9.6.2015

Leipzig, Saksa.

Aamulla ratikoitiin ja patikoitiin laukut ranskikselle ja suunnattiin linnoille. Niitä on täällä vähintään neljä, pienempiä sitten enemmän. Tällä kertaa ohjelmassa oli Schloss Sans Souci eli linna no worries, man. Heti portilla joku ukko, pukeutuneena menuettiperuukkiin ja samettiseen hännystakkiin, solkikenkiä unohtamatta, soiti huilulla Vivaldin vuodenaikoja. Olisi halunnut euron palkaksi, en antanut. Joku roti.

Itse palatsi oli tietenkin naurettavan kuvauksellinen, pylväskäytävää ja kullattua patsasta joka puolella. Tähtitieteellinen pääsymaksu ja intergalaktisen pitkä mummojono vahvistivat ennakkopäätöksen; ulkopuoli riittäköön. Ja sitähän riitti: muotopuutarhaa, suihkulähdettä, keinotekoisia roomalaisia raunioita, onnistuneita ja vähemmän onnistuneita patsaita. Eräskin marmoriukko joutui torjumaan lemmekkään lehmän lähestymisyrityksiä, toinen taas puhalsi paljesysteemillä ilmaa tyttösen hameen alle. Suihkulähteen erikoissorsat olivat oikeita kusipäitä, nokkivat surutta pulla-apajille yrittäviä varpusia ja karppeja.

Puistosta tuli nähtyä noin yksi kahdeksasosa, aikaa meni tunteja. Vastustimme urheasti kiusausta ottaa juna Berliiniin ja käydä vaikka Mauerparkissa dönerillä - matkaa olisi ollut alle kymmenen kilometriä. Vaan ei, ranskis tulille ja autobaanaa nielemään; herkku ei vaan oikein tahtonut tänään maistua. Syyttävä sormi osoittaa tuntemattomaan kolmannen valtakunnan tieinsinööriin - kirottu olkoon hän - joka keksi betonilaatoista tehdyn moottoritien. Tärinä, tutina ja vapina alkoi heti kuplavolkkarin maksiminopeuden jälkeen - yhtään yli sadanneljänkympin ei uskaltanut, tuntui että uskollinen paska urheiluauto muuttuu kohta vielä huonommaksi lentokoneeksi. Tyhjänä vedettävät peräkärryt pomppivat holtittomasti eikä kellään ollut kivaa.

Horisonttiin ilmestyi epäilyttävä savupatsas, seuraavan mutkan takaa ilmaantui syy; saksalaisen autoteollisuuden ylpeys se siellä paloi pirteällä liekillä. Kuski oli ehtinyt ulos ja soitti hätäpuhelua myrtyneenä, tietäen ettei kukaan ehdi ajoissa.

Pysähdys kasvottomalla huoltamolla, jonka vieressä oli Solar Valley - pelto täynnä aurinkopaneeleja. Erikoinen näky, kertakaikkiaan - kuin kimalteleva, musta meri.

Leiptzigissä navigaatiosetä sekoilee, yrittää ajattaa yksisuuntaista väärään suuntaan sun muuta kivaa. Hostelli kuitenkin löytyy. Sen sisustus on pelkkää 70-lukua; räikeitä värejä ja muovisia asioita. Krista tahtoisi pölliä puolet meille, enkä ihmettele. Huone on älyttömän iso, eikä maksa juuri mitään - ratikka keskustaan täältä hipsterikaupunginosasta lähtee ihan oven edestä. Spårat ovat täällä todella pitkiä, lyhympiä vaunuja on kytketty kolmekin peräkkäin. Raideväli on vähintään puolet leveämpi kuin stadissa, rahastus hoidetaan automaatilla - vauhtia ja nopeutta siis riittää.

Käymme keskustassa pyörähtämässä, mutta siellä tuntuu olevan pelkkää pönötystä ja tylsää kauppakeskusta - muutama huvittava patsas sentään. Bachin kirkko on kuin mikä tahansa kirkko, katusoittaja hoilaa sen edessä Tainted Lovea. Käymme intialaisessa, vaikka sen melkein tietää virheeksi etukäteen; ruokien tulisuusaste etnisissä paikoissa kun menee jotenkin näin: intialainen maku, mieto, suomalainen maku, mauton, saksalainen maku. Vindaloo on muuten hyvää, mutta chili ei ole käynyt samassa talossakaan.

Takaisin hostellille lähimarketin kautta. Tarjolla olisi mm. savustettua sianihraa vakuumissa ja 800g eisbeiniä hintaan 1,90e. Valikoima on muutenkin hämmentävän iso ja laadukas, ja hinta kuin, hmm, toisesta maasta. Hyvää olutta saa noin eurolla puoli litraa, bulkkikaljaa halvemmallakin - ja tietenkin paljousalennus, jos ottaa korin.

Tässä meidän kaupunginosassa on kieltämättä Berliinimäisiä piirteitä, rosoa ja rappioromantiikkaa. Ja pääautatieaseman vieressä keskustassa oli vallattu hotelli. Leipzigille on siis syytä antaa toinen, pidempi ja suunnitellumpi mahdollisuus. Mutta nyt, hyvää yötä. Huomenna Prahaan.