Berliini, päivä 4.

Aamulla kämpän siivous, laukkujen pakkaus ja epätoivoinen yritys tuhota kaikki ruoat. Itsellänikin oli mm. jogurttipurkillinen jotain, jonka nimi oli mettwurst mit zwiebeln ja joka maistui maksapasteijalta. Spitaalisen hyvää, mutta syöpä itse puolessa tunnissa.

Laukut Zoolle säilytykseen (hinta oli taas noussut, kehtaavat pyytää 6e per lokero) ja kohti tekniikan museota. Ilma oli nimittäin pilvinen ja kostea, joskin miellyttävän lämmin - ei mikään puistokeli silti. Museossa pasifistiset hipit fiilistelivät mm. Stukan raatoa ja sen ulinarautoja, Messerschmittiä, V1-rakettia ja aaltopeltistä Junkersia. Varhainen suihkukone, joka oli periaatteessa V1 kiinnitettynä liitokoneen selkään, herätti pelonsekaista kunnioitusta. En ehkä lähtis. Jaloissa säntäilevät ja kiljuvat esikoululapset alkoivat tässä kohtaa rasittaa melko tavalla - poistuimme siis kattoterassille, jossa roikkui vanha DC3. Kristan oikutteleva kamera hajosi, ehkä lopullisesti. Olisi nyt vielä pari tuntia jaksanut.

Kerrosta alempana oli erilaisia laivoja, sekä tietenkin sukellusveneitä ja muita poijuja. Valaanpyyntiäkin esiteltiin, harppuunat eivät näyttäneet mukavilta. Inuiititkin valastivat aikoinaan, kanootista käsin - hommassa oli silloin vielä jonkinlainen reiluus.

Seuraavaksi tutkailimme vanhoja tietokoneita - Turingin masiinaa ei jostain syystä ollut, eikä Enigmaa, mutta johtovyyhtejä ja vahvistinputkia riitti. Radioita, varhaisia telkkareita ja lopuksi puhelimia - paljon viilutettua puuta ja bakeliittia, ja Nokian halko vitriinissä. Kehitys kehittyy.

Höyrykoneita, venttiilejä, tuuletinlentopyöriä. Varhainen ilmailu ja sotakoneet, kuten kalamiehen kaverit sekä muut fisustajan frendit ja näköradiomiehet saavat hipin nälkäiseksi. Ravintolassa myivät onneksi rahaa vastaan schnitzelin, kympillä, ei mitään megahalpaa tai huippugurmeeta, mutta silti huimasti parempaa kuin kolmen silmän hempukassa. Oluttakin oli, koska pitäähän sitä nyt olla, ei tämä ole mikään Suomi. Limu maksoi tietenkin enemmän, kuten oikein on.

Lyhyen konepajakierroksen (ja skipattujen "hevosten portaiden" - häh?) jälkeen veturitalleille. Ah sitä koneöljyn tuoksua heti ovella, hippi tunsi itsensä lapseksi jälleen - ihan kuin Hyvinkään rautatiemuseossa vuonna '86. Saksalaiset rautahevoset olivat kyllä paljon huonommassa kunnossa, ei mitään museum qualityä - näistä tuskin montaakaan voisi viedä pikku ajelulle. Kyytiinkään ei päässyt, vaikka Tanskassa pääsi - siellä oli ymmärretty, ettei valurauta kävelemällä kulu.

Junailusta hetkeksi valokuvauksen pariin. Oli daguerrotypiaa, ferrotypiaa, lasilevyjä, paljekameroita, magnesiumjauhetta, metrinmittaisia objektiiveja ja läpinäkyvä polaroid-kamera. Ja tietenkin myös mainioita otoksia, kuten saksalainen upseeri pitelemässä otsaansa vasten liköörilasia, josta undulaatti joi. Ehkä se sai myöhemmin turpaansa miestenvessassa.

Stereokuvaus oli vielä 60-luvulla kova juttu, erinäköisiä härveleitä löytyi täältäkin vitriinikaupalla. Valitettavasti kuva ei ole aidosti kolmiulotteinen, vaan ikäänkuin teatterilavaste - jonka katsomiseen tarvitaan erikoislasit ja tuottamiseen kallista tekniikkaa. Miten tuleekaan mieleen 3D-televisio? Eiköhän sekin pian unohdu.

Vaan vielä eivät junat loppuneet, niitä oli toinenkin tallillinen. Nyt hippiä hemmoteltiin mm. halkileikatulla höyryveturilla, jonka osat oli nimetty pikku lappusilla ja joka ajeli paikallaan. Hieno kuin saatana. Kolmannen valtakunnan jäämistöäkin oli esillä, Aatulla kun oli idea megajunasta: vaunuissa kaksi kerrosta ja raideleveys vähintään tupla. Pienoismallikin näytti suuruudenhullulta, mutta ajatus ei ole oikeastaan hassumpi. Huiman kallis kylläkin, mutta niin siinä aina käy.

Pää täynnä teknologiaa ja mekaniikkaa laskeuduimme vielä KaDeWe:n ostoshelvettiin - museo nimittäin meni kiinni. Viisi tuntia ei riitä mihinkään, taas jäi autokokoelma näkemättä. Junahomma jumittui kuitenkin päälle, tavaratalossakin oli etsiydyttävä leluosastolle - hupi ei ole kylläkään halpaa. En todellakaan maksa viittäsataa höyryveturista, vaikka olisi miten hieno, jos se ei kulje oikealla höyryllä. Museossa sellaisia oli, mutta nykyajan lapsille moisia ei voine antaa. Polttavat vielä näppinsä.

Ruokaosastolle, siis. Juustotiskin kohdalla hippi epäilee aina henkilökohtaista hygieniaansa, mutta oli onneksi tälläkin kertaa väärässä. Oluthyllyltä löytyi täydennystä laukkuihin, sallitusta painosta nimittäin puuttui useita kiloja. Nimet eivät jääneet mieleen, paitsi Fucking (kylä Saksassa) Hell (vaalea olut) mutta kai siellä jotain muutakin kivaa on. Kassasysteemiä en toisaalta unohda hetkeen; nuorempi myyjä lukee (ääneen, siis) pullosta hinnan, vanhempi lyö sen kassaan, nuorempi pakkaa pullon silkkipaperissa kahteen päällekkäinasetettuun muovikassiin. Jos hinta puuttuu, nuorempi juoksee katsomaan sen hyllystä - vanhempi ei tällä välin voi itse lukea hintoja, kykenee vaan seisomaan ja myhäilemään. Pulloissa oli kyllä viivakoodit ja kassassa lukija, mutta ei me sellaisia. Pitäähän joku järjestys olla. Sitäpaitsi ei systeemiä voi NYT muuttaa, koska itse saavutin juuri myhäilijän aseman. Argh. Espanjalaisten mummojen katse poltti jo selässä, mutta minkäs tein.

Zoolta laukkuja hakiessa iski potentiaalinen nälkä, paistopiste ruotsalainen selkäkipu (Backwerk) soi antimiaan ja pian olimme jo kahden viineripirukkaan (nakkipiilo) onnelliset omistajat. Jostain kumman syystä leipomuksia ei luokiteltu turvatarkastuksessa nesteeksi, läpi meni jotta poksahti - eikä edes hippi piipannut metallinilmaisimessa. Eka kerta koskaan.

Kentällä koettiin pientä draamaa, kun matkatavarajulleja hätisteltiin pois kaljahyllyltä. Jopa työnjohtajan arvovalta - ja vakuuttelut siitä, että näin on aina tehty - olivat pelkkää paperia, kun myyjä käytti myhäilyoikeuttaan. Kyllä korpesi heitä. Koneessa taas rasitti tarjottavan valinta; vaihtoehtojen nimet lausuttiin toisessa huoneessa kirkkolatinaksi. Päädyin suolaiseen, sain pikkupussin rosmariinisuolakeksejä, jotka maistuivat pahvilta ja saippualta. Kristan makea vaihtoehto taas oli kuohkea suklaatäytteinen croissantti. Pyh, sanon.

Hämmentävän paljon Pistepirkkojen rumpalin näköinen taksikuski toi meidät ovelle asti. Matkatavarat olivat ehjiä kankaisessa lötkölaukussa, mutta umpimuovisen samsoniten sisältä löytyi kolme hajonnutta olutta - tietenkin niitä harvinaisempia yksilöitä. Eka kerta, tämäkin. Onneksi ostin kentältä viisi erilaista Krombacherin vehnistä ja lasin kaupan päälle, 12.50, ei harmita ihan niin paljon.

Kettu kuittaa, matkaillaan jälleen.