8.12.2016 Berliini, päivä 4

Aamu oli mukavan aurinkoinen ja lämmin, kevyet +8°C, kun kävelin viemään roskia. Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun joku random ohikulkija tuli melkein iholle: et saa laittaa roskia roskikseen, se on highly illegal, soitan kohta poliisit, lähe juippi menee täältä nyt. Ei kuunnellut selityksiä, kuten että tokihan roskat nyt roskikseen ja että kyllä, asun täällä. Tuossa talossa. Tuo ikkuna. Tässä avaimet. Ei, ei, nein, nein. No, vein roskat sitten kostoksi takaisin sisälle, jätimme pahoittelevan tekstiviestin vuokraemännälle.

Laukut Alexille säilytykseen ja... olikos meillä joku suunnitelma? Ilmeisesti ei. Paremman puutteessa ajelimme Warschauer Strasselle katselemaan asematyömaan edistymistä. Paikka on ollut remontissa viitisen vuotta, eikä valmiiksi ole tullut kuin pieni pätkä betonilattiaa radan yläpuolelle ja portaat ei-minnekään. Tämän tyrimisen seuraaminen alkaa olla meillä jo perinne.

Halusin mennä katsomaan Molekyylimiehiä lähempää, mutta totesin matkan sittenkin liian pitkäksi. Oberbaumbrücke on yleenssä aivan riittävän kuvauksellinen, eikä se nytkään pettänyt; katetulle jalankulkuväylälle oli käynyt taloksi crusti, joka oli lajitellut roskansa. Seuraavan holvikaaren asukki nukkui teltassa, jonka edustalla oli aika hyviä öljymaalauksia - ja tietenkin joulukuusi.

Kävimme perinteisessä valokuvakopissa, koska pitäähän niissä jonkun käydä. Kone lupasi kahdella eurolla neljä kuvaa, salama välähti viidesti. Ilmeet olivat viimeisessä ruudussa näkemisen arvoiset, onneksi tuli filmille.

Muutaman korttelin päässä, metroradan alla, pienessä kopissa, sijaitsee Burgermeister, tuo myyttisen maineikas purilaispaikka. Jokunen vuosi sitten pidimme koko juttua ohimenevänä hipsteröintinä, mutta jono ovella on pysynyt - ja siihen on liittynyt lounastavia pukumiehiä. Keittiön meno näytti hyvältä; soul-jytä pauhasi, lantio tirisi ja pihvi sheikkaili. Juustoburgeri paistetulla sipulilla ja pekonilla olikin spitaalisen hyvä, ja ranskalaiset juuri sopivat; napakat muttei raa'at, kypsät muttei mössöä. Don't forget to boogie, luki läheisessä seinässä. Hipit suosittelevat.

Pienen päättömän vaeltelun jälkeen ajelimme bussilla Kottiin (Kottbusser Tor, latoja huomauttaa) päin. Kahvila Bateau Ivre soi Kristalle kaakaon ja croissantin, itse jouduin tyytymään isoon olueen. Kävimme vielä Modern Graphicsissa toteamassa, että ei ole Grootteja, sekä Green Fuzzissa tuomitsemassa rumat jouluvillapaidat liiankin rumiksi.

Nelisen tuntia aikaa, eikä mitään suunnitelmaa. Höh. Kävin poimimassa Alexin joulumarkkinoilta vaivaamaan jääneen lampun, Krista suunnisti Primarkille päin. Lähdin vielä turistiksi Nikolaivierteliin, kaupungin vanhimpaan osaan, jonka Itä-Saksa korjasi entistä ehommaksi - betonielementeillä. Vaikutelma on pysäyttävä, vielä kolmannellakin kerralla. Sain silti nauttia Pohjois-Saksalaisen pikkukaupungin ilmapiiristä muutaman korttelin verran, kunnes liikennesuunnittelu sylkäisi keskelle isoa risteystä. Ehkä hyväkin niin, tunnelma kun alkoi olla jo oudon puolella; ihmiset katsoivat joulumarkkinoiden kojuissa ikivanhaa mustavalkorainaa, jonka särisevänmetallinen ääni muistutti elävästi Aatun koottuja heilaushuutoja. Joku satu se oli, mutta silti.

Krista löytyi Primarkin portailta, teinilauman keskeltä. Ne kasasivat uhkaavannäköisesti jonkinlaisia soittopelejä - aika lähteä. Kävin halpojen vinyylien perässä Saturnissa, mutta sain pettyä: vain b-luokan löytöjä, ei mitään innostavaa. Ei tainnut olla ostohousut jalassa. Teinistö oli sillävälin saanut kamansa läjään ja tuuttasi Take on Me:tä kovalla antaumuksella ja aika pienellä talentilla. Iso kuoro osui moniinkin nuotteihin, mutta harvoin samaan yhtä aikaa - tahtilajikin karkasi toisinaan progen puolelle. Bändi yritti pyristellä mukana, laihoin tuloksin - kuoronjohtajan ilme kertoi kaiken mm. tunkin pitämisestä ja tahtipuikon myymisestä. Taidetta koko rahalla.

Lentokenttäbussin ikkunasta näin vilauksen Brandenburgin portista. Tuli sightseeing suoritettua. Tegelin kentällä olimme jälleen taiteen äärellä; tällä kertaa ei espanjalaisia mummoja, vaan rippikoululaisia. Kymmenittäin. Taide-elementti koostui kovaan ääneen luetusta tekstistä, jota teinit seurasivat valppaina ja kirkasotsaisina kuin, no, seurakuntanuoret. Onneksi lähtöporttimme oli toisessa päässä rakennusta, ääni oli nimittäin kuuluva ja kirja tuskin puolivälissä.

Koneeseen mentiin ryhmittäin, tai se ainakin oli jalo tarkoitus. Ihmiset eivät tietenkään noudattaneet systeemiä, kun ei sitä kukaan valvonutkaan; tuloksena maailmanlopun häsmäkkä, joka ei vaan ottanut laantuakseen. Lentoemo joutui juoksemaan saksalaisen ämpyilijän perässä käytävällä, kun jo rullasimme kohti kiitotietä, että istu nyt saatana - sanat olivat hieman eri, mutta viesti kyllä välittyi.

Toivottavasti tajunnanvirtani oli tällä erää sujuvaa, tai edes viihdyttävää. Matkaillaan ensi kerralla uudestaan ja kuullaan taas.