12.6.2015

Praha, päivä kolme.

Herätys soi tänä aamuna epähemulimaisen aikaisin: neljältä. Oli nimittäin tarkoitus katsella auringonnousua Kaarlen sillalta käsin. Krista ei lähtenyt käyntiin, joten otin hupparin ja painuin ulos neljästä ovesta. Valo oli vielä hämyisä, pääskyt syöksähtelivät hyttysten perässä ja mustarastaat konsertoivat savupiipuista. Tänään ei kuitenkaan kuultu samaa ajatustenvaihtoa kuin eilen luostarin liepeillä; siellä mustarastas päästi kauniin lurituksen, johon sorsa vastasi kuten sorsa vain voi.
-Tilulii kruits plupluplu whiii-iit
-Krääh!
-hHuiit srii srii srii purluit
-Krääh krääh krrrääh!
Tätä jatkui minuutteja - veden juomisesta ei ollut tulla mitään. Vaan takaisin tähän päivään. Kaduilla ei ollut ketään, liikennevalot naksuttivat hiljaa itsekseen, mutta eivät missään nimessä keltaista - jokuhan saattaisi tulla! Torkahteleva kadunlakaisija (täällä niitä vielä on) saattoi ehkä hieman säpsähtää, mutta se nyt on vain elämää.

Silta oli melkein kokonaan tyhjä - mitä nyt muutama japanilainen jalustoineen ja metrisine objektiiveineen. Lyhtypylväissä keltaiset valot, taivas sinipunainen, joki tyyni. Kuvista tuli upeita, paitsi kännykällä ei niinkään. Saatte siis odottaa. Kellon lähestyessä viittä känniset brittiteinit kaivaituivat koloistaan selfiekeppeineen ja tulivat mestoille mesamaan. Japanilaisia harmitti, meni smmitelmat pieleen. Itse olin juuri hakemassa hyvää kulmaa, josta saisi kaikki lyhtypylväät samaan kuvaan, takimmaiset todella epätarkkoina, kun valot sammuivat. Linnutkin olivat hiljaa, britit eivät. Aika lähteä. Vähän yli viisi nukuin jo sitkeästi.

Uusi aamu. Sisäpihan kämpässämme on mukaavan varjoisaa ja viileää, kadulla helle löi naamaan rätillä, joka oli vielä äsken märkä, tuoksu silti jäljellä. Farkut ja t-paita olivat ihan liikaa, mutta neljän lukon taakse en enää mene. Kävelimme hämmentävässä kuumuudessa kohti funikulaaria, jännää rinneratikkaa, joka vei Petrinin kukkulalle. Jonossa ehti juuri syödä mansikkasorbetin eurolla ja ihmetellä vietnamilaisia pikkupoikia, joilla oli aidot punatähtiset koppalakit.

Yläasemalla arvoimme hetken, kuvasimme toisen hetken ruusuja, ihmettelimme miksi niin teimme, kun emme niistä oikein pidä - ja suuntasimme kohti Eiffel-tornin replikaa. Muurin kätkössä soitti mies viulua, melko huonosti tosin. Ilma oli väreilevän kuuma.

Hetkellisessä mielenhäiriössä ostimme liput torniin ja hissiin - portaita olisi päässyt halvemmalla. Hetken jonotuksen jälkeen löysimme itsemme ahtaasta kopista, joka oli täynnä espanjalaisia mummoja. Ylhäällä niitä oli vielä enemmän - ja kurittomia, juoksentelevia ranskalaisia pikkulapsia päälle. Yksi niistä yritti sabotoida kuvani heiluttelemalla käsiä kameran edessä - näytin sille alahampaita. Viesti menee perille, kun kieli on oikea. Sabotointi muuten tulee ranskan sanasta sabot, joka tarkoittaa saapasta. Sellaisen kun heittää 1800-luvun viuhtovaan mekaniikkaan, niin a vot. Maisemat olivat joka tapauksessa upeita, kukkuloilla Prahan yllä väijyi kommunismin aave kerrostalokolossien muodossa ja fudisstadionin katsomossa kasvoi puita.

Laskeuduimme tornista portaita. Ai, sullakin on ajoittainen korkeanpaikan kammo? Olipa hyvä valinta. Tutisevia jalkoja helpotti puiston kioski, josta sai hävyttömän hintaista Urquellia: 50 korunaa eli 1,80 euroa tuoppi. Vähintään puolet liikaa, mutten valittanut. Mikäpä sitä oli siemaillessa, hevoskastanjan varjossa, penkillä, jolla juuri istui mummo Iisalmesta. Sanattomasta sopimuksesta istuimme hiljaa vain.

Valuimme kukkulaa alaspäin, pitkin vihreänhämyisiä polkuja ja portaita. Vähän väliä avautui hieno näkymä alas kaupunkiin tai ylös metsään. Tyttöporukalla oli valkoinen järjestelmäkamera, ne vuorottelivat kuvaajina. Ihmeellisiin asentoihin sitä ihminen taipuu, että saa juuri sen rajauksen.

Ilmestymme puun takaa Strahovin luostarin pihalle. Siellä kasvaa viiniköynnöksiä, joiden takaa on mainio näkymä Vltavan mutkaan. Luostarin oma olut on valittu kaupungin parhaaksi, eikä suotta; se on kuin yhdistelmä saksalaisen landbierin viljaisuutta, tsekkiläisen vehnäoluen hedelmäisyyttä ja pehmeää leseisyyttä. Ruohoista humalaa on juuri sopivasti, ei yhtään liikaa. Ravintolan löytäminen on hieman hankalaa, mutta etsintä palkitaan. Pieni nälkäkin on, jotain voisi syödä, muttei sentään kokonaista pizzaa. Listalta valikoituu tsekkiläinen piirakka - palahan se vain on - joka osoittautuu kuitenkin tuhdiksi pannupizzaksi. Salami-chili potkii hyvin, eikä Kristan pekoni-karamellisoitu sipuli-ranskankermakaan mikään huono valinta ole - kovin täyttävä vain. Itse saan toki lisää olutta pienellä vinkkauksella, 0,2l jääteen kanssa tilanne ei ole yhtä hyvä.

Eksymme vielä lelukauppaan, jossa on kaikenlaisia peltisiä vieterillä toimivia houkutuksia - kuten traktori vaihteitolla ja höyryjyrä, joka vaihtaa yllättäen pakille; mahtava kilpailija seuraaville synttäreille ja perinteisiin vieterilelujen kiihdytysajoihin. Päädymme kuitenkin keltaiseen gondolihissiin, joka kiipeää narua myöten. Taas yksi asia, johon lyödä meillä päänsä, jos on liian pitkä. Mitäs olet.

Mäkeä alas ja linnalle, tarkoituksena nähdä ylimystön lemmenseikkailuja varten rakennettu muotopuutarha. Se on kuitenkin tänään suljettu "teknisten yksityiskohtien" vuoksi. Höh. Kömmimme vaihtoehtoista reittiä kämpille välikuolemaan.

Pienten päikkäreiden jälkeen jaksaa taas, kevennetyin vaattein. Pyrimme vanhaan kaupunkiin, pikku kujille jotka ovat vielä näkemättä. Krista joutuu pian palaamaan kämpille teknisten yksityiskohtien (vatsakipu jne.) vuoksi - itse jatkan vailla suurempaa päämäärää. Bongaan päivän viidennen hääparin ja kuudennen naiseksi pukeutuneen polttaribritin. Hääpareilla on kaikilla ollut sama kuvaaja, tekee varmaan hyvän tilin. Turistien määrä tai taajuus ei ole hellittänyt yhtään - pieniä kujiakin löytyy vain yksi, se on täynnä ravintolapöydissä istuvia espanjalaisia mummoja, jotka sanovat si si si ja claro kuuluvaan ääneen. Löydän marketin, joka on täällä harvinaista - heikäläiset kun käyvät vieläkin erikseen liha- maito- vihannes- ja juustokaupoissa. Mikäpä siinä, mutta hieman hankalaa turistille. Ostan kuitenkin muutaman oluen ja suolakeksejä sairaalle - sekä leikepaketin, jonka kuvassa Drakula imee nakkimakkaraa. Paikan nimi oli Náměsti Republiky. Tristana Namestia ei ole vielä löytynyt...

Harhailen jossain, kunnes saavun joen rantaan. Kadut eivät ole pitkiä eivätkä suoria, oluthuoneet kutsuvat mutten mene, kuumuus hohkaa kivistä vaikka alkaa olla jo pimeä. Tulen sillalle, jolta näkee Kaarlen sillan, Linnan ja Vituksen katedraalin. Aurinko on juuri laskemassa ja ympyrä siten sulkeutumassa. Joella pörrää pieniä veneitä, vesi on tyyni, toisinaan rauhan rikkoo riehakas kannustus - joku tärkeä potkupallo-ottelu lienee käynnissä.

Palaan rantoja pitkin kämpille, vastustan kiusausta istua yhdelle vielä jokseenkin kylmälle Koffarimaiseen rantapuistoon. Potilas on poissaollessani tervehtynyt. Runoilussa menee tovi, mutta alkaahan tämä vihdoin jotenkin sujua. Hyvää yötä, huomenna Saksaan.