15. heinäkuuta 2018, Aalborg, Tanska

Aamiaisen jälkeen jäi aikaa, ehdimme käydä tutkailemassa korkean mäen päälle rakennettua järkälemäistä Masthuggetin kivikirkkoa - ja pyörähtää rannassa, näkemässä suuren sillan alla kyyhöttävä Röda Stenin taidekeskus, entinen sähköasema. Punatiilinen, kuten arvasitkin. Kirkolta näki sillan, sillan alla taas mahtavaa katutaidetta - ja lähestyvän laivan, joka veisi meidät Tanskaan hetkenä minä hyvänsä. Matkalla satamaan ohitimme ratikkavarikon, paheksuvia vaunuja vain vilisi.

Pian jo alitimme saman sillan äskenmainitussa laivassa - vaan eipä mennyt ilman seikkailua sekään. Le köppis jäi kalanhajuiselle autokannelle, itse kiipesin ahdistavassa kuumuudessa ja kovassa tungoksessa viisi kerrosta portaita ja jäin odottamaan Kristaa. Ei näkynyt hyvään toviin. Portaat takaisin alas, ei ketään. Ylhäällä taas, ei vieläkään. Kävin läpi kaikki mahdolliset paikat ja vähän muitakin, ei löytynyt muuta kuin tungosta ja holtittomasti poukkoilevia kakaroita. Maako sen nieli?

Epäuskoisena ulkokannella sain vihdoin tekstiviestin: baarissa. Menin siitä läpi kolme minuuttia sitten, vaan eipä näkynyt... Kännykän kuuluvuus kokometallisissa huoneissa on toki vähän niin ja näin, mutta silti.

Matka kesti kolme tuntia, sain sen aikana hankittua 24-pakin Faxea alle kympillä ja keskivaikean ihmisvihan. Ship of fools ja mitä näitä nyt on. Aurinkokannen grillistä en kelpuuttanut mitään, se kun haisi likaiselta parilalta kymmenen metrin päähän, raikkaassa merituulessa. Ehkä penalty kick (vahva olut ja shotti) olisi auttanut.

Tanska oli siellä minne viimeksi jäi - ja aivan yhtä söpö. Fredrikshavnin satamasta häivyimme äkkiä, läpi lehmäisten ja hevosisten peltojen, ranta välillä pilkottaen, kohti Aalborgia. Meri tuoksui toisinaan suolaiselta ja raikkaalta, toisinaan sitten keitetyltä kaalilta, porkkanalta ja vähän kananmunapierulta - ja mätänevältä joltain. Unohdin kylän, jossa tankkasin, mutta kylmäasemalla oli tuulilasinpesuvehkeet - ja puhdasta vettä sangossa. Ihanaa.

Aalborgissa kämppä haltuun: täysin remontoitu 50-luvun kerrostalo, pohjakerros, parveke, isot huoneet ja syökää vaan mitä kaapista löydätte. Iso telkkari, tuhat kanavaa ja mitään ei tule.

Ratsasimme lähikaupan, se on pienen Siwan kokoinen, mutta valikoimaa on kuin automarketissa - viinejäkin enemmän kuin minkä tahansa kirkonkylän Alkossa. Sain kaiken muun hyvän lisäksi herkkujen herkkua, makrillisalaattia. Happy days.

Syömisen, mässäilyn ja maistelun jälkeen (no tietenkin perunasalaatissa on bearnaisea, sehän on parempaa niin) käväisimme vielä kunnioittamassa Lindholm Højen viikinkihautausmaata. Soturin jäänteet on siellä ensin poltettu roviolla, peitetty sitten kummulla ja lopulta ympäröity laivan muotoon asetelluilla kivillä. Kivilaivoja oli siellä sun täällä, vierekkäin, limittäin, päällekkäin, kymmenittäin. Viisto ilta-aurinko heitti pitkiä varjoja, kultaisiksi kuivuneet heinät heiluivat tummien puiden taustaa vasten. Oikein tunnelmallista.

Ajelimme vielä kaupunkiin, katutaiteita katsomaan. Niitä täällä riittää ja tasokin on kohtuullisen korkea. Bongasimme kymmenisen kappaletta seinän kokoisia töitä, kunnes melkein kaikista laitteista oli akku loppu - ihmisistäkin, melkein. Yksi rikkinäiseksi luultu objektiivikin alkoi siinä hötäkässä toimia, kuin varkain. Saa nähdä, kauanko onnea kestää.

Nautin Carlsberg 1883:n parvekkeella ja mietin huomista. Vuorossa on ajelua pohjoisen rannoilla. Siihen asti. -melkein viikingit Karvamaha-Ilmari ja Kokoajanturvallaan-Krista