17.6.2015

München, päivä neljä. Alpit.

Ranskis on lastattu eväsleivillä, kylmäkalleina toimivilla vesipulloilla ja umpijäisilä Capri-sonne -mehupusseilla, kaiken muun muassa, kun starttaamme epäinhimillisen aikaisin. Kello on yhdeksän.

Navigaatiosetä joutuu heti jäähylle, seuraamme vaistojamme ja kehnohkoa karttakirjaa, josta loppuu erottelukyky heti. Kaikkia kyliä ei mainita, suunnista siinä sitten. Ensikosketus Alppeihin otetaan Kochel am Seen kylässä, jossa meitä odottaa yllättäen korkea jyrkänneseinä ja uimahallinsininen järvi. Kaoottinen teinilauma kanotoi usealla kanootilla, kuuluvaan ääneen, tyyntä vedenpintaa. Silkkiuikut sukeltavat turvaan, pilvet roikkuvat alhaalla ja näkymän on hyvin epätodellinen. Parkkipaikalle kaartaa bussillinen eläkeläisiä, arvatenkin espanjalaisia mummoja. Karkuun ja äkkiä.

Seuraa useita kilometrejä serpenttiinitietä, mutka mutkan perään ja aina vain ylöspäin. Itse asiassa tulee kyllä enemmänkin mieleen lehtitaikina, symmetriset käännökset ja kaikki päällekkäin. Urheasta urheiluautosta uhkaa ehtyä yty, kakkonen ei tahdo riittää - pysähdymme lopulta näköalatasanteelle, josta avautuu äskeinen järvi ja lisää mataliin pilviin verhoutuvia huippuja. Teinit ovat kutistuneet lego-ukkeleiksi, huutokaan ei enää kuulu. Tarjolla olisi kolikkokiikarit ja joku perkeleen peltilaatikko, joka eurolla kertoisi "monta kiinnostavaa yksityiskohtaa läheisestä vesivoimalasta." Ehkä ei.

Alaspäin kiipeämiseen kakkonen riittää oikein hyvin - moottorijarrutusta on syytä opetella, kun kerran tilaisuus tulee. Eikä tavallisista jarruista olisikaan juui mitään jäljellä tämän jälkeen. Maisema huikaisee, sitä ei voi oikein sanoin tai kameroinkaan kuvata, kokemus latistuu ikävästi. Tuoksuu yrteiltä, lehmänkellot kolisevat jossain kaukana.

Saavumme jollekin toiselle järvelle, vaikka laskeutuminen ei olekaan kestänyt edes puolia noususta - ja se on kuitenkin hitaampaa. Vesi on täällä vihreämpää, talot ovat kaikki kliseisiä alppimajoja (sille on kaiketi syynsä, uudetkin tehdään juuri sellaisiksi) ja järvellä purjehditaan. Tuulta ei kylläkään ole, eikä näin syvään laaksoon kai useinkaan tule.

Seuraavasta kylästä bongaan panimon myymälän, paikallisia erikoisuuksia tarjolla. Kangaskassillinen, jota jaksaa vaivoin yhdellä kädellä kantaa, kustantaa yhdeksän euroa. Talot ovat muuttuneet taas, nyt niillä on jokaisella oma nimi, enemmän kerroksia ja leveämmät räystäät - lähes kaikissa joku mauton seinämaalaus ja huoneita vuokrattavana. Melkein kaikki kuitenkin täynnä. Ehkä saksalaiset tosiaan tykkäävät vaellella vuoristossa reppu selässä, maisemassa, joka näyttää ihan 80-luvun pienoisjunakuvastolta; ruoho tosiaan on neonvihreää, kuuset muistuttavat pulloharjoja ja kiskot sukeltavat äkkijyrkän kalliorinteen tunneliin tämän tästä. Tie seurasi rataa ja vuoripuroa, koettu on.

Tie laskee ja nousee, lehmät tuijottavat sieltä sun täältä, niiden kahden nyrkin levyiset kellot kolisevat. Lähestymme Garmisch-Partenkicheniä, hyppyrimäki näkyy jo. Itse kaupungissa ei ole oikein mitään nähtävää, mutta nyt voi sanoa käyneensä. Seuraamme viitoitusta legendaarisen Zugspitzen huipun köysirata-asemalle. Tie käy pieneksi, lehmiä märehtii liikenteenjakajassa, jotkut niistä tuijottavat, tuijotan takaisin. Hissitornin juurella tuijotan, kuinka gondoli katoaa sumuun - tai ehkä pilveen. Huippua ei näy. Matka sinne ja takaisin maksaisi päälle neljäkymppiä per henkilö, enemmänkin, jos tahtoisi myös jäädä ylhäällä pois. Ehkä ihan hyvä niin, voi perustella budjetilla ettei lähtenyt. Modernin hissiaseman vieressä on hylätty alppihotelli, jonka kanssa samassa talossa lahoaa käytöstä poistettu, vanhempi asema. Maassa lojuu hissivaijeria, kahden ranteen paksuista pötkylää.

Ylitämme rajan Itävaltaan, samalla Baijeri vaituu Tiroliksi. Vuorille ilmestyy lunta, talot ovat edelleen yhtä kliseisiä, lehmät isokelloisia ja ukoilla päässä tirolilaishattu. Valkoinen paita ja vihreät liivit ovat ylimääräinen extra, jonka moni valitsee. Heti rajan jälkeen on kauppa, jossa myydään viinaa ja tupakkaa - kysyntä ei toisin ole kovinkaan vilkas. Tällä rajalla ei ollut junansäätöpistettä - Itävallassa kun on käytössä muistaakseni kolme eri raideleveyttä, kaikki erilaisia kuin Saksassa tai Sveitsissä. Sopivissa kohdissa juniin vaihdetaan pyörät, tai vaunut nostetaan toisten vaunujen kyytiin. Helppoa, halpaa ja järkevää.

Saavumme Neuschwansteinin linnalle ja samalla takaisin Saksan puolelle; autojen, bussien ja turistien määrä ylittää kohtuuden rajat. Onneksi on nettihaku: opimme, että päälinnaan ei oikeastaan kannata mennä sisälle, sitä kun ei koskaan saatu täysin valmiiksi - eikä viiden minuutin välein lähtevä kierros, jolle odotusaika on juuri nyt neljä tuntia, lisää kiinnostusta. Lähempää nähtynä linna on itse asiassa paljon uudempi kuin mitä kuvitelmissa - sen rakennusvaiheista on jopa valokuvia. Sisällä ei myöskään saa kuvata. Tyydymme siis bussikuljetukseen näköalasillalle - se myös maksaa 20e vähemmän. Kyseessä onkin varsinainen erikoiskoe; kuski painaa reikä päässä juuri ja juuri bussinlevyistä kaistaletta ylöspäin, huutelee välillä radiopuhelimeen, että odotathan Dieter, kun täältä nyt tullaan - eikä jää itse odottamaan vastausta. Perillä odottaa kuoppainen parkkipaikka, ikiaikainen havumetsä ja kosken huumaava pauhu.

Sillalle ei ole matka eikä mikään, mutta tungos tekee siitä pitkän. Sata metriä alempana kohisee vesiputous ja sinivihreä joki, rotkon toisella puolella polku jatkuu aidattuna vielä korkeammalle - kyltin mukaan sitäkin kautta pääsee linnalle, kolmessa tunnissa. Aidan yli meneminen kielletään hengenvaarallisena, eikä se ole mitään kukkahattujen ylivarovaisuutta, vaan täyttä totta - ja silti toisella puolella keikkuu Darwin-palkintokandidaatteja 50 metriä siltaakin korkeammalla, hyvän kuvan toivossa. Vielä yksi askel...

Silta on noin kaksi meträ leveä, 30 metriä pitkä ja valurautainen - tosin lankkupäällysteinen. Lankut notkuvat, kun niille astuu. Tungos ei helpota yhtään, yliviritetyt teinit sinkoilevat reppujensa kanssa ulottuvuuksiaan tajuamatta ja mittään varomatta pienimpiin rakoihin, espanajalaiset mummot eivät väistä yhtään, jenkkiperhe tunkee kaiken läpi, japanilaiset puristavat kaidetta kuolemanpelossa. Näkymä linnalle on satumaisen komea, mutta ei siitä ehdi nauttia yhtään - kuvat ja pois. Lankkujen notkunta inhottaa, vaikkei niistä läpi asti mahtuisi putoamaankaan.

Jatkamme linnalle päin, polku kiemurtelee alas jyrkkää rinnettä. Välillä ohitamme vuoripuron, toisinaan avautuu kirpeä näkymä alas laaksoon ja vuoriin sen takana. Puut ovat jylhiä, lehtien läpi siilautuva valo vihreä, maa auringon pilkuttama ja täynnä saniaismaista vehreyttä. Linnut karjahtelevat reviirimerkintöjä puistaan. Linna ilmestyy vaivihkaa ja kulman takaa, näin läheltä se näyttää melkein kulissilta - tai vähintäänkin betoniselta, eikä kiviseltä. Vieressä on tietenkin ankea matkamuistomyymälä.

Yhä alaspäin - tästä pääsisi myös hevoskyydillä. Alamäkeen ne lönkyttelevätkin oikein mielellään, ylärinteeseen taas kieli roikkuen ja vastentahtoisemmin. Tiellä päivystää myös traktorin vetämä, harjatoiminen hevonpaskaputsain - vaan ei sekään ihan jokapaikkaan ehdi. Afrikkalaiset yökkäilevät ja japanilaiset kulkevat paita nenällä niissä kohdissa, vaikkei tuotos edes mainittavammin haise. Kärpäsiä se kyllä kiinnostaa kiitettävissä määrin.

Puolessa välissä rinnettä on tietenkin puolimatkan krouvi. Pöytäliinapuolelta saisi vähän päälle kympillä wieninleikettä ja sensellaista, vaikka hinta voisi helposti olla tuplakin - tyydymme kuitenkin noin kolmen euron nakkisämpylään baarin terassilla. Sämpylä on pienen sämpylän kokoinen, nakki taas luokkaa grillimakkara. Litran tuopin olisi saanut vähän yli kutosella. Huoneitakin vuokrattaisiin, tuskin kalliita nekään. Hämmentävä paikka.

Ajelemme kotia kohti varsin tylsää tietä, joka on kuitenkin saanut merkinnän Romantiche Strasse. Miksihän? Ainoa mainittavanlaatuinen asia sattuu jossain pikkukylässä, jossa käyn taas juomaostoksilla; toinenkin täysi kangaskassi, taas yhdeksän euroa - kaupan päälle neljän ison pullon mentävä kylmäkassi panimolta, jota en tunnista ja purkillinen Heintzin grillikastiketta, syystä x.

Huomenna taas vuorille, tällä kertaa kotkanpesään. Toivottavasti keksin lisää ja parempia luontokuvauksia iltaan mennessä.