14.6.2015

München.

Aamu alkaa maisemaan uppoamalla - laakso on ihan eri värinen kuin iltapäivällä tai illalla. Tällaisiin näkymiin ei kyllästy. Seuraa ihmettelyä taloudenhoidollisista seikoista; pensionin omistaja tahtoo, että astiat tiskataan, muttei jätä harjaa eikä ainetta. Nestesaippua näköjään hoitaa homman aika kivasti. Kielipuolina emme ymmärrä myöskään roskien lajittelusta oikein mitään - eikä kysyäkään voi, kun eivät puhu englantia kahta sanaa enempää. Harmillinen juttu, täkäläiset nimittäin suhtautuvat kierrätykseen lähes uskonnollisella fanaattisuudella. No, tuskin näemme enää.

Furth im Waldin lohikäärmekylään on parikymmentä kilometriä, tie todella kapea ja mutkainen, eikä pientareita ole. Satasen rajoitus ja koko ajan bemari puskurissa kiinni, oikein rentouttavaa. Jätämme tyhminä auton hieman sivummalle ja kävelemme noin 500 metriä kylään - ihmiset tuijottavat ohi ajaessaan, että mitä nuo tuolla. Tietäisivät, että Saksassa voi ajaa melkein mihin tahansa - kuten täälläkin suoraan 1600-luvun torille. Pysäköidä ei sentään saa, paitsi tunniksi, koska pitäähän nyt joku raja olla. Parkkikiekkoa ei kuitenkaan vaadita.

Itse kylä on oikein soma, pieniä herttaisia taloja, joka paikka täynnä lohikäärmeaiheisia koristeita - joista moni tosin näyttää enemmänkin tultasyöksevitä krokotiileiltä. Paikallinen panimokin tuottaa Drachenblut-nimistä juomaa, mutta se on kiinni - kuten kaikki muukin, onhan sunnuntai. Lohikäärmemuseoon pääsisi, samoin lohikäärmeen pesä -nimiseen elämyskohteeseen, jossa olisi jopa "luonnollisen kokoinen" kävelevä ja tulta sylkevä robottilohikäärme. Se esiintyy neljältä, kello on kaksitoista - ehkä siirrymme kuitenkin eteenpäin. Mainittavimmaksi nähtävyydeksi taisi jäädä savupiipussa pesivä haikara ja sen kaksi metriä korkea pesähäkkyrä. Netin kuvahakuun kun syöttää furth im wald dragon näkee ihan riittävästi sitä lajia.

Ajamme pikkuteitä, koska matkaa Müncheniin ei ole paljoa, toisin kuin aikaa, jota on. Kylät ovat kauniita, maasto kumpuilevaa ja paikoin metsäistä, ohitamme vähän väliä panimon tai panimon nimestä tutun kylän. Kaikki kiinni, sunnuntai. Hämmästyksekseni bongaan kuitenkin marketin, joka on auki - ja kaikki tavarat 10% alennuksella, vain tänään. Merkillistä. Täytämme varastoja urakalla, mutta joudumme poistumaan tuijotuksen yltyessä; mitä nuokin ovat kuvaamaan meidän ihan hyviä Super Dickmann's -karkkkeja? Ei niissä ole mitään hauskaa!

Syy poikkeavaan aukioloon löytyy parin korttelin päästä: markkinat. Valtava olutteltta ja humppabändi, ruokakojuja, metrilakua, suolarinkeleitä, tivolilaitteita. Suurimmalla osalla päällä nahkashortsit ja sulkahattu - tai vaihtoehtoisesti edestä narutettava tissinkorostuspaita ja pitkä hame esiliinalla. Kyllä, stereotypiat saksalaisista ovat ainakin osittain totta.

Muutaman kylän jälkeen tulee seuraava yllätys - navigaatiosetä ei tunnista, että olemme tiellä. Luulee pelloksi, ruudussa näkyy pelkkää vihreää. Käskee kääntymään takaisin, jos mahdollista. En käänny. Kyliä tulee ja menee, vähän liiankin tiuhaan; rajoitus maantiellä on satanen, taajamassa 50 - eikä siinä mitään, mutta kun maantieosuus kestää kerrallaan kolme kilometriä ja kylä kaksi, käy matkanteko nykivaksi. toisaalta, siitähän saksalaiset pitävät, kuten musiikkimausta huomataan: humppaa tai ysäriteknoa, joka on pohjimmiltaan humppaa eri soundeilla. Alles klar, herr komissar.

Seuraavassa kylässä näyttää olevan linna, käännymme katsomaan. Kylä osoittautuukin osavaltion pääkaupungiksi nimeltä Landshut. Se on 1200-luvulta ja todella kaunis; linna valvoo vuoreltaan, alhaalla jokilaaksossa hollantilaisen kapeat piparkakkutalot seisovat koreissa riveissä - vähän kuin Kööpenhaminan Nyhavnissa, mutta kymmenen kertaa isompana. Tänne on tultava joskus uudelleen. Kokemuksen kruunaa hämmentävä poistuminen kolme kilometriä pitkän keskustatunnelin kautta. Se tuntuu todella tarpeettomalta ja aivan ylimitoitetulta, mutta mitäs minä insinöörauksesta tiedän.

Hetken kuluttua löydämme itsemme Münchenin lentokentältä. Tie alittaa sillan, jota pitkin rullaa Airbus A-jotain-jotain. Keinotekoinen kukkula on mustanaan lentokonebongareita - outoa sakkia, mutta mikäpä olen sanomaan. Ihmismassa tihenee, autoja on pysäköity pitkin penkereitä ja jalkakäytävät tukossa. Seuraavan mutkan takaa paljastuu syy joukkovaellukselle: jonkinlainen lentokenttäpäivä. Ruohokentälle on pysäköity vanhoja koneita, kuten DC-3, Locheed Super Constellation ja Junkers 52 eli Tante Ju - enempää en ehdi vauhdista tunnistaa. Myös valtavan olutteltan nimi on Tante Ju, kuten makkarangrillaamonkin. Ihmiset grillaantuvat ilmankin, hellettä riittää - itsekin olen hankkinut tahtomattani rekkamiehen rusketuksen.

Aikaa kämpän saamiseen on kaksi tuntia, Münchenin keskusta siis meitä viihdyttäköön. Parkkiluola oopperatalon alla veloittaa seitsemän euroa tunnilta, mutta on ainakin keskellä. Samalla alkaa rankkasade ja ukkonen, joten sinne vaan. Käytävillä pitelee sadetta uitettuja muusikoita sellokoteloineen, sulassa sovussa kuivien pummien kanssa.

Kuuro ei kestä kauaa, koska silloin se ei olisi kuuro. Maanpäällä odottaa ostoshelvetti, josta saisi mm. juhlavat nahkashortsit tai tissinkorostuspaidan. Ulkona ihmiset kulkevat samaisissa vetimissä, taas. Mitä tämä nyt on? Vetäydymme kahvilaan nimeltä New York Coffee house (tai jotain vastaavaa) miettimään. Käyn vessassa, sinne pääsee vapaasti, mutta ovea ei saa lukkoon ilman tiskiltä haettavaa avainta. Nerokasta. Krista on sillä välin saanut meille juomat ja sadekin tauonnut - siirryn terassille varaamaan paikkaa. Lapsiperheellä on kriisi sotkeentuneiden ilmapallonnarujen kanssa, ohi kulkee yhä vain enemmän nahkahousumiehiä, jotkut heistä torvisoitinten kanssa. Ei lupaa hyvää. Toiselta luukulta saamme ruokaa, oma nyhtöpossuleipäni on oikein hyvä, eikä Kristan annoskaan ole hullumpi - paitsi että sen piti olla cesar-wrappi eikä leipä ja bräddi.

Kuulen musan pauhaamist - sinnepäin sit. Torilla tavataan, hulina on melkoinen - jättimäinen olutteltta, ruokakojuja, nahkahousumiehieä, tissipaitanaisia, käsityöläisten kojuja joissa tehdään mitä kummallisimpia himmeleitä. Kaikki kojut kiertämällä saisi maksua vastaan teetettyä itselleen erikoisvempeleen, joka muistuttaa kovasti Pikku karhu ja pikku tiikeri -kirjoista tuttua perässä vedettävää tiikeriankkaa. Söimme tietenkin liian aikaisin, täältä saisi mm. avotulella paistettua Flammkuchenia ja käsivarren mittaisia makkaroita. Olutta saa kojusta halvalla, anniskelualuetta ei ole, koska olemme sivistyneessä maassa - tuopeissa on toki pantti, pitäähän joku järjestys olla. Katsomme hetken tunnistamatonta bändiä, johon kuuluu rumpujen ja basson lisäksi koskettimet, huuliharppu ja steelkitara. Biisi Rock'n'roll Scheisshaus Business on oikein tarttuva. Sitten tyypit vaihtavat soittimia keskenään ja alkavat veivat kummallista sekoitusta, jossa on palasia vanhasta rokkenrollista, Beatlesista ja saksalaisten juomalaulujen hoilotuksesta. Tunnistan osia ainakin Lucillesta, She Loves Yousta, Blue Suede Shoesista ja A Hard Day's Nightistä - samassa biisissä. Perään vielä heleästemmainen juomalaulukertsi. Eiköhän tämä ole nähty.

Tapahtuman tarkoitus on kaupungin perustamisen vuosipäivän juhlistus, opimme julisteesta. Toisessa kerrotaan, että käsityö on kivaa ja peukku ylös. Hmm. Vanhan koiran kaulapantaan on sidottu hilpeänvärisen ilmapallon naru; omistaja jää toimittamaan jotain minuutin kestävää pikkuasiaa, koira käy heti kadulle makaamaan kyllästyneenä, kuin kuolemaa odottaen. Huokailisi, jos osaisi - ja pallo vaan tanssahtelee riemuissaan. Pakenemme kalliiseen suklaa- ja teekauppaan, jossa kohtelias herrasmies joutuu heti torjuntatöihin - sisään yrittää muutama taskukokoinen japanilainen litran tuoppien kanssa ja hilpeässä kaatuiluhumalassa. Tahtovat viinimaistiaisille. Ehkä ei tänään, hyvät naiset ja herra.

Seuraava kohtaus näytellään ulkona; kymmenhenkinen jenkkiperhe kulkee kaupan ohi, äiti huomaa jotain kivaa ja huikkaa käyvänsä tuolla. Vanhin tytär jodlaa täyttä kurkkua, että hold up everybody ja vislaa päälle. Kun tällä ei ole vaikutusta, karjuu viimeisenä varmistajana kulkeva isä vielä lujempaa, täydellä texasilla, että HOLD UP! SHE BUYIN SUMTHIN! Kädessään hänellä on pieni radiopuhelin, josta räsähtää selvä Roger.

Parkkihallin kolikkoautomaatti on siitä ihmeellinen, että siihen kelpaavat myös viisisenttiset. Tällaista insinööritaidon magiaa ei meilläpäin voi kuvitellakaan. Lompakko kevenee huomattavasti, saldo ei niinkään. Kämppä löytyy pienen hakemisen jälkeen, ovisummerissa ei nimittäin ole oikeaa nimeä. Alue on kuin Käpylän Olympiakylä tai mikä tahansa suomalainen teollisuuspaikkakunta, jossa on tehtaan vuokrataloja - kolmikerroksisia, harjakattosia, keltaisiksi rapattuja, avarilla tonteilla, paljon puita. Huoneistossa on lääniä ja tiskikone, metrolle kävelee kolme minuuttia ja kaupalle viisi. Kyllä täällä viikon asuu mielellään. Harmittava takaisku koetaan autoa purkaessa; lastaan reppuun oluita ja ojennan Kristalle - kuuluu surullinen mossahdus. Repusta irtoaa olkahihna siihen paikkaan, 7/8 olutta hajoaa. Tähtien sota -lainaus nousee mieleen. Avaan repun, siellä on vaahtoa ja lasinsiruja - muovinen sisävuori ei vuoda. Että pilliä hakemaan kiireellä? Ehkei sentään. Miedosti kuitenkin harmittaa: nyt en ehkä koskaan saa tietää, miltä tsekkiläinen mustapippuriolut maistuu.

Ulkona ukkostaa ja tuulee kovaa, lämpötila on laskenut kolmestakympistä, eikä haittaa yhtään. Huomenna Deutches Museum - kyllä, se on auki maanantaisin.