Viinivirran vuo

Rhein ja Mosel, Schwarzwald ja pala Ranskaa

takaisin

Rudenberg - Ribeauville

5. kesäkuuta 2019, Rudenberg, Saksa

Aamulla naputtelin toissapäiväisen koettelemuksen talteen, kun illalla ei vaan pystynyt. Mäyräkoirat pitivät pihalla omaa showtaan, kissoja ei tänään näkynyt. Majoituksen isäntä, tai itse asiassa hänen isänsä, tuli juttusille kun olimme lähdössä - osasi kertoa kaikenlaista, mitä emme tajunneet kysyäkään. Miellyttävää.

Ranskis kohti Ranskaa ja Elsassin aluen viinikyliä. Oli taas lämmin, vaan ei enää niin painostavan kuuma - tai sitten alamme tottua. Ohitimme ensin toissapäiväisen 180 asteen mutkan, sitten viaduktin - vaan ei siinä vielä kaikki. Tie kiemursi jyrkkää alamäkeä, pystysuorien kallioiden välistä, valkoisen kohisevan joen uomaa mukaillen. Rata kulki milloin oikealla, milloin vasemmalla puolella tietä, pujahdellen aina välillä lyhyisiin tunneleihin. Elokuvallista menoa.

Freiburg im Breisgaun kaupunki vaikutti todella mielenkiintoiselta ja eläväiseltä - läpi ajaessa näkyi paljon lupaavaa katutaidetta ja muuta nuorisolaisten hipsteröintiä - ihmekös tuo, yliopistokaupunki ja alueen keskus. Emme ehtineet jäädä, mutta joskus vielä palaamme - kuten tuhanteen ja yhteen muuhunkin paikkaan.

Rajaa ei edes huomannut, kuten asiaan kuuluu, mutta silti jokin oli muuttunut. Tai no, oli siinä joku tupakkakauppa (Ranskassa halvempaa) ja bensa-asema (Saksassa halvempaa). Liikennemerkit ja katuvalot olivat toki erilaisia, kärkikolmion alla lisäkilpi "teillä ei ole etuajo-oikeutta" - mutta myös jokin, je-ne-sais-que, kääntyi uuteen asentoon.

Vuoret olivat takanapäin - ja toki myös edessäpäin, Vogeesit nimittäin - mutta nyt oltiin todella tasaisella tasamaalla. Ilmassa oli uusi sävy, tuoksukin oli vaihtunut kosteasta ruohosta ja havupuista paahteiseen heinään ja kuivaan kivimaahan. Ylitimme Rheinin, sitten ison kanavan ja vielä jonkun kolmannen vesiasian. Näkyi mittavia patorakennelmia ja sääntelysysteemejä, sisäinen insinöörini halusi päästä katsomaan lähemmin.

Maasto alkoi jälleen kumpuilla, näkyviin tulivat ensimmäiset viiniköynnökset. Ne eivät sitten ihan heti loppuneetkaan, melkeinpä koko loppupäivänä. Navigaattori ei tominut Ranskassa, mutta eipä siitä paljon hyötyä ole ollutkaan - mitä nyt johdattaa seikkailuihin ja kummallisiin tilanteisiin aina toisinaan.

Oli tarkoitus mennä ensin katsastamaan Riquewihr, mutta ajoinkin Ribeauvilléen - nämä eivät siis olleet sama paikka eri kielillä, opin. Joku oma kieli täälläkin kyllä on, saksan ja ranskan sekoitus arvatenkin.

Auto parkkiin ja ihmettelemään - ja voi pojat, että olikin näkemistä. Mutkittelevaa pikkukujaa ja vinoa ristikkotaloa, mutta jotenkin sievempää ja nätimpää kuin säntillisessä Saksassa tai jurossa Itävallassa. Etenemisestä ei ollut tulla mitään, kun joka talosta olisi pitänyt ottaa kuva. Visuaalisen yliannostuksen ja eiköhän tämä ole jo näty -fiiliksen kourissa vaihdoin kehnon vintagelinssin kameran nokalle, ja taas mentiin. Eikä tämä ollut edes se parempi kylä.

Pieni harharetki Bergheimiin, josta viinitarhojen reunustamaa tietä Hunawihr:in kautta Riquewihriin. Tarjolla olisi ollut myös Benwihr, Ammerschwihr ja Mittelwihr. Ja Beblenheim. Jos on tylsää, kannattaa selata karttaa näiltä main, löytyy vaikka mitä. Parkkipaikan automaatti tahtoi tietää rekisterinumeron, tarkisti sitten tietokannassa, onko meillä oikeutta pysäköidä tässä. Ihme kyllä oli, vaikken löytänytkään koneesta väliviivaa. Mahtoi olla silmänlumetta koko juttu.

Riquewihr oli vieläkin söpömpi ja nätimpi, mutta myös paljon turistimpi. kohtasimme myös vanhan arkkivihollisemme, lauman espanjalaisia mummoja. Ne liikkuvat hitaasti juuri siellä minne haluaisit mennä, tuijottavat tyhjyyteen selkä nähtävyyteen päin parhaan kuvakulman edessä, kävelevät päin ja sanovat jatkuvasti ja kovaan ääneen si si si claro. Puolet heistä ei varmaan edes tiedä mikä maa, valuutaksi osaavat jo arvata euron.

Kiertelimme hetken kujilla, tai itse asiassa samalla kujalla, koska kaikki sivukadut päättyivät umpikujiin. Tunnelma oli latteampi, itse kylä ei - melkoiseen rinteeseen olivat itsensä asemoineet. Muistikortti täyttyi silti uhkaavasti.

Mummopujottelun jälkeen oli kiva hörpätä mehupullosta, joka oli viettänyt yön pakastimessa ja aamupäivän kylmäkallena kylmälaukussa. Aivojää ei tullut ihan heti, mutta tuli kuitenkin. Tupakansytyttimestä virtansa saava kylmälaukku on osoittautunut oikein hyväksi hankinnaksi näillä reissuilla, etenkin jos muistaa laittaa mainitunlaisia kylmäakkuja mukaan - parkissa seisoessaan auto ei käy eikä laukku tietenkään kylmennä.

Kohti Colmaria, Wolfsbergerin viinitilan kautta. Tällä matkalla oli tarkoitus käydä maistelemassa ja testailemassa, muttei kuitenkaan liian pienissä ja intiimeissä paikoissa - mennä solkkaamaan huonolla ranskalla ja termit hukassa asiantuntijoiden keskuuteen, ei kiitos. Kasvoton korporaatio on oiva paikka aloittaa alaan tutustuminen, kieliäkin puhutaan oletettavasti paremmin.

Maistelimme kuohuvaa rieslingiä, sitten muutamaa tavallista - kallein oli taas paras. Löysin hieman yllättäen myös jänniä oluita, sekä peruslagerin sekaan kaadettavaksi tarkoitettua bitteriä. Hyvä saalis, vaikka kortti ei toiminutkaan ja jouduin kaivamaan visan esiin - alkoholia ei saisi myydä luotolle, mutta ei kai se niin tarkkaa ole.

Kohti Colmaria, taas kerran. Jouduimme taas poikkeusreittien ja kiertoteiden pyöritykseen, kuten totuttua. Liikennekulttuuri on todellakin erilainen tällä puolen rajaa, kaikki ajavat kuin Espoolaiset - minä ensin ja mun ego sitten, mitä yleisestä sujuvuudesta tai muiden oikeuksista. Nopeusrajoituksia toisaalta noudatetaan hyvin tarkkaan, sakkosormi lienee herkässä. Turistille tuollainen häslääminen on kuitenkin vaikeaa; kun on ensimmäistä kertaa liikkeellä, ei voi tietää kaikkien risteyksien kummallisuuksia tai paikallisia niksejä. Citroënillä ajamisessa on kuitenkin puolensa, sillä saa sympatiaa paikallisilta.

Työnsin koppiksen kapungintalon parkkihalliin, sen ovella oli varoitusvalo; "jos tämä valo palaa, halli on tulessa, älä aja." Ei palanut, halli eikä valo - mutta tuli mieleen Baden-Badenin myrkytysvaroitus. Näiden suunnittelijoiden on pakko olla erikoisjengiä.

Päsähdimme hallista ulos ja keskelle kauneutta. Oli niin nättiä, ettei oikein tiennyt miten päin olisi - ihan kuin jossain elokuvan lavasteissa, mutta oikeasti. Eikä tämä ollut pelkkä turistipyydys, nämä ihmiset asuvat täällä joka päivä. Ristikkotalojen ja kiemuraisten kujien lisäksi pataan heitettin viiniköynnöksiä, katedraaleja, kummallisia patsaita, kanavia, peilityyntä vettä ja kultainen ilta-aurinko. Kyllä kelpasi tallustella, ei vaivannut vilu eikä nälkä, semminkin kun söin kylmälaukusta jotain semi-epäilyttävää. Muistikortti vaan alkoi olla täynnä, sekä päässä että kamerassa.

Vielä yksi etappi ennen paluumatkaa, Mulhouse ja Carrefourin megamarketti. Lähempääkin olisi löytynyt, mutta ne menivät jo aiemmin kiinni. Ehdimme, aikaakin jäi tunti. Asiaa tuntemattomille kerrottakoon, että ranskalainen hypermarketti on todellakin superlatiiviensa arvoinen; kaksi kertaa Kannelmäen Prisman kokoinen on vielä normaali, jopa pieni - ja valikoimissa on aivan kaikkea. Pelkästään valmisruokahyllyllä vierähti tovi jos toinenkin, huomisia eväitä valitessa. Olisi voinut ostaa vaikka yhden kaikkia ja testata - miten muuten voi tietää, kumman valmistajan nutellatäytteiset letut ovat parempia? Tai toimiiko parmankinkkurullan sisään tulevassa tuorejuustossa paremmin ruoho- vai valkosipuli? Kummallisia konsepteja ja outoja merkkejä täynnä koko paikka.

Olutosasto oli jotenkin aneeminen, paljon belgiaa ja englantia, ei niinkään paikallista. Toisaalta ehkä ihan hyvä niin, takaluukku alkaa olla jo nyt täynnä ja vielä on Belgia käymättä.

lllankähmyssä kotiinpäin, oli niin lämmin että moottoritielläkin voi pitää ikkunoita auki. Siihen alkaa tosiaan tottua. Iltaiset ajelut ovat yksi matkojen suola, niitä aina kaipaa, vaikka tietää olevansa taas liian myöhään kämpillä ja pääsevänsä vasta liian myöhään nukkumaan.

Huomenna viimeinen kokonainen päivä näillä nurkilla. Ohjelma on vielä auki, mutta tuskin kovin paljon mitään ehtii tai jaksaa - kokemuspankin pitää saada prosessoida välillä.

Ylemmässä tunnelissa ei kulje enää mitään.

Täällä taas. Paikan nimi taitaa olla Teufelsschwänzli eli paikallisella murteella pirunhäntä.

Tämä pitäisi nähdä ylhäältäpäin.

Rein ylitetty ja Ranskan puolelle päästy.

Heti on linnanraunio kukkulan päällä.

Paikkojen nimet ovat täällä wihr-päätteisiä.

Linnoja vasemmalta oikealle: Château de Saint-Ulrich, Château du Girsberg ja kukkulan päällä Château du Haut-Ribeaupierre.

Jaaha, missäs nyt ollaan?

Krääkh.

Niillä on täällä aika paljon viiniä. Riittäisiköhän meillekin vähän?

Tämän kuvan pitäisi olla vasta Ribeauvillen jälkeen, vaan enpä jaksa siirtää. Huomaa piknik eli pique-nique.

Ribeauvillen epäilemättä parhaat puolet, kuten yksinäinen kyttäysikkuna.

Merde.

Hurraa.

Ystävämme Fritzin viinikellari.

Maanalaisen armeijan tunnari alkoi soida päässä.

Juutalaiskatu. Ehkä vielä pari kerrosta rappausta?

Haikara kiirehtää ja kukinta äityy.

Kaariportti, se on kutsu seikkailuun -

- tai satunnaiselle takapihalle.

Hippi katoaa kulman taa.

Voi mitä sävyjä.

Kukkalaatikonpidikkeiden pitkät varjot. Ja punaisen talon lisäikkuna.

Turistitkin sointuvat sävyihin.

AM I FRITZ?! kuuluu huuto yössä.

Siis totta kai siitä saa ajaa.

Mistä vaan saa, jos vaan mahtuu.

Täältä digikuvat!
-Ei kiitos, meillä on digikuvia kotona.

Pieni kirkontynkä, ei mainittu kartalla.

Jaaha, haikarat laumoittuvat.

On se melkoinen häkkyrä.

Nuoriso on liian coolia pesille.

Paikanvaihto.

Kyllä tuollainen helposti vauvan vie - tai tuo.

Pitkästynyt katukyttääjä.

Sommitellaan se puskan taakse, noin.

Keskivaikea haikarahysteria.

Jopa tällainen epäpaikka on ranskassa jotenkin tyylikäs.

Siitä sulle hattu, etteivät luule turistiksi

Tuhat ja yksi pöytäliinaa

Jo vielä muutama koriste?

Kaupungintalo. Huomaa suihkulähteen kiskot ämpäreille.

Juu, olen minä leijonan nähnyt.

Dizzy Gillespien myöhemmät vaiheet

Taiteilijan näkemys.

Kas, sama torni.

Tornin hyljemäinen gargoili ja webbikamera.

Paikallisen luostarin (1200-luku) kirkko (1400-luku) ja sen hyvin pieni kellotorni.

Tornin alituksessa on tarpeetonta dramatiikkaa.

Siitä vaan, ihan rohkeasti.

Puluja palkin päällä, pimeässä.

Yllättävän paljon turkoosia.

Linna katsoo mäeltään; Château du Girsberg tai Guirsberg tai Petit-Ribeaupierre, 1200 luku. Jäi autioksi suvun sammuttua 200 vuotta myöhemmin.

Sarjassamme mauton, mutta sopii teille.

Hippi tahtoisi tietenkin linnoille, vaan ei taida huvittaa vaellus.

Kolme kuningasta, tai siis itämaan tietäjää -
ja juopotteleva Fischer.

takaisin

edellinen - seuraava