jälkeen, oltiin uuden edessä. Viimeisen sadan metrin aikana maailma nimittäin peittyi valkoiseen utuun, jota myös pilveksi kutsutaan. Sen keskeltä suuntasimme vuoren sisään louhittuun kosteannihkeään tunneliin, jossa on kai aina märkää. Se johti pyöreään huoneeseen, jossa oli puolipallonmuotoinen holvikatto ja hissin ovi. Etuilimme kiinalaisia, niillä meni ryhmä poikki. Häh-häh.

Hissillä pääsi suoraan pimeyden ytimeen - tai, tässä tapauksessa, valoon. Kaikenkattava valkoinen pilvivaippa toimi kuin suuri softbox, sirottaen auringonsäteet tasaiseksi läpitunkevaksi massaksi. Valoa oli kainaloissakin, ja nenässä, varpaiden välissä on ehkä vieläkin.

Itse talossa oli kovin vähän nähtävää, ei kaapin kaappia, joten nautimme terassilla oluen. Kyytipojaksi piti tietenkin saada makkaraa ja leberkäseä, tuota lihamurekkeen ja lauantaimakkaran risteytystä. Krista jäi syöttämään puolikesyille alppinaakoille juustokakkua, kun ei niille paprika kelvannut - itse kiipesin vuoren huipulle, ehkä 50 metriä ylöspäin, vankkaa polkua.

Pilvipeite rakoili pätkittäin, näin laaksoon ja Königsseelle, jossa viime kesänä veneiltiin. Jotkut Darwin-palkintoehdokkaat kävivät reunalla, aivan liian lähellä - sumussa sitä ei niin tajuakaan. Keskeltä haljenneen kiven ja vuorimäntyjen välistä johti lankkupolku näköalapaikalle, tai ehkä Japaniin. Jostain kuului arigatoo. Kävin toteamassa, että seuraavalle huipulle näkyy tässäkin kelissä toisinaan - ja että siellä pyörii jenkkiperhe täysin hukassa, poika huutaa väsymystään, mutsi on jo täysin sulkeutunut ja faija se vaan johtaa, vieläkin.

Laskeuduimme korkeuksista hyvässä järjestyksessä, ilman unkarilaisia ja kiinalaisia. Hukkunut jenkkiperhe oli jotenkin taikonut itsensä samaan bussiin. Ajelimme vielä kuvaamaan Ramsau bei Berchtesgadenin kuvauksellisen kirkon, joka on kaikissa matkaoppaissa, ja Hinterseen pienet yhden puun saaret. Ilma väreili kuumana, eikä tunnelma ollut yhtään hullumpi.

Täällä on tänään pyhäpäivä; katolinen superhelluntai jatkuu vielä, tai jotain. Eihän siinä mitään, mutta kun yksikään kauppa ei ole auki - emmekä tienneet tästä etukäteen. No, bensikseltä sai sentään Ötkeriä ja olutta, bongasin heti neljä maistamatonta. Kämpillä olikin sitten mukava katsella ukkosen riehuntaa vuorella ja mustien pilvien marssia, parvekkeelta käsin, pizzaa jäytäen. Joskus elämä vaan on.

Huomenna Salzburgiin, Mozartia etsimään. Itävaltalaisilla on muuten pr-hommat kiitettävästi hallussa; Hitler oli itävaltalainen, Mozart saksalainen - saivat maailman vakuutettua, että toisinpäin.

6.6.2017 Bad Reichenhall, Saksa

Aamiaisen jälkeen hipit autoon ja kohti Salzburgia. Navigaatiosetä ei sitten osannutkaan Itävallan maantietoa - vaan kyllähän sinne nyt löytää, matkaa 17 kilometriä ja onhan kylttejä. No, Salzburgissa näin tasan yhden opastekyltin, joka EI ohjannut jollekin hotellille. Täysin summassa löysin altstadt-nimisen parkkiluolan, johon hylkäsimme Ranskis-paran. Kohtuuttoman pitkän tunnelimarssin jälkeen kävi ilmi, että luola oli louhittu Salzburgin linnan alaiseen kallioon. Aika hyvin eksytty.

Säätila ei osannut päättää koko päivänä; vettä tihuutti kymmenisen minuuttia, sitten paistoi noin vartin. Kiertelimme katedraalia kuin hipit kylmää olutta, kuvattavaa riitti. Yhdelläkin aukiolla suihkulähteen keskipylväänpäällinen enkeli heitti ylös pyrkivää pirua salamalla että zut vaan - toisella taas oli taide; monimetrinen kultainen pallo, ehkä Mozartin kuula, jonka päällä seisoi eksyneen näköinen liikemies. Torilla lapset pelasivat torishakkia, pallon alla sateensuojassa vanhat ukot ihan oikeaa. Voittavalla osapuolella oli sama virne.

Katedraalin kulmalla odotteli kymmenittäin parivaljakoita, tällä kertaa ihan hevosista koostuvia, kärryt perässä ja turistien rahat mielessä. Jotain pientä lenkkiä ne kiersivät, milloin nyt ajurit somettamiseltaan ehtivät. Ehkäpä paras homma oli ukolla, jonka tehtävänä oli polkea tavarapyörällä kärryjen perässä ja lapioida mahdolliset luonnontuotteet parempiin ämpäreihin.

Katedraali oli sisältä juuri niin huikea kuin sellaiset aina ovat - ja juuri niin samanlainen kuin kaikki muutkin, että sanottavaa ei keksi. Ei jeebuksen varvasta laatikossa eikä riittävän kummallisia patsaita.

Katsoimme Mozartin pönötyspatsaan, sen takana oli trukki ja talon katolla reiska. Hevonkakkapyörämiehellä näytti olevan kädet täynnä töitä. Tuijotimme hetken myös yliviivaustussin keltaiseksi maalattua Mozartin syntymätaloa - sen alakerrassa on Spar, jossa myydään muutakin kuin niitä helevetin kuulia. Tässä kaupungissa ei kai muuta olekaan. Tai on: kilpailu siitä, kenen kuulat ovat aidoimmat ja alkuperäisimmät. Ja ainakin kaksi kauppaa, joissa on joulu ainainen - hieman häiritsevää kamaa näin kesäkuussa.

Getreidegasse tunnetaan kiemuraisista kylteistään - sellainen on asennettava, jos mielii jotain myydä. Edes mäkkäri ei ole päässyt tästä luistamaan. Ja tietenkin juuri tässä kohdassa nälkä yltyi, kuten sadekin. Kaikki seudun syöttölät olivat kuitenkin joko fine diningiä, tai järkyttäviä turistirysiä. Kultaiset kaaret siis pelastivat, kuten joskus käy. Purilaisenpuremishuoneessa oli seinät vuorattu kauriiden, peurojen ja muiden porojen kalloilla, sopivasti.

Vanhempi rouvashenkilö oli aiheuttaa välikohtauksen; istui syömässä omia eväitä (kokonaisia avokadoja ei taida olla listalla) ja vaati kovaan ääneen henkilökunnalta kunnon välineitä, kun ei tällä teidän muovilusikalla pysty. Henkilökunta lajitteli roskia, eikä sanonut diplomaattisesti mitään, ettei olisi puhunut totuuksia. Rouva pelleili viereisen pöydän kiinalaisten vauvalle ja hymyili kuin Naantali, kunnes seuraavassa hetkessä tivasi hyytävään sävyyn, etteikö poika osaa saksaa, kun lusikka se vaan viipyy. Hiljaisuutta ei olisi voinut leikata muovisella veitsellä.

Roskat setvittyään poika taikoi jostain metallisen aterimen ja totesi, ettei täällä oikeastaan saisi syödä omia tuomisia, mutta olkaa hyvä nyt sitten. Tästä ilahtuneena rouva kävi tilaamassa isoimman mäk-aterian kaikilla pallolaajennuksilla, kun täällä on niin kiva palvelu. Kiinalaiset tuijottivat seiniä hämmentyneinä.

Salzach-joen ylittävä silta oli lukittu aivan täyteen rakkauslukkoja. Tihku kuitenkin yltyi ihan oikeaksi sateeksi. Laahustimme trolleybusseja (mikä tuulahdus idästä) väistellen kohti ranskista - se olisi helppo löytää, piti vain seurata kallioseinää, jonka päältä kasvoi linna. Osa taloista oli aivan kiinni kalliossa, en ihmettelisi jos muutama huone olisi kaivettu sisäänkin asti.

Kutsuva kahvila kutsui, istuimme wi-fi:n lämpöön joksikin ajaksi. Juustokakku oli hyvää, vaikkei ollutkaan alppinaakkoja, joille sitä syöttää. Parkkihalliin ehdittyämme ihmettelimme hippien erilaisia märkyyden asteita; itse olin kastunut pahasti lähinnä hihoista, vähemmän sitten edestä ja takaa - Krista taas oli aivan totaalisen uitettu. Sama sade molemmilla; ei tätä pelkkä hattu selitä, eikä kävelynopeus. Mikä sitten?

Kylttejä ei näkynyt taaskaan, osuin kuitenkin tuurilla oikealle kadulle. Muutaman kilometrin matkaan meni melkein tunti, oli nimittäin hienoinen ruuhka - eikä kyltitönnä tiennyt, jonottaako turhaan, väärällä kaistalla, eikä olekaan kääntymässä sinne. Monesti ei ollut! Bensa oli sentään halpaa ja penkinlämmitin kuivasi housut.

Kämpillä katsoimme telkkarista noin kymmenen minuuttia parhaita kesähittejä. Melko sakeaa kamaa. Saksaksi dubattu Doctor Who oli parempi vaihtoehto, ei kovin hyvä toki sekään.

Huomenna Sloveniaan, Bledin kylään. Onkohan siellä vampuureita?

7.6.2017 Bled, Slovenia

Aurinko herätti ikävän aikaisin, vain mennäkseen melkein heti pilveen. Suuntasimme moottoritielle puhelimeen ladatun navigaatiosedän turvin - se luki karttaa ihan hyvin, mutta antoi välillä erikoisia käskyjä, kuten "aja 425 metriä ja sitten ryhmity vasemmalle" kun tiellä oli vain yksi kaista suuntaansa. Pilvet roikkuivat harmaina ja valkoisina, välillä tihutti ja toisinaan satoi.

Tie oli jatkuvaa siltaa ja tunnelia, hyvin kalliin näköistä rakentaa ja ylläpitää. Yhdentoista euron tietullimaksu ei tuntunut paljolta, kun sai ajaa tasaista ja suoraa baanaa kilometrin korkeudessa merenpinnasta, moottoritienopeuksin, useamman tunnin ajan, noteeraamatta koko asiaa sen suuremmin.

Harvinaisena poutaisena hetkenä pysähdyimme jossain laaksossa, välipala mielessä ja takakontti itävaltalaisista oluista tyhjänä. Vaan ah ja voi, saksalainen paistopistekulttuuri ei ollutkaan ylittänyt rajaa. Sikäläisten markettien auloista kun saa ties minkälaisia suolaisia leivonnaisia ja makkaroita, vaikka puolikkaan sian jos haluaa - vaan eipä saa itävallasta. Koko kauppa kyllä tuoksui tuoreelta pizzalta, mutta tarjonta hyytyi patongin ja croissantin jälkeen. Erilaisia makkaroita olisi ollut kymmenittäin, mutta eivätpä ne kylmänä maistu. Oluthyllykin oli kovin kalju, tuli mieleen 90-luku Suomessa. No, ihminen elää leikkeleellä ja juustollakin hetken.

Tie jatkui tunneleja ja siltoja myöten, kunnes muuttuvat opasteet vaativat pysähtymään; seuraavassa tunnelissa tulipalo. Ääk. Viiden minuutin odottelun ja haljun olon jälkeen viesti vaihtui teknisiksi tarkastuksiksi ja sitten ajoluvaksi, mutta hiljaa. Tunnelissa reiska keräili liikennekartioita avolavalta käsin. Tulipalo - pientä ylireagointia, ehkä?

Slovenia oli alkuun aivan samanlainen kuin Itävalta, mutta aika pian tunnelma vaihtui Itä-Eurooppalaiseksi. Talot ihanasti rempallaan ja hieman vinossa, paitsi ihan juuri äsken kunnostetut ja kiiltävät. Tiet kylissä kapeampia, vähän väliä vain yhden auton mentäviä kapeikkoja, kielestä ei mitään hajua mutta tuntuu tsekin ja venäjän sekoitukselta.

Bled löytyi, ja lopulta löytyi ruokakauppakin. Vieraassa maassa, jossa ei tunne brändejä, on näköjään vaikea tietää myykö joku ketju urheilujalkineita, karttaprojektioita vai elintarvikkeita - kuten tämä löytämämme Mercator. Päätteleminen on vaikeaa, koska kaikilla on hyvin samanlainen ulkoasu (lähinnä eripaksuisia raitoja), värit (puhtaat, raikkaat ja selkeät), logo (melkein aina tyylitelty pyörylä) tai nimi (usein sukunimi) - sport kertoo tietty jotain, mutta saattaa yhtä hyvin olla urheiluhieroja kuin hevostarvikeliikekin. Ja joillekin maksetaan mokomasta, paljon.

Kaupan olutvalikoima oli yllättäen parempi kuin rajan takana, muutama pienpanimotuotekin mukana. Makkarat taas olivat pelkkiä neuvostoliittolaisen oloisia kalpeita nakkeja. Kummallista. Leipä yllätti, siinä oli tummaa ja vaaleaa taikinaa sekaisin kuin tiikerikakussa.

Kämppä on muutaman huoneen asunto omakotitalon alakerrassa, jostain 70-luvulta; keltaista lasia kaikissa ovissa ja monissa väliseinissäkin, tummaa puuta kaikkialla, seinät onneksi valkoiset, kylppäri ei niinkään. Keittiön ja olohuoneen välinen tarjoiluluukku on ikävästi tukittu, en pääse vaatimaan lisää kaljaa sohvalta käsin. Ihan kuin saisin.

Talo on kukkulan rinteessä; hieman alempana kulkee rata, siitä alaspäin tie ja sitten onkin Bled-järvi soutelijoineen. Järvinäköala on lähinnä teoreettinen, mutta vuoria näkyy sitäkin enemmän - ja naapurin kanoja. Toivottavasti paikallinen kukko on aamu-uninen.

Järvi on pieni, melkeinpä lampi, ja todella kirkasvetinen. Sen ainoan saaren täyttää lähes kokonaan kirkko, jolla on monimutkainen nimi. Rannan pystysuorasta kalliosta kasvaa linna, melko pieni sekin, mutta vaikeastivallattava ja sympaattinen. Kiersimme järven autolla, siihen meni noin vartti. Muutaman näköalapaikan jälkeen alkoi kuitenkin taas sataa, piti palata lähtöruutuun.

Sään pitäisi parantua huomenna; silloin on vuorossa Piran, ajan salliessa myös hieman Kroatiaa ja Italiaa. Täältä tähän.

8.6.2017 Bled, Slovenia

Tällä kertaa raportti on lyhyt; hippi joutui kuuhulluuden pauloihin ja vaelsi järvelle kuvamaan - ja sitten kello olikin liikaa.

Ajelimme Kroatian puolelle erikoisia oluita ostamaan ja maisemia katsomaan. Tie oli taas pelkkää siltaa ja tunnelia. Yhden tunnelin jälkeen kaikki kuitenkin muuttui äkisti; olimme maan sisällä ollessamme tulleet vuoristosta rannikolle. Tuoksu oli eri, valokin, kukat ja puut, ilman tuntu. Maa oli vaalean keltaista, paitsi siellä missä oli kaivettu, tumman punaista. Kaikkialla kasvoi viiniä ja oliivipuita.

Suomen passilla rajan ylitys kävi nopeasti. Kroatia on EU:ssa, mutta ei Schengenissä, koppalakit kopeissaan siis kyttäilivät.

Porecin kaupunki oli aivan kiva, mutta hieman liian turistinen - eikä parkkiautomaattiin käyneet kuin heikäläiset kolikot, joita meillä ei ollut. Kaupasta ei saanut yhdellä kunalla edes tikkaria - eli tuskin oli monella muullakaan.

Pikavisiitin jälkeen ajelimme rantaa pitkin kohti Sloveniaa ja Pirania. Näkymiä riitti; kumpuileva maasto täynnä pylväsmäisiä puita, viinitarhoja ja paikallisesta kivestä rakennettuja taloja. Meri vilahteli silloin tällöin.

Piranin rannikkokaupunkiin ei saanut ajaa, ranskis piti jättää parkkihalliin ja jatkaa ilmaisella bussilla. Syykin selvisi pian: koko kaupungissa on ehkä kolme katua, kaikki muut ovat noin kaksi metriä leveitä kujia. Ranta oli toki hieno, mutta ne kujat - voi veljet. Loputtomasti sommitelmia, tekstuureja ja ratkaisevia hetkiä. Ja kissoja. Viikko menisi nopeasti, ehkä loppuelämäkin.

Istuimme pizzan ajan rantaravintolassa, mereltä puhalteli sopivan viileä tuuli. Uimasta tullut mummo kääriytyi rantabulevardilla 70-luvun kylpytakkiin ja otti tahattomia poseerauksia. Tarjoilija puhui joka kerta eri kieltä pöytäämme tullessaan.

Ranskis kiidätti meitä pitkin Välimeren rantaa, korkealla kukkuloiden päällä, auringon juuri laskiessa. Se se oli elämää, sanoisi joku ehkä. Itse jätimme Italian tällä kertaa väliin, kun oli tekemistä kämpillä. Käytin senkin ajan fiksusti, kävelemällä jalustan kanssa rantaan. Ei tyyntä järveä ja täysikuuta voinut vastustaa!

Huomenna taas jotain muuta. Tarkistakaa insta, jos ette ole jo.

9.6.2017 Bled, Slovenia

Kukonlaulun aikaan (no vähän myöhemmin, naapurin perkele aloittaa kuudelta) käänsin ranskiksen kohti moottoritietä, sitä samaa kuin tähänkin asti. Pienissä maissa on se ikävä puoli, että tulee ajaneeksi samat tiet monesti - Slovenia on noin Uudenmaan kokoinen.

Kävimme ensin tarkastamassa Predjaman linnan, joka työntyy vain vähän ulos isosta luolasta. Kerrassaan hämmentävä paikka. Tiekin oli kapea ja kiemurainen, se kulki läpi paahteisen mäntymetsän, sirkkojen ja kaskaiden sirittäessä, ja kukkuloita ylös ja alas. Oikein sopiva turistibussille, totesin - ja ilmestyihän sellainen paluumatkalla eteen jumittamaan.

Seuraavana Postojnan tippukiviluolat. Paahtavalta parkkipaikalta hikiseen joenvarteen, ohi vesimyllyn, liput haltuun Hotel Jaman alakerrasta, turistien väistelyä ravintolamaailmassa, kiinalaisten järjestämä tungos - ja sitten pienellä junalla maan uumeniin, vihdoinkin viileään.

Luolasto oli aivan överi; ensin junailtiin vähintään kilometri, sitten käveltiin ainakin toinen. Koko matka pelkkää tippukivien ja geologisten muodostelmien ilotulitusta. Voisin helposti viettää viikon pelkästään kuvaamalla kaikkia noita muotoja ja asetelmia.

Vaan olihan paratiisissa toki varjojakin. Kierroksen piti olla kaikille sopiva, jopa pyörätuolille - vaan eipä ollut ei. Pelkkä portaiden puute ei nimittäin vielä riitä - korkeuseroja kun oli vähintään tarpeeksi; jos joku kelaa itsensä läpi tuon vuoristoradan, etenkin juoksevien oppaiden tahdissa, niin siinä jää Leo-Pekka Tähti lehdelle soittelemaan. Toivottavasti ei soita seiskaan. Joka tapauksessa jäimme niin kauas pääjoukosta, että nauratti. No, meneehän niitä junia...

Kiipesimme lopulta viimeiseen luolaan, se oli niin valtava, että sisään mahtui matkamuistomyymälä - ja vielä jäi tilaa kymmenelle samanlaiselle. Jossain täällä kuulemma elää olmeja, näin niitä akvaariossa - ehkä niistä voisi jalostaa vampyyrille palvelijan, valon puute ja mitä näitä nyt on... Hienoja ötököitä, joka tapauksessa.

Luolien jälkeen pieni täydennys ruokakaupassa ja kohti vuoria - ensin Socan jokilaaksoa ja sitten Triglavin luonnonpuistoa. Soca virtaili hammastahnanturkoosina uomassaan, tie kulki välillä yhtä rantaa ja sitten toista, vuoret kohosivat molemmin puolin. Muutaman padon jälkeen ylävirtaan joki villiintyi ja vastaantulevien autojen katoille ilmestyi kanootteja.

Lähestyimme adrenaliininhuuruisia seutuja; taivaalla liiteli ties mitä tuuletinlentopyöriä ja joka paikassa mainostettiin Red Bullia. Kuskeillakin tuntui pärisevän; koko ajan joku puskurissa kiinni, rajoitus hillittömät 90 kapealla vuoristotiellä - eikä riitä.

Onneksi pääsimme pian vielä kapeammalle tielle, luonnonpuiston ytimeen. Kiipeäminen alkoi ihan tosissaan, neulansilmiä oli ylöspäin mennessä nelisenkymmentä - pahimmillaan piti vaihtaa ykköselle, ettei ranskis tukehtuisi. Siellä täällä vilahteli jäänteitä 1. maailmansodasta, bunkkereita ei näkynyt, mutta huoltolinjana käytetyn köysiradan jäänteitä kyllä.

Tien korkein kohta, Vršic:n sola (1611m) takana ja lasku edessä. Tällä puolella vuorta neulansilmät oli päällystetty mukulakivillä. Melkoista tärinää, vaikka eipä niissä kovin lujaa voinut muutenkaan päästellä. Tästäkin huolimatta hienoja maisemia; pystysuoraa kallioseinää, tiheitä metsiä ja vihreää hämärää, ryöpsähteleviä vuoripuroja, vähitellen laskeva aurinko, joka vuorten takaa tullessaan valaisi tämän mutkan vaan ei tuota.

Pysähdys ravintolan pihassa, näkymien toivossa. Kuului kummaa ääntelyä, lähteeksi paljastui eksynyt karitsa, valkoinen ja pörheä. Siinä se pyöri, bikers welcome -kyltin luona, ja huusi välillä äitiä. Kukaan ei vastannut. Ikävä sitä oli sinne jättää, vaan eipä voinut oikein muutakaan.

Laskeuduimme vuorelta juuri sopivasti, kun vastaan alkoi tulla isoja prätkiä, joissa oli kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin valot. Vilkkua, väriävaihtavaa lediä, sireeniä, tööttiä, jänisräikkää. Niitä tuli kymmeniä, ehkä satoja, idyllisen kylän pimenevässä illassa. Kuka sanoikaan bikers welcome?

Moottoritie toi kotiin. On se vaan hienoa painaltaa vuoren seinään kaiverrettua tietä, tummuvassa illassa, kun alhaalla laaksossa kylien valot tuikkivat - ja stereoista tulvii musiikkia, jossa on pitkiä kaaria. Päivän kuumuus häipyy vähitellen, helteen tuoksu vielä jää.

Huomenna takaisin Itävaltaan, Kaprunin lähelle. Tarkempi paikka selvinnee.

10.6.2017 Uttendorf, Itävalta

Kukonlaulun jälkeen oli aika pakata ranskis ja jättää Slovenia taa. Ajoimme vielä pari kylää ylöspäin, kivan laaksonäkymän perässä. Aurinko paahtoi ihan tosissaan, kun kiipesin jalkaisin vielä vähän pidemmälle - löytyihän se lopulta, näkymä Bledin linnalle. Oli heinäntekoaika, koko tienoo tuoksui aromaattiselle kuolleelle kasville ja jostain syystä myös kamomillalle. Kesäistä.

Kävimme katsastamassa Bohinj:in järven, kuulemma Slovenian kauneimman. Olihan se toki hieno; kirkasta ja lähes tyyntä vettä, vuoret ympärillä, holvikaarisilta ja valkoinen kirkko, urpoja turisteja kanooteissa, kaloja aivan rannassa pullaa kärkkymässä - ja järvestä lähtevällä joella surffaileva sorsa, joka ui hirmu tarmolla ylävirtaan, että sai lasketella takaisin alas. Joo, onhan näitä nähty...

Paikallisesta kaupasta, joka oli täynnä kälättäviä savolaisia, hieman evästä ja takaisin moottoritielle - sille samalle. Ei raportoitavaa Itävallan rajalle asti. Vähän ennen sitä täkäläinen moottoritie- ja tunneliyhtiö (hyvä idea sinne Suomeenkin, maksullinen yksityinen tie, vaikka ostin jo vinjetin) oli järjestänyt kivan pikku jonotusperformanssin. Jumitimme kahden kilometrin matkaa ainakin tunnin, paahtavassa helteessä. Ilmastointi oli laitettava kiinni puolen tunnin jälkeen, kun ranskis oli tikahtua. Good times. Maksuporttien lähestyessä selvisi syy koko kurjuudelle: ahneus. Koppeja oli kymmenen rivissä, ja lisää aidan takana, pysyvästi poissa käytöstä - mutta vain kahdessa palveltiin. 7,50e per henkilöauto, rekoista enemmän; en tiedä täkäläistä tuntipalkkaa, parissa minuutissa olisi koppityyppi sen itselleen tienannut. No, halvemmallakin pääsee...

Bischofshofenissa piti tankata ja vaihtaa sitten pienemmälle tielle. Majapaikka löytyi hankalan tien päästä, mutta helposti. Olimme kuitenkin myöhässä jonotuksesta johtuen - ei ollut ketään kotona. Ihmettelimme perinteistä alppimaatilaa ja vuoristoidylliä hetken, ankat sekoilivat pihalla keskenään. Ovikelloon ei reagoitu. Jostain ilmestyi kissa, joka vaati päästä ensin syliin ja sitten sisälle. Ovi oli auki, joten päästimme. Krista kävi sisällä huutelemassa, ei ketään. Ovikelloon ei edelleenkään reagoitu. Annettu numero ei vastannut. Kissa tuli takaisin syliin ja alppinaakat söivät hanhien ruoat.

Himputti, mitäs nyt? Näin myöhään on huono etsiä uuttakaan paikkaa, ja sitäpaitsi on lauantai... LAUANTAI! Silloin se iski. Eipä käyty kaupassa ei, ja nyt ne ovat kiinni maanantaihin asti. Hienoa, oikein hienoa. Kiitos, kristilliset konservatiivit. Onneksi juuri silloin joku reagoi vieraaseen autoon pihalla ja tuli hätiin. Heivasimme laukut ylös huoneeseen ja häivyimme melkein lähimmälle huoltikselle, sieltähän saa nakkia tai jotain. Kuten saikin.

Palatessamme meitä odotti seuraava yllätys; neiti sanoi, että meillä ei olekaan varausta ja joku toinen on tulossa samaan huoneeseen. Mukavaa. Kyse oli kuitenkin lopulta sekaannuksesta hankalien sukunimien kesken. Ei, emme varanneet neljän hengen huonetta. Nakit lämpesivät pannullakin, kun mikro vain hurisi eikä lämmittänyt - eivätkä olisi tarttuneet yhtään niin tiukkaan, jos olisin muistanut että meillä on voitakin. Kissakin tunki parvekkeelle tervehtimään.

Kissahommissa meni sitten tämä ilta. Pikku rouvalla oli kaksi pentua, jotka ahtautuivat mahdottomasta raosta parvekkeelle sukkia tappamaan, hyttysverkko-ovessa kiipeilemään ja allergikkoa sulostuttamaan.

Istuskelen parvekkeella, jolta on hulppea näkymä laaksoon ja vuorille. Ilta tummuu, sirkat sirittävät, naapurit hölöttävät ja teinibemarin basso jauhaa. Avaan toisenkin oluen ja katselen kapearaiteisen kiskobussin matkaa laakson läpi. Siitä lähtee kokoonsa nähden kohtuuttoman kova meteli.

Huominen on vielä hieman auki: joko Kaprunin padolle päiväseltään tai Edelweiss-hütteen, korkealle Grossglockner high alpine roadille yöksi. Molemmat toimivat kyllä. Ja nyt niitä kissavideoita.

11.5.2017 Edelweissspitze, Itävalta

Mikä päivä - eikä ole vielä edes ilta. Heräsin kello 5:20 johonkin - katselin auringonnousua, ruusunpunaisia vuoria ja sumua laaksossa pienen maagisen hetken. Kissanpennut tulivat parvekkeelle tappelemaan, nukahdin pian uudelleen.

Päivemmällä ajelimme Zell am See:hen, sitä seetä katsomaan. Parkkipaikka löytyi kuin taikaiskusta juuri parhaan näkymän luota. Porukka grillasi rantanurmella itseään, joillakin oli viinipullo purossa viileämmässä. Huonoa elämää.

Pikaiset syömingit ja kohti Grossglockner high alpine roadia. Kävimme täällä jo viime vuonna, mutta sankan sumun vuoksi näkymät jäivät himmeiksi. Nyt taivas oli pilvetön. Pysähtelisimme vähän turhankin usein - kaikilla hyvillä näkymillä, vesiputoksilla, sulamisvesien muodostamilla järvillä, lehmien luona ja mitä näitä nyt on. Tänä vuonna lunta oli enemmän, paikoitellen jopa parimetrisiä kinoksia. Kävin puolihuolimattomasti myös yhdessä näyttelyssä, joita on pitkin matkaa. Tämä kertoi hilpeää tarinaa sotavangeista, jotka tämänkin tien rakensivat, orjatyönä (vapaaehtoisena työkokeiluna) tietenkin.

Maisemat huikaisivat, kuten aina. Ei niihin silti paatuneinkaan matkailija totu. Jyrkkää seinämää, kilometrin pudotuksia metrin päässä, jyliseviä putouksia, vaihtelevia pensastoja, pieniä mutta erittäin värikköitä kukkia, rapautuvaa ja pysyvämpää kiveä, osa kimaltavaa, osa tumma, osa vaaleampaa.

Saavutimme lopulta Pasterzen jäätikön. Se oli vetäytynyt hieman misää viime vuodesta, mutta sen yläpuolisilla huipuilla oli selvästi enemmän lunta. Murmeleita ei näkynyt, eikä vuorikauriita.

Kävin tarkastamassa tunnelin, joka jäi viime vuonna väliin. Aluksi oli näyttely tunneloimisesta, joka kuitenkin vaihtui pian sodanaikaiseen pakkotyöhön ja heti perään saduksi, jossa paha muija taikoi kirkonmeiningit laistaneet isännät ympäröiviksi vuoriksi. Hilpeää, kaikenkaikkiaan. Oli jopa interaktiivista valoa ja ääntä. Ihanaa.

Hetken kulkemisen jälkeen tunnelin seinä avautui, kuten näkymäkin; aivan uusi kohta katsoa jäätikköä. Kyltti seinässä lupasi, että seuraava tunneli oli vain 200 metriä pitkä ja uusi näkymä koittaa sitten. Tietenkin menin; nyt ei ollut satuja tai muutakaan viihdettä, vain kylmänä katosta tipahteleva vesi ja vilkkuvat loisteputket. Näkymä kuitenkin palkitsi, ja kyltti lupasi taas pian uutta.

Viidennen tunnelin suuaukolla Krista soitti ja halusi tietää missä ehkä olin. Hmm. Näkymät olivat kerta kerralta parempia, ei siinä, mutta takaisin oli lähdettävä. Alaovella luin kyltistä, että kuudes tunneli oli suljettu ja näiden jälkeiselle majatalolle ei päässyt. Ihan hyvä niin.

Siispä takaisinpäin, kohti Edelweisshütteä - meillä on täällä huone yöksi. Aivan huipulla, 2571 metrin korkeudessa, sijaitseva majatalo on tiettävästi lähitienoon korkein - ainakaan ylemmäs ei mene tietä. Nautimme terassilla käristelautasen ja muutaman oluen. Aurinko laski vuorten taa ja värjäsi kaiken kultaiseksi ennen menoaan. Hippi oli hetken aikaa tyytyväinen ihan kaikkeen, kunnes baarin radiosta tuli Kuusamo - tosin alkuperäinen, ranskankielinen versio.

Vessasta näkyy Zell am Seen järvi ja autojen valoletkat ja auringonlasku, ei ihan huonosti sekään. Aiemmin yritin käydä näköalapaikalla pyöräyttämässä panoraaman, mutta siellä oli lauma tätejä aivan viinissä - joka kuvaa osui vähintään yksi. Tralalaa, ne lauloivat ja kilistivät - että kuules Brunhilde, sun pitää vielä ajaa kotiin. -Ajaa kotiin, autolla vai? No pienet sille!

Aamulla heräämme, ainakin niin oli puhe, hetkeksi katsomaan auringonnousua. Täällä ei kukko kieu, mutta onhan noita kelloja. Saapa nähdä. Iltapuhteeksi sain vielä korjata huoneen reistailevan ikkunan, istuihan sekin lopulta paikoilleen.

12.6.2017 Uttendorf, Itävalta

Herätys viideltä, auringonnousua katsomaan. Olihan näky. Ensi säteet siilautumassa vuorenhuipun yli ja maiseman valaistuminen hitaasti, kuin joku olisi nostanut suurta rullaverhoa. Samalla palasivat myös värit, vähä vähältä, ensin keltainen lumeen.

Parin tunnin lisäunien jälkeen aamiainen huikeissa maisemissa - että voikin tavallinen juustosämpylä maistua hyvältä. Laskun maksu, eilisen ravintololasku luonnollisesti samassa, ja ranskis takaisin kohti Pasterzen jäätikköä; murmeleita oli nähtävä. Eikä mennyt kauaa, kun ensimmäinen sellainen pyllersi tien yli. Niitä vilahteli rinteillä ja pusikoissa, mutta aina kun pysähdyimme, kaikki katosivat - jäi vain sulavan lumen ja paljastuvan maan keväinen tuoksu.

Jäätiköllä pysähdyimme ensimmäisen "here be murmeltier" -kyltin kohdalle - ja siellähän se oli. Makasi lämpimällä kivellä kuin lumen alta paljastunut ylivuotinen turkisrukkanen. Viehättävä eläin. Vähän matkan päästä löytyi kaksi hieman eläväisempää yksilöä, jotka tonkivat ruohomättäitä kovalla tarmolla. Krista heitti niille leivänpaloja. Kohta ne jo seisoivatkin muuria vasten takajaloillaan ja vaativat lisää - vaikka noin kymmenen sentin päässä oli vielä. Eivät ehkä kolonsa terävimpiä kiviä. Leivän loppuessa siirryimme kurkkuun, joka teki kauppansa vieläkin paremmin - kaverit söivät samaa palaa molemmista päistä, innokkaasti vikisten. Keskikohdassa koitti tietenkin klassinen spagettisuudelma.

Alkoi olla eräänlainen visuaalinen ähky; liikaa hienoja kokemuksia liian nopeasti. Ajelimme siis normaalimpaa tietä kohti Uttendorfin majapaikkaa, vaikka ei täällä mikään taida olla ihan normaalia. Heinäntekoaikakin jaksoi hämmästyttää - ihmiset heiluivat pelloilla viikatteiden kanssa ja pöyhivät jo kaadettua haravalla. Traktoreitakin on, olen nähnyt - itse asiassa eilen osuimme vanhojen Deutsch-traktoreiden kokoontumisajoon, kaikilla oli vielä vanha asuntovaunu perässä.

Kokoontumisajoja täällä riittää. Tällä matkalla olemme osuneet traktoreiden ja valaistujen prätkien lisäksi ainakin tavallisten prätkien, 80-luvun avo-Golfien, pyörällisten moottorikelkkojen, historiallisten urheiluautojen, pyöräilijöiden ja lehmien kokoontumisiin. Mikään ei ole toistaiseksi voittanut viime vuoden Ötztaler mopedmarathonia, jossa hullut ajoivat vuorta ylös alas kakstahtiprutkuilla. Sormet ristiin.

Muonavarastojen täydennys Super-Sparissa, joka on nimestään huolimatta laadukkain ja kallein kauppa täälläpäin. Pienpanimotuotteitakin löytyi kivasti, ja kaikkea muuta turhaa, kun onhan meillä sähköinen kylmälaukku ja seuraavassakin paikassa on jääkaappi. Tai, tarkemmin katsottuna, ei ole. No, tänään sitten syödään.

Takaisin kämpillä noin puoli kaksitoista, läkähdyttävä, hautova kuumuus ja kykenemättömyys mihinkään. Makasimme hikisinä kuka missäkin ja seurasimme hallituskriisin kehittymistä kotimaassa - sitä saa mitä tilaa, sanovat. Kärpäset pyörivät laiskoina jaloissa, kissanpennutkaan eivät jaksaneet ryntäillä. Muutaman tunnin kuluttua oli pakko paeta vuorille.

Ajoimme pientä tietä kohti paikallista tekoallasta, ehkä siellä voisi uittaa varpaitaan - tai ainakin ylempänä olisi viileämpää. Ohi vesivoimalla toimivan sahan, jossa raamisaha sanoi niuh niuh, serpenttiiniä kohti - tie oli niin kapea, että vastaantulijaa ei mahtuisi väistämään. Kyltin mukaan mahdollinen lumiaura tulisi ohittaa vasemmalta. Yhdessä neulansilmämutkassa seisoikin sitten yllättäen lehmälauma, kellot kolisten ja hännät huiskien. Tuijotimme toisiamme hetken, kunnes rouvat väistyivät hitaasti - olivat kai vaihtamassa laidunta.

Seuraavaksi ihmettelimme tekoaltaasta jyrkkää rinnettä myöden voimalaitokseen johtavia vesiputkia; parimetrisiä, niittaamalla koottuja tuubeja, joiden liitoskohdissa oli todella vakuuttavat pultit. Vesi sisäpuolella oli niin kylmää, että putket hikoilivat kauttaaltaan. Hieno näky jylhässä kuusikossa.

Tekoallas ei lunastanut lupauksia; vesi oli piparmintunväristä, mutta uiminen kielletty - paitsi rannassa, joka oli jonkun takapiha. Padolle sai sentään mennä kävelemään, tulkittuaan ensin hyvin saksalaisen kyltin: pääsy kielletty ja vain henkilökunnalle, paitsi että jonkin muinaisen asetuksen perustella tällaiset rakennelmat ovat rata-aluetta, eikä niille menemistä voi kieltää, mutta omalla vastuulla olet nyt, ja mehän sanottiin että jos tulee vaikka jääpadon murtumisesta äkkitulva kesäkuussa. Humps häviää hippi aaltoon kuin entinen puheenjohtaja.

Ilma oli toki viileämpi ja tie kaunis - ja ajamisen moodiin päästyään ei osaa näköjään olla ajamatta. Ensi viikosta duunissa tulee varmasti jännä... Palasimme takaisin samaa tietä, kun toistakaan ei ollut. Kylässä olisi maistunut jäätelö, mutta kauppa oli kiinni - olihan kello jo, hyvänen aika, seitsemän. Ja sanovat vielä, että Suomessa säännellään kaikki hengiltä.

Ilma oli viilentynyt, enää 23 astetta, yhä painostava. Jossain kukkui käki, eikä kellossa, koska kello ei ollut tasan mitään ja 14 kertaa on muutama liikaa. Kissanpennut tappelevat parvekkeella, nyt on jo kurkunleikkaamisen meininki käsillä. Hyönteiset sirittävät, pimeä laskeutuu, on juotava olut koska yli-innokas jääkaappi on jäädyttänyt limun.

Huomenna aamusta Kaprunin padolle ja sitten kohti Saksaa. Takaisinpäin, vääjäämättä.

13.6.2017 Mittenwald, Saksa

Aamulla oli hyvä idea syödä itsensä palloksi, ettei menisi ruokaa haaskuun - se kun on täällä niin kovin kallista... Seuraavassa paikassa ei nimittäin ole jääkaappia. Äitikissa jätti pennut parvekkeelle tappelemaan ja tuli voipuneen näköisenä sisälle, sillekin alkaa jo riittää. Ranskis lastattiin ja lasku maksettiin, heti kun vastaanottaja löytyi. Se puhui niin paksua murretta, että kieli jäi epäselväksi. Kissa oli sillävälin tullut autolle odottelemaan, että ottakaa mukaan.

Kaprunin padolle ei ollut pitkä matka - ehdimme kuitenkin törmätä taas yhteen kokoontumisajoon; tällä kertaa lauma lapsia alpakoiden kera.

Ranskis sai jäädä viileään parkkihallin, jonka läpi virtasi joki. Hämmentävä paikka. Hipit taas työnnettiin eläkeläisillä lastattuun kuumaan bussiin, joka sukelsi melkein heti pitkään tunneliin. Ilma viileni sopivasti.

Tunnelin jälkeen odotti rinnehissi, samanlainen kuin monilla metroasemilla, mutta kymmenen kertaa isompi - mahtui 185 ihmistä. Viidessä minuutissa olimme 400 metriä korkeammalla - ja hetikohta uudessa bussissa ja toisessa tunnelissa. Pianpa jo tulikin näkyviin Wasserfallbodenin tekojärvi, alempi kahdesta - ja sen jälkeen massiivisena nouseva Moosersperren pato.

Bussi heitti ulos viileään vuori-ilmaan ja paahtavaan aurinkoon. Lumihuiput kohosivat, purot kohisivat, Mooserbodenin tekojärvi seisoi tyynenä ja likaisen turkoosina. Läheisellä jäätiköllä, huippujen toisella puolella, lasketeltiin tälläkin hetkellä.

Kävelin patoa pitkin, se ei tuntunut yhtään niin korkealta kuin oli - yli satametrinen. Inhimillinen kaarevuus kai sai tämän aikaan, pudotus ei ollut täysin suora. Kuvista tuli silti huikaisevia, kännykällä tosin jokseenkin vähemmän.

Krista hyytyi aurinkoon ja korkeuteen, joutui palaamaan varjoon. Itse jatkoin vielä toisenkin padon päähän ja kiipeilin hieman vuorellakin, kunnes korkeus ja aurinko alkoivat käydä päähän ja hiki silmään. Oltiin kuitenkin yli 2000 metrissä. Esitteestä luin, että ensi lauantaina padolla järjestetään maailmanennätys-yritys; maailman pisin rivitanssi. Kaikenlaisia hulluja.

Ylemmmän altaan pato koostuu kahdesta kaarevasta osasta, jotka ovat ylhäältäkin niin leveitä, että päällä voi ajaa. Patojen välissä on pieni mäennyppylä, jonka läpi kulkee tunneli autoille - jalankulkijat saavat mennä ulkokautta. Kurkistin kuitenkin sisään, siellä ne hullut jo tanssasivat.

Bussimatka alaspäin meni hyvin noin puoliväliin asti, kunnes tie täyttyi lehmistä. Kävin ulos ihmettelemään - tässä kohdassa oli jonkinlainen maatilan ja ravintolan yhdistelmä. Värikäs muovilehmä, luonnollista kokoa, seisoi turisteja pyydystämässä, mutta saikin paljon huomiota ihan oikeilta lajitovereilta. Vastahakoinen mutta velvollisuudentuntoinen paimenkoira kävi hätistämässä rouvia takaisin kotiin, laihoin tuloksin. Menninkäisen oloinen paimen nahkahousuissaan ja sulka hatussaan huokaisi ja kaasutti trial-pyörällään hommiin. Pian oli tie tyhjä ja hipitkin takaisin laaksossa.

Kylteissä vilisi tuttuja nimiä: Bischofshofen, Zell am See, Innsbruck, Kitzbühel, lopulta Garmisch-Partenkirchen. Hippien mäkiviikot. Kohti Saksaa kävi tie, kunnes katkesi - moottoritie oli jostain syystä suljettu, tylsistynyt ukko röhnötti lepotuolissa ja viittoi, että ei tänne. Seurasin keltaisia kiertotie-kylttejä, kunnes nekin loppuivat äkkiarvaamatta. "Jos muuta ei mainita niin suoraan" ei kai pitänytkään paikkaansa. Puhelimen navigaatiosetä ei uskonut että tie on poikki, ehdotteli loputtomasti u-käännöksiä mitä jännemmissä paikoissa. Varsinainen navi taas ei toiminut Itävallan puolella, eikä karttakirjaan ollut merkitty näin pieniä kyliä ollenkaan. Tien numerolla olisi löytynyt, mutta niitä nyt ei viitsi jokapaikkaan merkitä. Kerrassaan hieno tilanne.

Ajoin tuurilla eteenpäin, kyltit tulivat takaisin - joskin opastivat nyt toisesta suunnasta. Jouduimme kimurantille alppitielle, josta oli kuitenkin mainiot näkymät. Jossain laskettelukeskittymässä bongasin viitan Garmischiin ja navigaatiosetäkin sai taas ajohousut jalkaan. Mittenwald löytyi, eikä majoitustakaan tarvinnut kauaa etsiä. Pihalla makaava vanha koira jaksoi nostaa päätään vain vähän, että kas, joku tuli. Talo näytti överiltä, mutta oli sisältä tyylikäs - ei puolipanelia eikä kummallista takorautaa missään.

Vanha keskusta oli viiden minuutin kävelyn päässä ja todella söpö. Talot täynnä maalauksia, katujen keskellä kapeassa rännissä juokseva vuoripuro. Metsästimme kaupan, joka oli vielä hetken auki ja siirryimme sitten wieninleikkeiden pariin - ravintolaksi valikoitui se mauttomin, perinneasuisin ja nahkahousuisin. Terassin halki virtasi puro, tarjoilijoilla oli pölyhuiska hatussa tai tissinkorostusmekko, kirkko moikasi kaikilla kelloillaan vain metrien päässä. Ilta tummui, ruoka maistui - ja hyttysillekin kelpasi. Olen itsekin syöty. Juuri kun olimme lähdössä, terassille kurvasi torvi- ja haitaripartio ja turautti käyntiin kunnon humpat. Pöydissä laulettiin mukana - meno kävi niin tiheäksi, että oli hyvä poistua.

Mittenwald on kaikesta päätellen vanhaa viuluutus- ja soitinrakennusseutua. Kirkon edustalla pönötysukon patsas esittää viulunrakentajaa, verstaita näkyi olevan useita ja olipa jousisoitinmuseokin - sen ikkunasta tuijotti maanisen oloinen mallinukke viulunpalojen ja -muottien kanssa. Millään katolla ei silti näkynyt yhtään viulunsoittajaa. Lampaanviulu... äh, keksi omat vitsisi. Itsehän tunnen kaupungin lähinnä panimosta, Mittenwalder on sangen hyvää perusolutta. Panimokierroksellekin olisi päässyt, tänään kymmeneltä aamulla, seuraava ensi viikolla. Että näin.

Huominen on auki, ehkä jotain tai sitten jotain muuta. Täältä tähän.

14.6.2017 Mittenwald, Saksa

Aamiainen kituseen ja mopo rotkoon - tai no, hippi ainakin. Krista jäi kiertelemään Mittenwaldin katuja tuliaiset mielessään, kun itse suuntasin Leutaschklammin rotkolle ja joelle. Matkan piti olla pitkä ja hankala, mutta puolisen tuntia pellonreunassa kulkevaa kävelytietä ei oikein lunastanut lupauksia.

Ostin kioskista kolmen euron piletin ja kävelin lankkusiltaa joelle - se puristui kahden pystysuoran ja korkean kallion välistä. Kyltissä varoitettiin valtakunnanrajasta, Itävalta ei tosiaan ole kaukana. Passeja ei kuitenkaan kyselty, eikä rajaa oltu edes merkitty - sain kuitenkin pakollisen tekstiviestin operaattorilta.

Joen vesi oli niin kirkasta, että kalat pystyi näkemään selvästi. Tällä reissulla olen alkanut oikein kalakuvaajaksi - eipä olisi tullut mieleen tällainen vaihtoehto lähtiessä. Fisut hengailivat visusti "kalastusalue päättyy" -kyltin paremmalla puolella odottamassa, että ylävirrasta tulisi jotain syötävää. Millä taialla ne sinne olivat päässeet, on hyvä kysymys; joki on nimittäin aivan täynnä pieniä patoja ja voimaloita, kylässäkin niitä on useita - eikä kalaportaista tietoakaan.

Työnnyin syvemmälle rotkon, kiveen ankkuroituja lankkuja pitkin, vain metrejä valkoisena ja turkoosina pauhaavan joen yläpuolella. Ilma viileni heti mutkan takana, aurinko ei yltänyt tähän kylmännihkeään koloseen - kivaa vaihtelua helteelle toki. Hienoja kivimuodostelmia, vesihöyryä ilmassa, yllä seinämästä kasvavien puiden luoma vihreä hämy. Mikäpä siellä ollessa, useiden kymmenten metrien korkuisten kiviseinien välissä. Parisataa metriä sitä jatkui, kunnes tuli vesiputous vastaan. Huumaava kohina, kostea ilma, uskonnollisia patsaita mahdottomissa paikoissa. Samalla tuli mieleen, että kukahan nämäkin lankut on tänne asentanut ja miten se ei sitten ollut mahdotonta. Hmm.

Poistuin rotkosta, vaan eihän tämä riittänyt - saman pääsisi näkemään myös ylhäältäpäin, vieläpä läpinäkyvistä verkoista rakennetulta polulta. Siispä mäkeä ylös, eihän se nyt niin kamalaa voi olla. No, oli se. Rinne oli niin jyrkkä, että polku joutui tekemään siksakkia kuin alppitie - ja täytyy muistaa, että lähtötaso oli jo reilussa tuhannessa metrissä. Hikeä silmässä ja sydän rinnasta ulos pyrkien saavutin huipun, katsoin alas rotkoon ja totesin, että näin on hyvä. Kuiva ja paahteinen mäntykangas tuoksui saunalta, joelta leijaili viileää vesihöyryä, koski kuohui 40 metriä alempana, seinämät olivat yhtä pystysuorat täältäkin päin nähtynä. Alempana kasvavien puiden latvat olivat silmän korkeudella.

Jostain syystä verkosta tehty ja askelien alla vähän joustava kapea kulkuväylä ei pelottanut yhtään, vaikka pudotusta oli vähintään riittävästi. Kuljin joen viertä hyvän matkaa, eläkeläisiä väistellen ja juoksenteleviin lapsiin turhautuen, kunnes tulin panoramabrückelle - sillalle rotkon yli. Jonkin matkan päässä siitä näytti olevan myös nuorallakävelyköysi. Silta vavahteli askelten alla, se tuntui hieman epämukavalta - ja tietenkin, juuri silloin, vasta kävelemään oppinut rakkauden pershedelmä halusi juosta siltaa edestakaisin, jytistellen kuin kanta-astuja vain voi, ja kiljua isiii! ja äitiii! iha täysii, loputtomasti. Katsoin parhaaksi jatkaa matkaa, mutta eivätköhän ne seuranneet. No, käännyin takaisin - niin kääntyivät nekin. Ja taas juostiin sillalla. Voi sitä luonnon rauhaa & hyvää mieltä kaikilla. Toisaalta, sainpahan todistaa sitä hetkeä, kun sattumalta paikalle osuneelta karskilta bodarilta valahtaa sisu kaulaan kaksivuotiaan keikutuksen takia. Väri hävisi kasvoilta nopeasti.

Takaisin Mittenwaldissa yritin etsiä Leutachin ja Isarin yhtymäkohtaa, laihoin tuloksin. Vesi oli muuten kylmää, ainakin teinipoikien kimeästä kiljumisesta päätellen. Löysin vain paahteisen ratapihan ja viulunveistämön, jossa homma aloitettiin näköjään kokonaisesta tukista.

Etsin Kristan; nautimme jääteen, jäätelökahvin ja suklaiset kakkupalat eläkeläispainotteisessa kahvilassa. Laskun pyytämisen yrittäminen kävi työstä. Myöhemmin teimme täydennyksiä Rossmann:illa (outo paikka, josta saa melkein mitä vaan, muttei kaikkea: itsehoitolääkkeitä, vaan ei apteekkikamaa; terveyssiteitä ja vessapaperia, vaan ei talouspaperia tai kopiopaperia - kopioita kyllä saa ja filmejä kehitetään ja tulosteita tehdään; suklaata, vaan ei karkkia; viiniä, muttei olutta; kuppeja, laseja ja lautasia, vaan ei aterimia, paitsi kertakäyttöisiä; meikkejä ja sensellaista, leluja, lastenvaatteita, kalliita terveysruokia, halpoja sipsejä... you name it, we might have it) Rewessä (ruokakauppa) ja Mittenwalder Brauerein myymälässä. Paikallinen olut oli siellä petollisen halpaa, noin 50 senttiä puoli litraa. Kädetkin venyivät 50 senttiä kämpille raahatessa.

Pienet hotellikoomat ja takaisin kaupungille, ruokaa etsimään. Talojen edustoille oli tuotu oksia ja nuoria puita, kuin juhannuskoivuja mutta muita puita, pieniin vesiastioihin seisomaan. Lippuja ja viirejä viriteltiin salkoihin. Mitäs tämä nyt on? Sopivan ravintolan löydyttyä netti kertoi, että huomenna viedään jotain uskonnollista kuvaa tai pyhäinjäännöstä juhlakulkueessa ympäri kyliä. Ehkä lehmillä on taidokkaat kukkalaitteet päässään, tai ehkä se on joku toinen juhla. Sellaista kuitenkin vuorossa aamukahdeksalta. Mikäs siinä, jos tykkää.

Ruoka oli hyvää, joskin kotikutoista - eli parempaa. Kokkia ei voi silti moittia - ei ole ihan turha henkilö se, joka onnistuu paistamaan lehtipihvin niin, että reunat ovat rapeat ja keskus silti pinkki. Hieman yllättäen komeus tarjoiltiin salaatin kera, eikä ranskalaisten - mikäs siinä, mutta tätä kirjoittaessa on taas nälkä.

Paluumatkalla huomio kiinnittyi seinämaalauksiin. Niitä on täällä todella paljon; kaikki vanhoja tai vanhan tyylisiä, enimmäkseen uskonnollisia. Osa on todella taidokkaita, mutta enimmäkseen vähintään perspektiivi on vinkuralla - tai vähintään ihmisten ilmeet näyttävät hieman kyseenalaisilta. Näitä kun kuvaisi viikon, saisi aikaan melko hauskan, tai vähintään miedosti huvittavan, kirjan.

Kämpille, pikasuihku ja pakkaus. Huomenna kevyt seitsemän tunnin ajo Celleen. Kotia kohti, pikamarssia.

15.6.2017 Celle, Saksa

Olipa mukava herätä tykinlaukauksiin! Kai ne jotenkin liittyivät jessumaarian kirkkoonkantamisen muistopäivään, en ihan heti vaan keksi, miten. Autoa lastatessa paukkui taas, juuri samalla hetkellä kun huitaisin hyttystä.

Kaupat olivat yllättäen kiinni, kulkue oli kai tärkeämpi kuin hippien matkaeväät. Helvetin kirottua. Navigaatiosetä oli sentään herännyt Saksan puolelle päästyään, mutta laski reittiä oudon pitkään. Lopulta saimme tuomion; kaksitoista tuntia perille. Joo. Poistamalla rastin ruudusta "vältä aina moottoriteitä" ajoaika puolittui.

Hieman Mittenwaldin ulkopuolella poliisi pysäytti kaikki ei-saksalaiset autot ja tahtoi nähdä asiakirjoja. Suomen passi näytti taas voimansa, ei tarvinnut avata takaluukkua ja esitellä likaisia sukkia, kuten viereisen kaverin.

Vuoret loppuivat heti Münchenin jälkeen, muuta ei sitten matkalla oikeastaan tapahtunutkaan. Pienehkö ruuhka jossain kohtaa, pari tankkaustaukoa - hipit 2, ranskis 1 - sinäpä se.

Cellessä seitsemältä. Laukut autosta, huone haltuun, kävellen kaupungille - vanhaan keskustaan oli vain joitain satoja metrejä. Linnan (jonka nimi ei ole Celler Schloss, vaikka se olisi hauskaa) puistossa oli kiemurtelevia vesiaiheita, isoja kaartuvia puita, sorsia, hanhia - ja piisami. Siinä se kyhjötti nurmikolla, turkki kuin hiusgeelillä kammattuna ja odotti ruokaa. Hippien lähestyessä se kavahti taaemmas, mutta lähestyi sitten; lopulta se seisoi takajaloillaan ja nyki Kristaa hameenhelmasta; sitä ruokaa nyt. Lammelta lähestyi kaksi muuta, nekin kävivät kerjuulle kuin pullasorsat, jotka itse odottelivat taaempana. Enpä ole moista ennen nähnyt. Laumanjohtaja, kaksi kertaa muiden kokoinen, jurotti rantavedessä eikä suostunut mokomiin nykyajan kotkotuksiin.

Oli alkanut sataa, odottelimme pahimman ajan ison puun alla. Ukkonen jyrisi kaukana, tai ehkä se oli tyhjä sora-auto.

Celle mainitaan pohjoisen kauneimmaksi ristikkotalokaupungiksi - ja se on. Vanhaan osaan päästyä alkoi tietenkin taas sataa, ensin hiljaa ja sitten jo ihan oikeasti. Etsimme sopivaa ruokapaikkaa, ensimmäinen saisi kelvata - vaan ei kuitenkaan Steakhouse Grand Canyon. Eikä ainakaan tusina-kiinalainen. Eikä Kreikkalainen. Italialaisen terassille mahtui, isot varjot suojasivat sateelta.

Olut oli kylmää, mutta pizza pieni ja mitätön. Rouhaisin "tulisen salamin" päälle reilusti pippuria, vaan eipä potkinut vieläkään. Varjot falskasivat, sivutuuli heitti pisaroita tuoppiin. Satoi ankarasti, taivaalla välähteli, eikä jyrinä todellakaan tullut enää ratikasta - joita täällä ei edes ole.

Sääennuste povasi sateeseen taukoa puolen tunnin päästä. Krista tilasi kuitenkin taksin hotelliin - sen saapuessa sadekin loppui, minuutilleen aikataulussa. Lähdin itse kävellen takaisin.

Laskeva aurinko värjäsi pilvet kullankeltaisiksi, niistä valo heijastui ikkunoihin ja märkään katuun ja koko maisemaan. Kerrassaan upea näky kiemuraisilla kujilla - ja etenkin linnan puistossa, jossa piisami ui kultaisessa vedessä kuin taideteos. Kännykällä värejä ei saanut talteen, kameralla kyllä.

Kiertelin hetken ja palasin hotellille. Alaovi oli tietenkin jo kiinni, avaimet Kristalla. Soitin. Samalla ovesta ilmestyivät tietenkin hotellin omistajatar ja respan tyttö. Tomera täti oli heti, että mikäs mies. Selityksiä ei meinattu uskoa, ei minun eikä respan, joka luonnollisesti muisti - ja tietenkin Kristalla oli juuri nyt lemmikkialpakan harjaus kesken tai leppäkerttujen pyhäkoulu jotain muuta tärkeää meneillään. Olin jo melkein hätää kärsimässä, tämän kovasti Bianca Castafioren oloisen tädin kourissa, kun pelastajani vihdoin saapui. Ei saa ihmistä kiusata noin. Annan niille huonot arviot netissä.

Huomenna Saksan ja Tanskan läpi, yöksi Malmöhön. Olutkaupoilla täytynee pysähtyä.

16.6. Malmö, Ruotsi

Castafiore oli tyyntynyt aamuksi, saimme syödä aamiaista rauhassa. Ensimmäinen pysähdys, paikallisessa getränkemarktissa eli juomakaupassa, oli varsin antoisa ja halpa - ranskiksen meno muuttui kuitenkin lastaamisen jälkeen jotenkin vanhusmaiseksi. Mutkissa sai olla tarkkana.

Tykittelyä moottoritiellä Lyypekkiin asti, alkaa taas ihminen tottua tällaiseenkin ajamiseen - jopa liiankin hyvin. "Lyypekin Ikeassa" eli kauppakeskus LUV Shoppingissa seuraava välitankkaus, antimet olivat kuitenkin heikot; olutosasto tuntuu pysyvän vuodesta toiseen samana.

Autobahnin pinta oli röykkyinen ja sivutuuli puuskittainen; ranskis tuntui kiitävän puoliksi ilmasssa. Hidastin kohtuullisempaan matkavauhtiin, 150 on ihan hyvä tällä kalustolla.

Tuttu sikalan löyhähdys Puttgardenissa, tulomatkan hotelli horisontissa. Laivamatka Tanskaan kesti 45 minuuttia, sinä aikana olisi voinut suorittaa all inclusive buffetin. Auts. 12 euron Tuborg-keissi jäi tälläkin kertaa ostamatta, tälläkin kertaa harmittaa ohuelti.

Tanskan läpi karauttaa parissa tunnissa, jos ei pysähtele kaikenmaailman kaupoissa - kuten vaikka Bårsen kylän Dagli Brugsen:issa. Tai Rema 1000 -nimisessä marketissa, jonka viereisen bensiksen hittituote oli okseburger. Seuraavaksi ajoimme joulukuusiviljelmän läpi - tätä nyt ei usko kukaan, ajattelin jo silloin.

Juutinrauman sillalla satoi, kuten arvasitkin, ja hienoimman maiseman peitti strategisesti aseteltu kaide. Köpiksen houkutukset jäivät kaihertamaan, mutta niin nyt käy aina.

Hotelli löytyi Malmöstä helposti, kun ensin selvitimme melkoisen yksisuuntaisten katujen labyrintin. Kaupungin pääkatu oli nimittäin suljettu liikenteeltä useamman korttelin matkalta, iltaruuhka meneillään ja kiertoteitä ei merkitty mitenkään, tai ainakaan järkevästi. "Reiskankatu suljettu, kierrä Kaalepin puistotieltä Jekkutorin laitaan ja siitä Törösnöö-avenuen vasen kaista" -tyyppiset kyltit eivät nimittäin juuri auta ensikertalaista.

Hotellin löydyttyä piti löytää parkki, korttelin päässä onnisti - sitten lippuautomaatti, korttelin päässä toiseen suuntaan. Kolikoita ei ole, kortti käy, paitsi ei tuo kortti - mutta enpä kerrokaan sitä heti, vaan vasta monimutkaisen näppäilypuhteen ja pitkän mietinnän jälkeen, että on jännempää. Eikä käy muuten tuo toinenkaan kortti, huomaat sen kyllä lopulta. Ai vaimolla on lisää kortteja? No, siellä se odottaa autolla eikä kuule huutoa, eikä näe kulman taa, ja numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Vielä yksi kortteli eri suuntaan; löytyi paikka ja automaatti, joka toimi. Hintakin oli aavistuksen halvempi. Tässä vaiheessa hipit olivat kuitenkin jo hiiltyneeet.

Jätin Kristan hotellille kihisemään ja painuin kaupungille. Aseman kaupasta sai syötävää ja rannallahan sitä olisi hyvä mutustaa. Kävelin telakan ohi, entisessä konepajassa pöhisi joku start up -tapahtuma, loputtomasti pikkupojan näköisiä pukumiehiä. Yksi jo makasi omassa oksennuksessaan, lanssimiehet herättelivät, kello oli kahdeksan. Mustat pilvet laukkasivat taivaalla, tuuli navakasti mutta lämpimästi.

En viitsinyt kävellä Turning Torsolle asti, vaikka se oli lähempänä kuin ranta. No. Tuijottelin laskevaa aurinkoa, Tanskan valoja, Juutinrauman siltaa ja äkäistä merta. Lokit temppuilivat puhurissa, siitä sai hyvät vauhdit - hattu oli otettava pois, ettei olisi karannut. Totesin, ettei täällä ehkä viitsi syödä.

Takaisin kaupungille eri reittiä, telakan toista laitaa. Rakennusbuumi oli muuttamassa tätäkin entistä teollisuuskohdetta rantabulevardiksi ja luksusasunnoiksi rikkaille hipstereille. Luulisi olevan kohta ylitarjontaa...

Käväisin vielä torilla, pimenevä ilta oli aivan täynnä kauniiden ihmisten terasseja ja kehnoa musiikkia. Ruotsalaisten tyylitaju on pettämätön: jokaisella sama "haarniska", eikä massasta saa missään nimessä erottua. Ihanaa. Sama meno jatkui aseman vieressä, kanavan rannalla - 90-luvun dance-jynkkä oli kuitenkin vielä pahempaa. Aika mennä unille.

Huomenna ajetaan Ruotsin läpi, Kappelikarille asti. Tu dui.

17.6.2017 Kapellskär, Ruotsi

Aamiainen jumittavien eläkeläisten keskellä - ne todella ottivat tilan haltuun. Helposti kymmenen henkeä vetävän tarjoilualueen saa kyllä tukittua kolmellakin ihmisellä, jos oikein yrittää.

Ranskis tulille ja pohjoista kohti. Autobahnien vapaiden nopeuksien jälkeen oli hankala tottua mataliin rajoituksiin - täyteenahdetulla tilaihmeelläkin oli vielä menohaluja. Rajoitukset mietityttivät muutenkin; miksi meikäläinen numerosarja on 60, 80, 100 ja 120, kun koko muu manner käyttää lukuja 70, 90, 110 ja 130? Ranskiksen mitttarikin on merkitty näillä jälkimäisillä arvoilla - ja vaihteiden välitykset osuvat sopivasti juuri niihin. Joku 60km/h on erityisen ikävä, kolmosella kone huutaa ja nelosella meinaa loppua puhti.

Alkumatka vilahti ohi yllättävän nopeasti, pian oltiin jo Grännassa. Aurinko paahtoi ja turistit pyörivät, Systembolaget jäi väliin kun viimeisen parkkipaikan vei Trabant. Pientä matkaevästä ruokakaupasta ja satamaan ihmettelemään.

Vättern oli aivan tyyni ja hyvin sininen, samoin taivas. Visingön saarelle menevä keltainen lautta näytti erityisen herkulliselta kaiken keskellä. Vitosella sinne olisi päässyt, vaan nyt ei ollut aikaa. Joku kerta vielä on.

Pienempää rantatietä eteenpäin, lehmiä katsellen ja pyöräkilpailua väistellen. Hullut kiertävät koko Vätternin, lähtö ja maali ovat käsittääkseni Tukholmassa. Siinä saa polkea ihan työkseen.

Loppumatka oli tahmeampi, kuumuus vaivasi ja väsymys alkoi painaa. Mantorpissa pysähdyimme tankkaamaan. Oven auetessa nenään iski outo haju - kuin palavaa kumia. Nytkö hyytyi urhea ranskis? Pian hajua leijaili jo utuna ilmassa, peltojen päällä, siellä täällä. Jostain kuului moottorien ärjyntää ja renkaiden vinkunaa. Niin, täällä oli tosiaan se kiihdytysrata tai joku sellainen. Muutaman kilometrin metrin päässä koko maisema peittyi siniseen usvaan, vastaantulevat autot muuttuivat erikoisiksi ja pelto oli täynnä telttailevia jenkkiharrastajia. Aika monennet kokoontumisajot tällä matkalla.

Burgerketju Max tarjoaa hieman paremman vaihtoehdon pikaruoalle - pakollinen stoppi joka vuonna. Perinteisen pihvin ja pekonin lisäksi sämpylän väliin saa vaikka halloumia, oumphia tai seitania. Hipit suosittelevat. Tässä ravintolassa oli tietenkin lastenpäivä, kirkuvia vaahtosammuttimia riittämiin. Onneksi oli tosiaan pikaruokaa.

Navigaatiosetä ohjastamaan, kohti Oxdjupetia ja Fredriksborgin linnoitusta - paikkaa, josta olen ottanut satoja kuvia ohiajavista Ruotsin-laivoista käsin. Kyseessä on siis eräänlainen paikallinen Kustaanmiekka, ainoa riittävän syvä väylä Tukholmaan. Nyt oli sen verran aikaa, että ehtisin nähdä sen maista päin. Jihhuu.

Saaristomaisema oli kaunis ja hyväntuoksuinen, kuten arvata saattaa. Kivikkoa, katajia, vanhoja lehtipuita, metsän takaa vilahtelevaa merta, siellä täällä maatiloja, alpakka-aitaus... niin. No, nyt on nähty kaikki. Seuraavan mutkan takana tien laidassa seisoi hirvi, seisoi vain ja tuijotti. Pysähdyimme itsekin katsomaan. Hirvi huokaisi syvään ja löntysti sitten laiskasti takaisin metsään. Ehkä NYT on nähty kaikki.

Linnoituksella ohjelmoin sedän uudestaan, tällä kertaa Kapelskäriin. Kävi ilmi, että aikaa oli hyvin vähän, jos ollenkaan. Piru vie. Kompastelin kiireessä ja hikeä silmässä jyrkän rinteen rantaan asti, ehdin juuri nähdä kuinka Silja ajoi kapeasta salmesta. Valo oli ankara ja tuli hankalasta suunnasta, kuvat epäonnistuivat hyvin suurella todennäköisyydellä - lähes musta laiva ja valkoiseksi palanut taivas. Oli se silti kokemus.

Autolla opin, että reitillä olisi lossiyhteys - kaksikin. Sehän tästä vielä puuttui. Ensimmäinen lossi lähti parinsadan metrin päästä, sillä pääsimme Rindön saarelle, jolla on vanhoja kasarmeja sun muuta sotilaallista. Muutaman kilometrin päässä oli seuraava lossi ja seuraava linnoitus - Vaxholm, tällä kertaa. Salmen nimi on tietääkseni Kodjupet; samapa se, mutta tältäkään puolelta ei pääse läpi ihan helposti. Pienet valkoiset laivat tuovat turisteja Tukholmasta Vaxholmiin, pitää joku kerta tulla itsekin - paikka on nätti kuin hieman liian varakas kalastajakylä.

Ehdimme satamaan hyvissä ajoin, jäi aikaa ihmetellä opasteiden huonoutta ja paikan sekavuutta. Kylteissä luki Helsinki, vaikka sellaista yhteyttä ei ole ollut vuosiin - valokylteissä taas näytettiin kahta eri lähtöaikaa, vaikka laivoja oli vain yksi. Motoristilauma oli vallannut jonotusalueen, niistä ei tiennyt ovatko menossa vai tulossa. - tuskin tiesivät itsekään. Onneksi kopissa oli täti, joka antoi liput ja neuvoi oikeaan jonoon.

Kohta jo Reiska ohjasikin meidät autokannelle. Etsimme hytin, se oli kaksi kertaa normaalin laivahytin kokoinen. Ja koska ateriat kuuluvat matkan hintaan, työnnyimme rekkakuskien sekaan buffettiin. Moni kehuu tämän reitin muonitusta, mutta enpä oikein tiedä; tällä kertaa tarjolla oli väsynyttä salaattia, höyrytettyä valmista vihannessekoitusta, puolikkaita lenkkimakkaroita tomaattisessa kermakastikkeessa, kermaperunoita, sinistä maitoa ja kermajäätelöä. Mm-hmm. Olihan siellä toki myös tavallisia perunoita, karjalanpaistilihaa, kylmiä leikkeleitä ja silakkaa. Ja vettä. Kuskeille tuntui maistuvan, se on kai pääasia.

Katselin hetken aikaa merta kannelta, kunnes uni voitti. Matka ohi ja visuaalinen ylikuormitus silminnähtävä - 6521 kilometriä kahteen viikkoon, hullun hommaa. Silti: kuullaan taas ensi vuonna.