5.12.2016 Berliini

Lento oli eilen myöhässä kevyet kolme tuntia, siitä onneksi ilmoitettiin ajoissa - viesti saapui puhelimeen täsmälleen samaan aikaan kuin juna lentokentälle. Oli siis aikaa syödä keskinkertainen purilainen ja kuunnella naapuripöydän juttuja; "Iiik apua voinks mä saada uuden kokiksen ku tähän meni grillikastiketta?" Hmm.

Kone oli tietenkin aivan täynnä ja lämmitys luonnollisesti täysillä. Samassa penkissä istuvasta teinistä ei ollut harmia, eikä huutava vauvakaan kovin kauaa jaksanut, hyvä jos Viroon asti. Tarjoilun puute hueman kismitti, yleensä kun näillä lennoilla on saanut jonkun muoviin käärityn pettymyksen - vaan eipä nyt. Puhelimeen kiinnitettävät kalansilmä- ja lähilinssit, 25e, jäivät myös ostamatta. Maisemat olivat toki komeat, saksalainen maaseutu kuuravaipassa toimii aina. Pörliinin syke oli kuitenkin sulattanut jään, kaupungissa leijui vain hieman usvaa.

Kämppä Frankfurter Torilla otettiin nopeasti haltuun. Tilaa riittää: 20m² eteistä, saman verran keittiötä, hieman isompi olohuone - ja makuuhuoneeseen mahtuisi meidän koko asunto. Huonekorkeus nelisen metriä, isot ikkunat, ratikka ja metro kirjaimellisesti oven edessä. Keittiössä oli hieman ruokaa ja kaapissa erilaisia viinoja. Häh.

Metrolla Alexille joulumarkkinoille. Oli kaksikerroksista karusellia, pieniä kojuja, avotulta, hävyttömän kokoisia makkaroita, käsitöitä, kaikkea mitä nyt voi olla. Kaiken yllä jynkyttivät joululaulujen edm-sovitukset, mielellään kolme biisiä yhtä aikaa eri suunnista ja vähän liian kovaa. Tunnelma oli siis hyvin saksalainen.

Savu kävi silmiin, pakenimme viereiseen elektroniikkahelvettiin. Kameraan piti nimittäin saada laturi; meillä sellainen olisi maksanut 60e, täällä 12,90. Löysin myös samat puhelinlinssit, vain 69e. Sinne jäivät.

Innostuimme seuraavaaksi lasisista kuusenkoristeista, jotka osoittautuivat lähemmin tarkasteltuna rumiksi ja kalliiksi. Piti silti saada muutama, varsinkin suolakurkku. Niiden tarina on viehkeä: 1890-luvulla amerikkaan alettiin viedä eurooppalaisia joulukoristeita, etenkin ranskalaisia lasihedelmiä. Jostain kumman syystä suolakurkut eivät oikein myyneet. Keksittiin siis tarina; saksalaisen jouluperinteen mukaan kuuseen piilotetaan muiden koristeiden sekaan yksi kurkku, jonka löytäjä saa ylimääräisen lahjan. Saksassa kukaan ei ollut tällaisesta kuullutkaan, mutta kauppa kävi. Sata vuotta myöhemmin tarina on jo niin vahva, että "perinnettä" on alettu noudattaa täälläkin.

Kävimme vielä pyörimässä jouluisessa maailmanpyörässä, syömässä hävyttömän kokoiset makkarat ja juomassa toisetkin glühweinit. Osa yleisöstä alkoi olla jo aika viineissä ja kuvauksellinen sumu tunki paidan alle laihaa polveaan. Paheksuvien ponien ajelua ei löytynyt, mutta jouluseimen aasi oli aivan yhtä happoinen kuin viimeksikin. Ehkä tässä oli jo riittävästi yhdelle päivälle.