28. toukokuuta 2019, Steffenshof, Saksa

Eväsleipiä folioon, pikakahvia syliin ja autokylmälaukku tulille - on aika mennä katsomaan jokea silmiin.

Pikainen autobahn-taival ja olimmekin jo romanttisen Rheinin rannoilla. Joenvarsi Rüdesheimista Koblenziin on kaikkinensa Unescon maailmanperintökohde, näkemistä riittää. Rüdesheimiin olisi pitänyt mennä lautalla, tyydyimme katselemaan toiselta puolelta - tämä saattoi olla virhe.

Seuraavan paikan nimi oli Bacharach, Burtia ei näkynyt mutta pikkusieviä keskiaikaisia taloja kyllä, kaupunginmuuria ja torneja, rauniolinna ja viiniköynnöksiä. Manasin alkuun maksullista parkkia, mutta hinta olikin kohtuullinen, 90:llä sentillä kaksi tuntia. Joka toinen kauppa oli viiniliike, jäätelöbaaristakin sai riesling-sorbettia. Mikään ei kuitenkaan ollut auki, turistit tulevat kai vasta iltapäivällä. Kävelimme hetken, mutta ei tämä nyt ihan vastannut odotuksia. On to the next one.

Rhein mutkitteli laiskasti syvässä laaksossa, tie meni molemmin puolin, kuten rautatiekin. Muutaman kilometrin välein kylä tai pikkukaupunki, eikä siltoja juuri ollenkaan. Rinteillä kasvoi viiniä ja linnoja, jokaisessa joenmutkassa omansa, suurin osa ainakin osittain rauniona. Millä ajalla ja työvoimalla ne kaikki oli rakennettu? Kenen rahoilla? Miksi? Pitänee perehtyä asiaan, määrä tuntui liioittelulta.

Joki virtasi tarmokkaasti, pitkät ja syvällä uivat jokilaivat joutuivat puskemaan ihan tosissaan ylävirtaan mennessään. Pysähtelimme aina toisinaan katsomaan hienoimpia raunioita - tässä vaiheessa päivää ne ovat jo sulautuneet samaksi massaksi. En ole enää ihan varma tuliko ensin Rheinstein, Rheinsteinhof, vai Steinhof-Rhein - yksi näistä on oikea, muut keksityjä. Yksi oli rakennettu jopa keskelle jokea, arvatenkin siksi ettei muualle mahtunut. Että siltä pohjalta.

Seuraavaksi yritimme etsiä laaksosta kukkulalle, viinitarhat kun näyttävät aika kivalta ylhäältä päin, ja saattaisipa siinä samalla osua silmään linna tai kymmenen. Tom tomin navigaatiosetä sekä googlen navigaatiotäti ehdottelivat molemmat sopimattomia - teitä, joille ei saanut eikä kannattanut ajaa muulla kuin traktorilla. Lopulta reitti kuitenkin löytyi, saimme nauttia viininäkymistä ja eväsleivistä levikkeellä, oikein pöydän ääressä, kunhan yli-innokas siimaleikkurireiska oli ensin häipynyt muille maille suristelemaan. Linnoja näkyi vain viisi, erilaisia tornimuodostelmia enemmän. Joka toinen viiniköynnösväli oli parturoitu puhtaaksi, muissa kasvoi viljaa. Kai silläkin on tarkoitus.

Lorelein kallio on legendaarinen, mutta ei näytä kuvissa oikein miltään - oli siis käytävä itse toteamassa, kun se kerran lähellä oli. Suurimman huomion meinasi viedä viereinen baari, jonka hyvin saksalainen humppasisustus jatkui ulos asti. Huh huh. Ulkoilmalavalla esiintyivät parhaat "Alpen rock" -coverbändit, onneksi vasta illemmalla. En edes ottanut kuvaa, turha moista on levittää. Kallio oli ihan näkemisen arvoinen, vaan ei maineensa arvoinen - enemmän kiinnosti itse tarina ja sen heikkoudet. Että muka tosissaan hiuksiaan kampaava ja lauleleva neitonen, 50 metriä korkean kallion päällä, saisi laivurin niin herpaantumaan, että ajaisi hatelikkoon? Tuskin näkisi koko naista, saati kuulisi joen kohinalta. Eikä mitään merkitystä sillä, että paikka on vaikeasti navigoitava ja harvapa mielellään itseään syyttää.

Seurasi kiemurtelevaa erikoiskoetta ylös ja alas jokilaakson rinteitä, välillä jopa vuorilta tuttuja serpenttiinimutkia. Saavuimme St. Goariin ja samalla Burg Rheinfelsiin kuin varkain, jotenkin takakautta. Myöhemmin kävi ilmi, että tie oli vedetty ikään kuin linnan läpi - rakennelma oli aikoinaan todella massiivinen, näppituntumalta Katajanokan kokoinen. Ja kyllähän sitä rakennettinkin, joitain satoja vuosia. Suurin osa on nykyään puoliksi raunioina, mutta näky vaikuttaa silti. Tässä vaiheessa päivää alkoi kuitenkin olla eräänlainen yliannostus, ei tuntunut enää oikein missään.

Seuraavana vuorossa Gedeons eck, tiukka joenmutka, jossa virta kääntyy lähes takaisin tulosuuntaan. Näköalapaikalle ajettiin puolentoista auton levyistä serpenttiinitietä, tiheän lehtimetsän siimeksessä. Rajoitusta ei ollut, satasta olisi saanut työntää - vaan puolessakin oli jo tekemistä sekä autolla että kuskilla. Perille olisi päässyt myös 50-lukuisen näköisellä tuolihissillä - ei kiitos. Näkymä oli erittäin laajakangas ja full hd, eikä sekään haitannut, että ravintolan pöydässä sai istua hyvän tovin kuvaamassa, tilaamatta mitään, kun tarjoilijalla oli niin kiire kolmen muun asiakkaan kanssa. Paluumatkalla piti muistella alpeilta opittuja moottorijarrutustaitoja, vaikkei tie ihan niin jyrkkä ollutkaan.

Illan viimeisenä ja oletettavasti parhaana etappina Moselin varrella sijaitseva Cochem, monien kehuma ja pienimuotoisen söpöksi mainitsema. On se kai joskus ollut, mutta nyt oli jäljellä vain tyhjä kuori - pelkkää krääsäkauppaa ja toinen toistaan mauttomampaa turistiravintolaa. Raatihuoneentori olikin oikein kivan näköinen - paitsi ettei sitä nähnyt kunnolla kaikkien pysäköityjen pakettiautojen takaa. Miten tuollaiseen paikkaan edes saa ajaa, kävelykeskustoistaan tunnetussa Saksassa? Illan kultainen valo oli parhaimmillaan, jatkoimme kierrosta hetken - vaan jokaisen kulman takana odotti uusi pettymys. Höh, ma sanon. Viimeinen niitti taisi olla viiniköynnöksillä koristeltu irkkubaari, jossa riesling oli tarjouksessa.

Kastellaunin Rewen kautta kotiin, aurinkorasvaa kuskin vasempaan käteen ja pullo paikallista spätburgunderia murheeseen - taitaa siitä jäädä huomisellekin. Oikein kiva uusi tuttavuus tämä tyyli, maistuu jotenkin valkoviiniltä vaikka on punainen. Takaluukku täyteen siis.

Huomenna ohjelmassa varmaankin Luxemburg, tai ehkä Burg Eltz. Ken elää, se näkee - burg kuin burg.