16. heinäkuuta 2018, Aalborg, Tanska

Pitkien unien jälkeen kohti Løkkeniä, Atlantin rantaa ja toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita. Maaseutu oli yhtä kaunista kuin täällä aina, vaikka unikkojen aika onkin jo mennyt. Vihreitä niittyjä, keltaisia viljapeltoja ja puukujia, kumpuilevassa maastossa. Alle tunnin päästä oltiin jo Løkkenin keskustassa, joka osoittautui nopeasti aivan vääräksi paikaksi. Liikaa ihmisiä, autoja ja hässäkkää liian pienessä tilassa.

Hetken harhailun jälkeen löysimme paikan, josta näki merelle ja rannalle - hiekkatörmä vaan oli liian korkea kiivettäväksi, ainakaan takaisinpäin. Pääskyset suhahtelivat läheltä, niillä oli pesät kaivettuna jyrkänteessä.

Karttaa tutkimalla löytyi läheltä toinenkin paikka, Nedkørsel i Lyngby - ramppi, jota pitkin pääsi ajamaan rannalle. Ja mehän ajoimme. Kova hiekka kelpasi alustaksi oikein hyvin, eikä aikaakaan kun jo uitimme varpaita Atlantissa. Lähistöllä oli bunkkerikin, bunker radio station, kartan mukaan. Sodan aikaan se seisoi ylväänä ylhäällä rantatörmällä, mutta seinämän sorruttua betonimöhkäle retkottaa nyt typerässä kulmassa ja puoliksi hautautuneena biitsillä, kuin taivaasta pudonnut muinaismuisto. Kiipesin sen sisäänkin, mutta löysin vain kosteaa betonia ja ruostetta.

Kengät täynnä hiekkaa poistuimme ravunpunaisiksi palaneiden eläkeläisten keskuudesta. Joku oli juuttunut rampille bemarin katumaasturilla, ei kai osannut mäkilähtöä. Lapset yrittivät auttaa työntämällä, mikä on aina hyvä idea - jos kytkin lipsahtaa ja tuollainen traktori alkaa valua taaksepäin, saa olla melkoinen työntäjä sitä pitelemässä. Le köppis selvitti mäen helposti, emme jääneet katselemaan.

Seuraavana vuorossa oli Rubjerg Knude Fyr, hiekan valtaama majakka - ei siis hautaama, kuten oletimme. Liikkuva hiekkadyyni asemoi itsensä niin, että 70-luvulla majakan valo ei enää näkynyt merelle. Nyttemmin hiekka on taas siirtynyt, tällä kertaa eri puolelle tornia.

Parkkipaikalta majakalle on noin kilometrin erämaavaellus, joka tuntuu vähintään kolmelta. Polku on alkuun hyvä ja kova, mutta aika pian se alkaa kiivetä tuskin havaittavaa ylämäkeä - ja muuttuu samalla pehmeäksi, hienoksi hiekaksi. Matka ei tunnu etenevän millään ja kengät täyttyvät taas hiekalla. Krista luovutti, itse jatkoin kun kerran aloitinkin.

Opastaulu lupaili arkkitehtoonisia elämyksiä perillä, vaan sain pettyä. Tornin juurella sijainnut majakanvartijan talo oli kai räjähtänyt, päätellen ympäriinsä levinneistä sadoista tiilistä. Hiekasta pilkotti ruosteinen hella ja lämminvesivaraajan säiliö.

Torniin oli tehty uudet portaat ja keskelle se vau-elementti; ylös asti ulottuva kapea kolmikulmainen huone, jonka sisäseinät olivat peiliä. Efekti olisi ollut hieno, jos peilit eivät olisi olleet hiekan sumentamat. Kiipesin silti ylös, siellä oli aivan liikaa ihmisiä ja aivan kivat näkymät.

Paluumatka tuntui pieneltä ikuisuudelta, vaikka alamäkeen olikin helpompi kävellä. Ruoho oli sinertävää ja puista näki vallitsevan tuulensuunnan - ei yhtäkään oksaa meren puolella.

Takaisinpäin pitkin maaseutua, hieman hukassa mutta navigaattoriin luottaen. Osuimme täysin summassa vanhalle pyhälle lähteelle, joka tunnetaan nykyään nimellä Vor Frue Kilde. Kristinusko on ehkä pilannut nimen, mutta paikka on yhä maaginen; polku johdattaa kapeaan laaksoon, jota vanhat kiemuraiset lehtipuut reunustavat - niiden juurten kolot näyttävät siltä, että täällä asuu hobitti. Lehvästö siivilöi valon vihreäksi ja keskellä solisee pieni puro. Vain velho puuttuu, tai ehkä ritari.

Eteenpäin, kohti Aggersundin siltaa. Näkymä ei ole vaivan arvoinen, mutta löydän taas bunkkerin - sinnekin pääsee sisään. Ei taaskaan mitään kovin jännää, pari huonetta ja ruostunutta metallia - vaan täällä on valot ja pari senttiä vettä lattialla. Se peilaa hyvin, kuvista tulee hienoja. Eilen maagisesti korjaantunut objektiivi hajoaa taas.

Kotiinpäin, muutamankin kaupan kautta. Valikoima jaksaa hämmästyttää, aina vaan. Huomenna jatkuu, vuorossa lisää rantoja ja metsiä. Aalborg vaikuttaa myös oikein kivalta, mutta sille ei taida jäädä nyt aikaa. No, ensi kertaan.