6.6.2015

Tästä se taas lähtee, autoloma Euroopassa. Laiva jo tutisee ja japanilaiset turistit ovat hukassa käytävillä - turkkilaiset tungeksivat ja ruotsalaismammat käyttäytyvät kohteliaan tylysti. Auto ajetaan keulaan asti, lähes paalupaikalle - hytti on tietenkin niin perässä kuin voi olla. Kaikki on juuri niin kuin aina ennenkin.

Tällä kertaa urhea pikku ranskis kiidättää meidät kohti osittain uusiakin seikkailuja. Ruotsin läpi ajamiseen on löydettävä joku kiinnostavampi reitti - vaikka väitänkin, ettei sellaista ole. Tämä on vähintäänkin kymmenes kerta sillä tiellä.

Ruotsista lautalla Saksaan heti aamusta, ihmettelemään natsien rakentamaa kilometrin pituista merenrantahotellia - tai ainakin sen raunioita. Mahdollisimman suuren kontrastin saamiseksi seuraava yö vietetään kullatuista krumeluuripalatseistaan kuulussa Potsdamissa.

Koska Colditzin vankilahotellissa (!) ei ollut tilaa, suuntaamme Leipzigiin. Se on kuulemma seuraava Berliini - asia tullaan tarkastamaan vuosien kokemuksella. Siitä seuraavat kolme päivää kuluvat aivan liian nopeasti Prahassa, jossa on kuulemma baari, jossa pienoisjuna tuo oluen pöytään. Ehkä siinä on siliövaunu. Kämppämme sijaitsee Nerudova-kadulla, joka kertonee jotain, tai sitten ei. Autoa ei ainakaan saa oven eteen.

Furth im Wald on piskuinen kylä aivan Saksan ja Tsekin rajalla. Jostain syystä paikka on aivan täynnä lohikäärmemeininkiä; koristeita taloissa, patsaita, neidonpelastusfestivaali kerran vuodessa - ja tietenkin kävelevä ja tulta syöksevä lohikäärmerobotti.

Tämän kokemuksen jälkeen koittaa viikko Münchenissä. Ohjelmassa on ainakin Deutches Museum, Neuschwannsteinin linna, alpit, Dachaun keskitysleiri, Kotkanpesä ja sikaruoka-ähky. Ehkä näemme violetin lehmän ja Pikku-Heidin.

Ettei homma jäisi puolitiehen, tutustumme seuraavaksi Schwarzwaldin metsiin ja käkikelloihin Nürenbergistä käsin. Siellä oli kuulemma joku tuomioistuin joskus... ja on edelleenkin juuri se parveke, jolla Hünkel puhui mikrofonin solmuun ja kansa alapuolella heilasi kuin helluntaina. Yksi päiväretki, johon on ahdettu sekä Bambergin muinainen panimokaupunki että Rothenburg ob den Tauberin idylli - juuri se, joka on kaikkien saksan-matkaoppaiden kannessa. Joko tulee ähky?

Sitten: Goslar, ikivanha kaivoskaupunki Hartz-vuoristossa. Brysselissä on ehkä Manneken Piss, mutta se häviää selvästi täkäläiselle kolikkoja kakkaavalle patsaalle. Kaivoskierros tulee ehkä kysymykseen, samoin samoilu Grimmin veljesten synnyinsijoilla.

Schwerinissä on Schwerinin linna - tämä saattaa tulla yllätyksenä monille. Luultavasti siellä on myös vanha kaupunki, vinoja ristikkotaloja ja satama. Sitten Rostockista lautalla Tanskaan. Majoitus on 1700-luvun olkikattoisessa maatalossa, Falsterin saaren paikallisella perähikiällä.

Seuraava yö Ruotsin puolella, Helsingborgissa. Laitamme navigaattorin välttelemään moottoriteitä - vaikkei niitä taida ollakaan - ja uppoamme maisemaan. Louisianan taidemuseo ei ole tässä kohdassa uhka, vaan mahdollisuus.

Seuravaksi jatkamme yrityksiä löytää kiinnostava reitti Ruotsin läpi - on sellainen oltava. Kiire ei ole, yövymme vielä Tukholmassa. Ersta Kongresshotelletista on ainakin hyvät näkymät, jos olut onkin laimeaa.

No niin, nyt voitkin ohittaa päivitykseni seuraavan kolmen viikon ajan. Kätevää, eikö? Teksti tosin muuttuu, ainakin toivottavasti, loppua kohden hyvinkin paljon lennokkaammaksi. Vitsit tuskin paranevat, mutta eivät ne hyviä ole sinullakaan.

Täältä tähän.

7.6.2015

Trelleborg, Skåne, Ruotsi.

Tulin juuri iltakävelyltä tuolta palmujen katveesta - ovat istuttaneet niitä rantakadulle, etelässä kun ollaan. Kohtasin myös suihkulähteen, jossa suihkivan lohikäärmeen oma häntä muodostaa vesialtaan. Söpöjä vanhoja talojakin oli, kuten aina on. Aamulla aikaisin lähtee kohti Saksaa laiva, se sauhuaa jo innoissaan laiturissa.

Aamu alkoi myös laivalla, kuten arvataan, ja jatkui pekoninsyönnin jälkeen mm. Tukholman keskustatunnelin ihmettelyllä. Se on nelisen kilometriä pitkä, risteysalueet valaistut kuin Star Trekissä. Warp speed engaged.

Ruotsinläpiajosyndrooman välttely alkoi Götan kanavalla, Bergs Slussarin eli vuoren sulkujen kohdalla. Kivasti se purjevene näytti kiipeävän ylämäkeen, pienellä avustuksella toki. Sulkuportit avautuivat äänettömästi, vesi ryöppysi vähemmän hiljaa, kanavoitsija veti venettä narussa, saksalaiset kuvasivat. Ja mikä parasta, tätä outoa näytelmää pääsi katsomaan aivan vierestä, ilman mitään turvakaiteita tai vouhotuksia. Ympäröivä kylä oli hyvin vauraan näköinen, on varmaankin muutama tullimaksu kerätty joskus 1800-luvulla.

Kanavasta innostuneina vaihdoimme pienemmälle tielle, joka seurasi uoman kulkua. Tie oli tylsä, eikä kanavaa näkynyt kertaankaan - paitsi silloin, kun se meni siltaa pitkin ylitsemme. Tylsä tie heitti kuitenkin yllättäen eteen yllättävän yllätyksen; lepopaikan viittaa seuratessa päädyimme jyrkästi nousevalle serpentiinitielle, joka ohitti ensin muutaman maatilan ja päättyi sitten parkkipaikalle, keskelle synkeää kuusikkoa. Lehmätkin tuijottivat. Huomasin pienen kyltin "utsikt" ja huikkasin käyväni "nopeasti katsomassa."

Polku muuttui nopeasti äärimmäisen jyrkäksi, pohkeet huusivat leipää jo viiden minuutin kohdalla. Kymmenessä olin kuitenkin ylhäällä - ja mikä näkymä mäenharjan takaa nousikaan! Ombergin mäki, ja etenkin sen korkein kohta Hjässan, oli toiminut joskus muinoin linnoitusvuorena - eikä syyttä. Oikealla siinsi peltotasankoa lähes loputtomiin, vasemmalla avautui Vätternin aava ulappa. Ei tarvittaisi kummoistakaan linnoitusta, että saisi rauhassa katsella, kuinka vihollinen polttaa alhaalla laaksossa itsen maatilan - mutta elävänä, toki.

Seuraava pysähdys hieman ennen Grännaa, hirvi-merkkisessä huoltamossa. Kolmioleipää ja polka grisejä eli kovia piparminttukarkkeja - parempi yhdistelmä kuin edelliseltä huoltikselta ostettu vaahtosienikarkin makuinen vissy. Seuraavalla levähdyspaikalla tsekattiin Vätternin ranta, sitä seuraavalla Brahe Husin linnanrauniot - tällä kertaa alhaalta päin. Vaikuttavammat, tästä kulmasta. Grännan kylän läpi ajaminen teki erittäin ruotsalaisen vaikutuksen, ehkä tulemme joskus yöksi.

Tankkaustauko Jaktia-nimisellä hirvihuoltamolla, jossa on myös erillinen hirvikauppa täynnä rumaa krääsää ja saksalaisia turisteja. Hirviä myös aitauksessa, jonka näkeminen maksaa - ja, jos käsitin oikein, ohjattua hirvenmetsästystä. Ei kuulosta kovin reilulta. Ihmettelinkin jo muutaman kilometrin ajan vähän liian siistiä metsää ja ruokintakaukaloita... Bensan saaminen tankkiin on myös eräänlaista epäreilua urheilua; kortilla maksaessa automaatti tekee katevarauksen, kysymättä summa - Arpoo sitten jonkun kivan. Tänään se oli 385 kruunua - noin 40 euroa. No, tulipahan pidettyä taukoja.

Kauppaa etsiessä, paikassa jonka nimi on ehkä Tingsryd, Hilleryd tai Melleryd, kohtaamme toisenkin hirvipaikan - tällä kertaa tarjolla olisi safareja Tallinnastakin tutun urpojunan kyydissä. Metsiemme sarvipäät pidättelevät nauruaan. Kauppa, kuten melkein kaikki muutkin ruokakaupat, on auki 7-23, joka päivä. Asiakkaita ei ole riesaksi asti.

Skånessa maisema muuttuu toisenlaiseksi - tanskalaisemmaksi. Taloissa ei ole vielä olkikattoja, mutta kirkot ovat jo tanskalaisen mallin mukaisia. Ohitimme sekä Helsingborgin että Malmön rantaa nuollen - näemme Juutinrauman sillan, Turning Torson, lehmiä vesijättömaalla ja autoille uhittelevan kukon. Nää on mun maita. Aurinkokin tulee jo matalassa kulmassa ja värjää kaiken kultaiseksi. Tylsyydenpoisto taisi toimia, ainakin osittain. Huomenna Saksaan. Hotellista saa mukaan aamiaissäkin, kun on niin aikainen lähtö. Ehkä siellä on sika.

8.6.2015

Potsdam, Saksa.

Aivan liian aikainen aamu Trelleborgissa, bonuksena kuitenkin kesäaamun tuoksu. Laivan nimi on Sassnitz ja se vie meidät ja monta ruotsalaista viinaturistia Sassnitziin. Tölkit aukeilevat, vaikka kello ei ole kahdeksaakaan. Laatikollinen Åbroa irtoaisi hintaan 69 sek - ja pian irtovat köydetkin.

Matka kestää neljä tuntia, laivavanhus ei pidä turhaa kiirettä. Enimmäkseen näkyy pelkkää rannatonta merta, toisinaan laivoja ja suoraan vedestä nousevia tuulivoimaloita. Torkahdan ruotsinkielisen Mythbustersin äärelle, jossa seikkailevat Adam ja "Jaime." Herätessä rekkakuski on kömpinyt makuupussiin ja kuorsaa toukkana lattialla; ruudussa Jaime tutkii mökkihöperyyttä Alaskassa - makuupussissa lattialla. Kuorsaa ruotsiksi.

Aivan Sassnitzin lähellä sijaitsee Proran kilometrejä pitkä hiekkaranta - ja lähes yhtä pitkä kolmannen valtakunnan aikainen hotelli. Se näkyy hyvin satelliittikuvista. Paikka on todella hämmentävä; hotellin toinen pää on ihan vasta remontoitu nuorison retkeilymajaksi, toisessa päässä kasvaa puita seinissä eikä ikkunoissa ole yhtään ehjää lasia. Ranta on huikea: meri turkoosi, hiekka valkoista, ruoho sinistä ja mäntymetsä tiheä. Olosuhteet ovat männylle täällä liiankin hyvät, se kasvaa aivan liian nopeasti. Tuloksena honteloita ja vinoja puita, jotka kaatuilevat toisiaan vasten kuin ruohot. Typerän näköistä.

Kolmen tunnin ajo Potsdamiin. Alkuun pieniä teitä ja vihreäksi tunneliksi kaartuvaa metsää, sitten autobahnia. Lehmiä ja tuulivoimaloita kaikkialla. Vapaan nopeuden moottoritie tekee näköjään hyvää liikennekulttuurille: on pakko ottaa toiset huomioon. Porche on saatava pysähtymään, jos edessä Kupla lähtee ohittamaan rekkaa - ei voi vain kaahata laput silmillä. Ja toisaalta, kukaan ei halua olla kuskina siinä Fiat Pandassa, joka tunkee yllättäen Ferrarin eteen.

Pysähdys jossain, kaupasta evästä. Ohi menee bussi, jolla on peräkärry täynnä polkupyöriä - samalla lipulla, arvatenkin. Aika mahdoton ajatus meilläpäin. Toinen pysähdys moottoritien taukopaikalla. Vessa, invavessa, lastenhoitohuone, suihku, poreamme. Hmm. Ravintolassa hierovat tuolit - ja purilaisen kanssa saisi tietenkin olutta, vaikkei tänne edes pääse ilman autoa. Hmm-hmm.

Potsdam on naurettavan kuvauksellinen, vaikkei yhtään palatsia ole vielä nähtykään. Ranskis jäi liityntäpysäköintiin, koska tänne ei mahdu - hostelli on raatihuoneen naapurissa. Ratikkapysäkiltä kävelee kaksi minuuttia - tai kymmenen, jos lähtee ensin väärään suuntaan. Saksassa talonumerointi ei nimittäin mene järkevästi, vaan järjestyksessä; ensin kadun yhtä puolta alusta loppuun ja sitten toista puolta takaisin. Mutta kummasta päästä se alkoi, ja kummalta puolelta? Et voi tietää. Siinähän pyörit. Katukin on kolme kilometriä pitkä.

Käymme vielä idyllisessä terassiravintolassa todella oudoilla purilaisilla - rakenne on hyvin mössöinen. Ihan kuin joku puristaisi burgerinmakuista tahnaa suuhun. Toisaalta, kun annos maksoi oluen kanssa alle kympin, ei voi kovin paljoa valittaa.

Hollantilaiskaupunginosan läpi hostellille, talot näyttävät juuri siltä. Kanava haisee, vaan ei näy. Oikein kotoisaa. Miksikö näin? No siksi, kun Keisari tarvitsi aikoinaan työvoimaa palatsien rakentamiseen. Alankomaalaiset merimiehet olivat ainakin jäljestä päätellen hyvä valinta.

Hostellissa on ryhmä venäläisiä (tai ehkä ukrainalaisia, en erota kieliä toisistaan) raksaäijiä, jotka ovat vallanneet yleiset tilat. Nyt joku pumppaa siellä jo kolmatta ilmapatjaa. Menisivät nukkumaan.

Menevätkin. Yksi levittää patjansa oleskelutilaan. Jos tahtoo vessaan, on kömmittävä ohi - toivottavasti en astu vahingossa päälle.

9.6.2015

Leipzig, Saksa.

Aamulla ratikoitiin ja patikoitiin laukut ranskikselle ja suunnattiin linnoille. Niitä on täällä vähintään neljä, pienempiä sitten enemmän. Tällä kertaa ohjelmassa oli Schloss Sans Souci eli linna no worries, man. Heti portilla joku ukko, pukeutuneena menuettiperuukkiin ja samettiseen hännystakkiin, solkikenkiä unohtamatta, soiti huilulla Vivaldin vuodenaikoja. Olisi halunnut euron palkaksi, en antanut. Joku roti.

Itse palatsi oli tietenkin naurettavan kuvauksellinen, pylväskäytävää ja kullattua patsasta joka puolella. Tähtitieteellinen pääsymaksu ja intergalaktisen pitkä mummojono vahvistivat ennakkopäätöksen; ulkopuoli riittäköön. Ja sitähän riitti: muotopuutarhaa, suihkulähdettä, keinotekoisia roomalaisia raunioita, onnistuneita ja vähemmän onnistuneita patsaita. Eräskin marmoriukko joutui torjumaan lemmekkään lehmän lähestymisyrityksiä, toinen taas puhalsi paljesysteemillä ilmaa tyttösen hameen alle. Suihkulähteen erikoissorsat olivat oikeita kusipäitä, nokkivat surutta pulla-apajille yrittäviä varpusia ja karppeja.

Puistosta tuli nähtyä noin yksi kahdeksasosa, aikaa meni tunteja. Vastustimme urheasti kiusausta ottaa juna Berliiniin ja käydä vaikka Mauerparkissa dönerillä - matkaa olisi ollut alle kymmenen kilometriä. Vaan ei, ranskis tulille ja autobaanaa nielemään; herkku ei vaan oikein tahtonut tänään maistua. Syyttävä sormi osoittaa tuntemattomaan kolmannen valtakunnan tieinsinööriin - kirottu olkoon hän - joka keksi betonilaatoista tehdyn moottoritien. Tärinä, tutina ja vapina alkoi heti kuplavolkkarin maksiminopeuden jälkeen - yhtään yli sadanneljänkympin ei uskaltanut, tuntui että uskollinen paska urheiluauto muuttuu kohta vielä huonommaksi lentokoneeksi. Tyhjänä vedettävät peräkärryt pomppivat holtittomasti eikä kellään ollut kivaa.

Horisonttiin ilmestyi epäilyttävä savupatsas, seuraavan mutkan takaa ilmaantui syy; saksalaisen autoteollisuuden ylpeys se siellä paloi pirteällä liekillä. Kuski oli ehtinyt ulos ja soitti hätäpuhelua myrtyneenä, tietäen ettei kukaan ehdi ajoissa.

Pysähdys kasvottomalla huoltamolla, jonka vieressä oli Solar Valley - pelto täynnä aurinkopaneeleja. Erikoinen näky, kertakaikkiaan - kuin kimalteleva, musta meri.

Leiptzigissä navigaatiosetä sekoilee, yrittää ajattaa yksisuuntaista väärään suuntaan sun muuta kivaa. Hostelli kuitenkin löytyy. Sen sisustus on pelkkää 70-lukua; räikeitä värejä ja muovisia asioita. Krista tahtoisi pölliä puolet meille, enkä ihmettele. Huone on älyttömän iso, eikä maksa juuri mitään - ratikka keskustaan täältä hipsterikaupunginosasta lähtee ihan oven edestä. Spårat ovat täällä todella pitkiä, lyhympiä vaunuja on kytketty kolmekin peräkkäin. Raideväli on vähintään puolet leveämpi kuin stadissa, rahastus hoidetaan automaatilla - vauhtia ja nopeutta siis riittää.

Käymme keskustassa pyörähtämässä, mutta siellä tuntuu olevan pelkkää pönötystä ja tylsää kauppakeskusta - muutama huvittava patsas sentään. Bachin kirkko on kuin mikä tahansa kirkko, katusoittaja hoilaa sen edessä Tainted Lovea. Käymme intialaisessa, vaikka sen melkein tietää virheeksi etukäteen; ruokien tulisuusaste etnisissä paikoissa kun menee jotenkin näin: intialainen maku, mieto, suomalainen maku, mauton, saksalainen maku. Vindaloo on muuten hyvää, mutta chili ei ole käynyt samassa talossakaan.

Takaisin hostellille lähimarketin kautta. Tarjolla olisi mm. savustettua sianihraa vakuumissa ja 800g eisbeiniä hintaan 1,90e. Valikoima on muutenkin hämmentävän iso ja laadukas, ja hinta kuin, hmm, toisesta maasta. Hyvää olutta saa noin eurolla puoli litraa, bulkkikaljaa halvemmallakin - ja tietenkin paljousalennus, jos ottaa korin.

Tässä meidän kaupunginosassa on kieltämättä Berliinimäisiä piirteitä, rosoa ja rappioromantiikkaa. Ja pääautatieaseman vieressä keskustassa oli vallattu hotelli. Leipzigille on siis syytä antaa toinen, pidempi ja suunnitellumpi mahdollisuus. Mutta nyt, hyvää yötä. Huomenna Prahaan.

10.6.2015

Mala Strana, Praha, Tsekki.

Miedosti kaoottinen aamu - herätys on asetettu uuteen aikaan, mutta päivä on jäänyt vaihtamatta. No, olisimme heränneet sitten viikon päästä. Parkkipaikka Prahasta tuli varattua illalla, on sitten valmiina, osoitteenkin antoivat.

Leipzigistä kohti Dresdeniä. Maasto kumpuilee, mäkien päältä näkee niin kauas että maisema muuttuu sinertäväksi. Rekat ohittelevat toisia rekkoja loputtomasti ja vuorotellen, pysähtyvät silti samalle taukopaikalle. Fritz ohitti Hanssin tänään viidesti, mutta Hans taas Dieterin kuudesti. Jawohl. Viljapellot ovat vaihtuneet perunaan, Dresdenin lähistöllä nähdään ensimmäiset viiniköynnökset. Rinteet jyrkkenevät, niissä kasvaa enemmän puita ja toisaalla linnanraunioita.

Dresdeniin on pitkä alamäki, jarrunsa menettäneille rekoille tarjotaan vähän väliä pelastautumisramppeja, joissa on formuloista tuttua jarrusoraa. Tie sukeltaa kuuden kilometrin tunneliin, jonka toinen kaista on suljettu ja nopeus pudotettu kuuteenkymppiin - jyrkkä alamäki jatkuu edelleen. Kolmosella mennään ja vaihteisto rallattaa; moottorijarrutuksellahan nämä hoidetaan. Turvajärjestelyjen syy selviää tunnelin suulla, huikean maiseman avautuessa kuin rekkakuskin puhelimeensa; autosta on rengas puhki ja pientareella kolme pientä kuminpalaa. Pientä ylireagointia? Koko tunnelin takanamme ahdistanut harrikkasaattue pääsee vihdoin ohi. Kiitos kuulovauriosta, pojat.

Luin ennen matkaa netistä, että Tsekeissä pitää olla moottoritiellä maksutarra lasissa. Ohivilahtavissa kylteissä mainitaankin jotain tietullista; odotan vuodelta '95 tuttua tylyä koppiriviä rahisevalla betonikentällä, koppalakkeja ja kelmeitä valonheittimiä - vaan ei tule. Tulee tavallinen levähdyspaikka, jonka jälkeen tulee raja. Jota markkeeraa pelkkä kyltti. No, kai ne lähettävät laskun...

Tsekin puoli on vielä kauniimpi kuin saksan - eikä vähiten siksi, että joudumme puolivahingossa (navigaattorista kun loppuu kartta kesken) maisemareitille. Se seurailee Elben rantaa ja kiipeilee välillä rinteillä. Laaksoissa näkyy kaupunkeja, joissa on nätti vanha keskusta ja reunoilla kivoja kommunismin aikaisia betonikolosseja siellä täällä, kuin taivaasta tipahtaneina. Tehtaissa on punavalkoraitaiset piiput, ihan kuin ruskeasävyisissä neuvosto-kuvissa.

Moottoritielle palattua paljastuvat liikennekulttuurien erot: toisin kuin saksalainen, tsekkiläinen ei ennakoi yhtään. Edessä rekka ohittaa toista, taakse ilmestyy pakettiauto vilkuttelemaan valojaan, että menetkös siitä. No en, kun edessä on tuo rekka. Paku siirtyy kokeilemaan oikeaa kaistaa, mutta siellä on, kas kummaa, se toinen rekka. Eikö tästä nyt mitenkään pääsisi? Jos vaikka tööttäilemällä? Sillä välin taakseni on ilmestynyt Audi, tuo maanteiden kuningas, vilkuttelemaan valojaan. Hyvin te pojat vedätte.

Alkaa toisenlainen seikkailu: Praha, ilman kunnollista karttaa, ilman navigaattoria, ilman puhelimen nettiä. Ajan summassa keskustaan päin. Kristan puhelin saa jostain signaalin ja suostuu näyttämään karttaa hetkittäin. Vain muutaman hudin jälkeen olemme oikealla kadulla - nyt vaan se parkkihalli jostain. Katu muuttuu yllättäen yksisuuntaiseksi, väärään suuntaan, mutta vain hetkeksi. Koukkailun jälkeen käy ilmi, että talojen numerointi on täälläkin saksalaismallinen. Hmm. Nyt löytyy parkkihallikin, mutta nimi ei täsmää eikä portti aukea. Kierrämme korttelin. Jos se onkin toisella puolella? Ei ollut. Kierrämme korttelin taas. Jatkuuko tämä katu tuolla? Kierrämme korttelin. Ei jatku. Lopulta totuus paljastuu: etsimämme "vartioitu garage" on kuin onkin tuo hylätyn näköinen hiekkakenttä. Ukko kiirehtii kopistaan kyselemään, että mitä miehiä - porttia ei toki ehtinyt sulkea, kun ajoin. Ranskis on syytä tyhjentää hyvin tarkkaan, kopin ukosta huolimatta - tai juuri siksi.

Ratikalla kämpille, kovasti myöhässä, lippua ei ole eikä tietoa mistä sen saisi. Hitot siitä. Huoneisto on Nerudova-kadulla (Pablo on eri Neruda) ja hieno kuin mikä. Huoneissa holvikaaria, oma parveke sisäpihalle, tilaa vaikka muille jakaa. Lattian katkeilevista kuvioista päätellen joskus on jo jaettu. Jääkaapissa odottaa pari tölkkiä olutta, nautin ne asiaankuuluvalla hartaudella.

Kadun ja kämpän erottaa neljä ovea, kaikkiin on tietenkin eri avain. Sinettinen takaisessa maailmassa on kuulemma nähtävää, on siis laskeuduttava kansan pariin. Sitä onkin raahautunut kaikista maailman koloista juuri tänne, sankoin joukoin. Ihmismassa tuo mieleen Tallinnan ja Tukholman vanhat kaupungit - sillä erotuksella, että täällä jengistä pääsee eroon kääntymällä sivukadulle. Näemme kuvauksellisia pikkukatuja ja Kaarlen sillan eri perspekstiivistä - ihan Vltavan rannalta. Pullajoutsenet syövät kädestä, sorsat kelluvat joessa trukkilavoilla kun eivät viitsi uida. Hipsteri ylittää joen motorisoidulla gondolilla, tietenkin täydessä Aku Ankka -merimiesasussa. Rannalla onkin sopivasti hipsteriravintola; on hehkulamppuketjua, photo booth ja merikontti - ja ihmisiä erikoishousuissa.

Nälän yllttäessä yritämme etsiä vähiten turistin ravintolan. Huti menee, mutta ruoka on hyvää. Kilon setti possunpolvea (josta puolet luuta) ja iso Urquell (joka on täällä ihan eri makuista, paljon sävykkäämpää) kustantaa kokonaisen kympin.

Alkaa seuraava, tahaton, seikkailu. Sitä luulisi, ihminen, että jos ajaa ratikalla n:o 22 pysäkiltä A pysäkille B, sama onnistuisi myös toiseen suuntaan. Vaan ei! Tämä Skodan valmistama metallisikari veikin jonnekin ihan muualle - josta tosin löytyi etsimämme, kauppa. Ostoskärryjen kohdalla luki vossik, ja siitä se kielellinen matka taas alkoi. Konsonantteja on nimittäin aika paljon, ja erilaisia aksentteja enemmän kuin ranskassa. Kukaan ei kai koskaan kysynyt, että haluatteko ehkä ostaa vokaalin - tai sitten viisivuotissuunnitelman budjetissa ei ollut rahaa. Joka tapauksesa olin ymmärtävinäni jotain - saattaa olla kyllä pelkkää kuvitelmaa. Krtek on myyrä ja Plzenin kaupungissa keksittiin moderni olut, sen tiedän - aksentteja en saa tällä koneella kohdalleen, en edes å:n pyörylää u:n päälle.

Ratikoissa on pysäkkikuulutukset, lippua meillä ei ollut vieläkään. Joka tapauksessa ääni sanoi ennen muutamaakin pysäkkiä ihan selvästi "Uu Jesh." Mitähän sekin tarkoittaa? Monissa nimissä on täällä tuo u edessä, kuten U. Kalevassa ikään. Ratikoista kuitenkin näkee niiden valmistusvuoden ihan päältäpäin: 50-luvun pyöreäkulmaisia kaunottaria, 80-luvun laatikoita, 2000-luvun vanhentunutta futurismia ja ihan uusia 2015-luvun katumaastureita, levennetyillä pyöräkoteloilla. Tulipa vastaan myös korjausvaunu, avolava-mallinen. Onneksi sain kuvan, muuten kukaan ei usko.

Kiipesimme illalla vielä linnalle, näimme näkymän johon voisi hukkua, ihmettelimme kirkon gargoileja ja palatsin vahtisotilaita. Join mitättömän oluen joka oli sentään viileä taskussa olleeksi. Japanilainen makasi selällään, että saisi kirkon yhteen kuvaan, ei saanut. Takaisin tullessa todistimme rengaslukon irroitusta - viereinen, tuplaparkittu ja kolme muuta autoa sumputtava katumaasturi ei saanut edes sakkoa. Näin se menee, näin se lähtee, näin se käy.

Tulimme kämpille, join hyvän oluen, kirjoitin tämän, tuli liian pitkä, en jaksa editoida, enkä pahoitella. Huomenna kello ei soi.

11.6.2015

Praha, päivä kaksi

On jo melkein iltapäivä, kun kömmimme kolostamme ihmisten pariin. Taivas on paksussa pilvessä, mutta ilma hiostavan kostea. Tuoksuu kesältä. Luovimme turistimeressä Kaarlen siltaa kohti - tungos on jopa ahdistava, ja se vain pahenee. Isoja turistilaumoja paimentavat oppaat pitävät kädessään jotain huomiota herävää, kuten punaista sateenvarjoa tai keppiä, jossa on värikkäitä nauhoja. Kiinnostava ajatus; jos ostaa erikoishuiskan ja kävelee sen kanssa kaupungilla, kauanko kestää saada oma lauma kasaan? Tunnin, pari? Koostuuko se pääasiassa texasilaisista mummoista, vai sittenkin espanjalaisista?

Kaarlen silta on mahtava; sen alla virtaa Vltava ja päällä ihmismassa. Osa pyhimysten patsaista on onnistunut oiken hyvin, toiset eivät niinkään - arvaatte varmaan, kumpia kuvasimme. Ihmiset, selfiekepeillä ja ilman, alkavat kuitenkin jo rasittaa - niitä ajelee jopa joessa, autonmuotoisilla polkuveneillä. Joku esittelee käärmettä kaulansa ympärillä, toinen vielä sokeita koiranpentuja emonsa kyljessä - molemmat haluavat rahaa kuvaamisesta. Brittiläiselle, halvan tsekkioluen ja vapauden humalluttamalle teinilaumalle kelpaa kyllä: "Uu, looka em puppies!" Ei ole hyvä meininki. Pois täältä.

Sivukujille vaihtaminen ei nyt auta, jengiä pyörii sielläkin. Pyörii myös paikallinen erikoisvohveli, trdlnik, jota varten on keksitty oma kone. Paksun metallitangon ympärille kiedottu taikina rullailee ylös-alas kuin makkara huoltoasemalla. Kaikkien sisäisten pikkupoikien suosikki. Samoilla paikkeilla tuli myös vastaan viheltelevä poliisi rengaslukon kanssa. Hi hii.

Vohveleista vakavuuksiin - paikalliseen juutalaismuseoon. Vanhaan synagogaan on kirjoitettu kaikkien Prahasta leireille vietyjen juutalaisten nimet - teksti on pientä ja seinät täynnä. Sisään päästäkseen on laitettava päähän kipa - niitä onneksi myydään viidellä korunalla eli käytännössä ilmaiseksi. Mokoma ohut lipare ei vaan suostu pysymään päässäni, vaan tipahtelee milloin ja mihin sattuu. Kyllähän se pälvikaljussa pysyisi, tai siilissä, mutta hipillä kun sattuu olemaan vahva ja etenkin kiiltävä hiuslaatu. Tai ehkä koko keksintö on ryhdikkään ja kumartelemattoman olemuksen salaisuus? Turhautuneen tempoilun jälkeen minulle huomautetaan, että kyse ei ole pakosta, vaan kohteliaisuudesta. Kipa tipahtaa heti. Julmasti tragikoominen tilanne; vanhempi mies melkein itkee nimiä lukiessaan ja yksi idiootti ei saa hattua toimimaan.

Kammioiden jälkeen näemme vielä vanhan juutalaisen hautausmaan, jolla on hautakiviä todella tiheässä, kaatuneina toistensa päälle ja vinossa satunnaisen näköisesti. Uusimmat ovat jostain 1800-luvulta, sammal on peittänyt kaiken. Tunnelma on tiheä, vaikka aidan yli näkyykin uusia taloja ja kuuluu vohvelinmyyjän huutoja.

Ajamme metrolla - joka on varsinainen aikakapseli kommunismin päiviin, pelkkää neuvostofuturismia ja kelmeitä valoja - Vaclavin aukiolle. Burger Kingistä saisi Whopperin kylkeen Urquellia, ovella ihan vaivihkaa päivystäviltä huumeenmyyjiltä matkoja vapauteen ja puun takana kyttääviltä poliiseilta kyydin täysihoitoon. Emme lähde mihinkään näistä, vaan suuntaamme ravintola Vytopnaan - siihen, jossa juna tuo juomat pöytään. Veturi reistailee, tarjoilija joutuu avittamaan sitä kädellä - lumous ei kuitenkaan rikkoonnu; hämmennymme tilanteesta niin, että juna jo pakittaa pois, yhä täydessä lastissa. Myöhemmin se käy pöydässämme ihan muina junina, valitettavasti ilman olutta kuitenkin. Pois lähtiessä mieleen tulvahtaa muistoja kaukaa menneisyydestä: joku polttaa sisällä. Tuota tuoksua oli jo melkein ikävä. Melkein.

Lähistölllä sijaitsee kehuttu olutravintola, Pivovarsky Dum (pitäisi olla å:n pyörylä u:n päällä) josta saa kuulemma tuotteita myös mukaan. Sinne siis. Tilaan kahdeksan oluen maistelulajitelman, desin laseissa: vehnä, sour cherry, kahvi, vaalea, tumma, banaani, nokkonen ja päivän erikoisuus (taisi olla tumma doppelbock.) Laatukirjo oli laaja - jotkut tuotteet, kuten vehnä, vaalea ja tumma aivan erinomaisia - toiset sitten pelkkää kuraa. Nokkosessa oli yritystä, samoin bockissa, mutta loput kolme: pelkkää esanssilitkua. Ruoka-annokset kuitenkin näyttivät ja etenkin tuoksuivat huimasti paremmilta kuin Vytopnassa, mutta arvaahan sen. Mukaanostaminen jäi kielimuurin takia tekemättä.

Ratikoimme linnan aluetta kohti, tällä kertaa linjanumerot pitivät kutinsa. Vaunu joutui odottamaan yllättäen ohipyyhältävää palokuntaa. Sireenit kuitenkin taukosivat yllättävän äkkiä, ja syykin selvisi seuraavalla pysäkillä: puistossa paloi joku asia. Ikkunani pysähtyi tietenkin paksun lyhtypylvään kohdalle ja yleisöäkin riitti, jäi vähän epäselväksi. Ehkä se oli ruokamyyjän teltta, ehkä kasa trukkilavoja - komea savupatsas siitä kuitenkin kurotti taivasta kohti, ja muhkeat lieskat löivät. Vaunu jatkoi mistään välittämättä matkaa, kuten vaunuilla on tapana. Ylitimme Vltavan ja nousimme serpentiinikiskoja pitkin ja vihreisiin lehtitunneleihin kadoten kohti luostareita. Perillä ei ollut ketään.

Mahtavia pikkukujia, rapistuvaa laastia, outoja patsaita, takorautaisia lyhtypylväitä, laskevan auringon kultaiset sävyt - eikä ketään missään, mitä nyt joku ajelutti turisteja muka-vanhalla autolla. Mahtavaa. Annoin kameran laulaa vaan.

Kierryimme takaisin linnalle, josta pääsi eri reittiä Nerudovka-kadun alkuun. Paikka muistutti melkolailla Tallinnan vanhaa kaupunkia, etenkin Lühige Jalg -katua - oli portaita ja porttirakennuksia. Ja pizzeria Mystic Pizza - saattaa sisalta üllatystäyte. Puolivälissä Nerudovkaa alaspäin, reisien (vai reisten - keksin sen seisten) jo huutaessa leipää, tuli vastaan nuorisohenkilö täysjousitetun pyörän ja kypärän kanssa. Onnea laskuun, varo liikkuvia pujottelukeppejä - etenkin niitä, joilla on selfiekeppi.

Kioskista hankittu tsekkiläinen erikoisuus osoittautui Lidlin valmistamaksi bulkkilageriksi. Teksti tuli silti valmiiksi - vaan tuliko hyväksi? Huomenna kello soi jo ennen kukkoa, on tarkoitus mennä kuvailemaan Kaarlen siltaa aamunkähmyssä ja tulla sitten takaisin nukkumaan. Hullun hommaa, mutta jonkunhan sekin on tehtävä.

12.6.2015

Praha, päivä kolme.

Herätys soi tänä aamuna epähemulimaisen aikaisin: neljältä. Oli nimittäin tarkoitus katsella auringonnousua Kaarlen sillalta käsin. Krista ei lähtenyt käyntiin, joten otin hupparin ja painuin ulos neljästä ovesta. Valo oli vielä hämyisä, pääskyt syöksähtelivät hyttysten perässä ja mustarastaat konsertoivat savupiipuista. Tänään ei kuitenkaan kuultu samaa ajatustenvaihtoa kuin eilen luostarin liepeillä; siellä mustarastas päästi kauniin lurituksen, johon sorsa vastasi kuten sorsa vain voi.
-Tilulii kruits plupluplu whiii-iit
-Krääh!
-hHuiit srii srii srii purluit
-Krääh krääh krrrääh!
Tätä jatkui minuutteja - veden juomisesta ei ollut tulla mitään. Vaan takaisin tähän päivään. Kaduilla ei ollut ketään, liikennevalot naksuttivat hiljaa itsekseen, mutta eivät missään nimessä keltaista - jokuhan saattaisi tulla! Torkahteleva kadunlakaisija (täällä niitä vielä on) saattoi ehkä hieman säpsähtää, mutta se nyt on vain elämää.

Silta oli melkein kokonaan tyhjä - mitä nyt muutama japanilainen jalustoineen ja metrisine objektiiveineen. Lyhtypylväissä keltaiset valot, taivas sinipunainen, joki tyyni. Kuvista tuli upeita, paitsi kännykällä ei niinkään. Saatte siis odottaa. Kellon lähestyessä viittä känniset brittiteinit kaivaituivat koloistaan selfiekeppeineen ja tulivat mestoille mesamaan. Japanilaisia harmitti, meni smmitelmat pieleen. Itse olin juuri hakemassa hyvää kulmaa, josta saisi kaikki lyhtypylväät samaan kuvaan, takimmaiset todella epätarkkoina, kun valot sammuivat. Linnutkin olivat hiljaa, britit eivät. Aika lähteä. Vähän yli viisi nukuin jo sitkeästi.

Uusi aamu. Sisäpihan kämpässämme on mukaavan varjoisaa ja viileää, kadulla helle löi naamaan rätillä, joka oli vielä äsken märkä, tuoksu silti jäljellä. Farkut ja t-paita olivat ihan liikaa, mutta neljän lukon taakse en enää mene. Kävelimme hämmentävässä kuumuudessa kohti funikulaaria, jännää rinneratikkaa, joka vei Petrinin kukkulalle. Jonossa ehti juuri syödä mansikkasorbetin eurolla ja ihmetellä vietnamilaisia pikkupoikia, joilla oli aidot punatähtiset koppalakit.

Yläasemalla arvoimme hetken, kuvasimme toisen hetken ruusuja, ihmettelimme miksi niin teimme, kun emme niistä oikein pidä - ja suuntasimme kohti Eiffel-tornin replikaa. Muurin kätkössä soitti mies viulua, melko huonosti tosin. Ilma oli väreilevän kuuma.

Hetkellisessä mielenhäiriössä ostimme liput torniin ja hissiin - portaita olisi päässyt halvemmalla. Hetken jonotuksen jälkeen löysimme itsemme ahtaasta kopista, joka oli täynnä espanjalaisia mummoja. Ylhäällä niitä oli vielä enemmän - ja kurittomia, juoksentelevia ranskalaisia pikkulapsia päälle. Yksi niistä yritti sabotoida kuvani heiluttelemalla käsiä kameran edessä - näytin sille alahampaita. Viesti menee perille, kun kieli on oikea. Sabotointi muuten tulee ranskan sanasta sabot, joka tarkoittaa saapasta. Sellaisen kun heittää 1800-luvun viuhtovaan mekaniikkaan, niin a vot. Maisemat olivat joka tapauksessa upeita, kukkuloilla Prahan yllä väijyi kommunismin aave kerrostalokolossien muodossa ja fudisstadionin katsomossa kasvoi puita.

Laskeuduimme tornista portaita. Ai, sullakin on ajoittainen korkeanpaikan kammo? Olipa hyvä valinta. Tutisevia jalkoja helpotti puiston kioski, josta sai hävyttömän hintaista Urquellia: 50 korunaa eli 1,80 euroa tuoppi. Vähintään puolet liikaa, mutten valittanut. Mikäpä sitä oli siemaillessa, hevoskastanjan varjossa, penkillä, jolla juuri istui mummo Iisalmesta. Sanattomasta sopimuksesta istuimme hiljaa vain.

Valuimme kukkulaa alaspäin, pitkin vihreänhämyisiä polkuja ja portaita. Vähän väliä avautui hieno näkymä alas kaupunkiin tai ylös metsään. Tyttöporukalla oli valkoinen järjestelmäkamera, ne vuorottelivat kuvaajina. Ihmeellisiin asentoihin sitä ihminen taipuu, että saa juuri sen rajauksen.

Ilmestymme puun takaa Strahovin luostarin pihalle. Siellä kasvaa viiniköynnöksiä, joiden takaa on mainio näkymä Vltavan mutkaan. Luostarin oma olut on valittu kaupungin parhaaksi, eikä suotta; se on kuin yhdistelmä saksalaisen landbierin viljaisuutta, tsekkiläisen vehnäoluen hedelmäisyyttä ja pehmeää leseisyyttä. Ruohoista humalaa on juuri sopivasti, ei yhtään liikaa. Ravintolan löytäminen on hieman hankalaa, mutta etsintä palkitaan. Pieni nälkäkin on, jotain voisi syödä, muttei sentään kokonaista pizzaa. Listalta valikoituu tsekkiläinen piirakka - palahan se vain on - joka osoittautuu kuitenkin tuhdiksi pannupizzaksi. Salami-chili potkii hyvin, eikä Kristan pekoni-karamellisoitu sipuli-ranskankermakaan mikään huono valinta ole - kovin täyttävä vain. Itse saan toki lisää olutta pienellä vinkkauksella, 0,2l jääteen kanssa tilanne ei ole yhtä hyvä.

Eksymme vielä lelukauppaan, jossa on kaikenlaisia peltisiä vieterillä toimivia houkutuksia - kuten traktori vaihteitolla ja höyryjyrä, joka vaihtaa yllättäen pakille; mahtava kilpailija seuraaville synttäreille ja perinteisiin vieterilelujen kiihdytysajoihin. Päädymme kuitenkin keltaiseen gondolihissiin, joka kiipeää narua myöten. Taas yksi asia, johon lyödä meillä päänsä, jos on liian pitkä. Mitäs olet.

Mäkeä alas ja linnalle, tarkoituksena nähdä ylimystön lemmenseikkailuja varten rakennettu muotopuutarha. Se on kuitenkin tänään suljettu "teknisten yksityiskohtien" vuoksi. Höh. Kömmimme vaihtoehtoista reittiä kämpille välikuolemaan.

Pienten päikkäreiden jälkeen jaksaa taas, kevennetyin vaattein. Pyrimme vanhaan kaupunkiin, pikku kujille jotka ovat vielä näkemättä. Krista joutuu pian palaamaan kämpille teknisten yksityiskohtien (vatsakipu jne.) vuoksi - itse jatkan vailla suurempaa päämäärää. Bongaan päivän viidennen hääparin ja kuudennen naiseksi pukeutuneen polttaribritin. Hääpareilla on kaikilla ollut sama kuvaaja, tekee varmaan hyvän tilin. Turistien määrä tai taajuus ei ole hellittänyt yhtään - pieniä kujiakin löytyy vain yksi, se on täynnä ravintolapöydissä istuvia espanjalaisia mummoja, jotka sanovat si si si ja claro kuuluvaan ääneen. Löydän marketin, joka on täällä harvinaista - heikäläiset kun käyvät vieläkin erikseen liha- maito- vihannes- ja juustokaupoissa. Mikäpä siinä, mutta hieman hankalaa turistille. Ostan kuitenkin muutaman oluen ja suolakeksejä sairaalle - sekä leikepaketin, jonka kuvassa Drakula imee nakkimakkaraa. Paikan nimi oli Náměsti Republiky. Tristana Namestia ei ole vielä löytynyt...

Harhailen jossain, kunnes saavun joen rantaan. Kadut eivät ole pitkiä eivätkä suoria, oluthuoneet kutsuvat mutten mene, kuumuus hohkaa kivistä vaikka alkaa olla jo pimeä. Tulen sillalle, jolta näkee Kaarlen sillan, Linnan ja Vituksen katedraalin. Aurinko on juuri laskemassa ja ympyrä siten sulkeutumassa. Joella pörrää pieniä veneitä, vesi on tyyni, toisinaan rauhan rikkoo riehakas kannustus - joku tärkeä potkupallo-ottelu lienee käynnissä.

Palaan rantoja pitkin kämpille, vastustan kiusausta istua yhdelle vielä jokseenkin kylmälle Koffarimaiseen rantapuistoon. Potilas on poissaollessani tervehtynyt. Runoilussa menee tovi, mutta alkaahan tämä vihdoin jotenkin sujua. Hyvää yötä, huomenna Saksaan.

13.6.2015

Rimbach, Saksa.

Pientä kontrastia eiliseen Prahaan - tämä pension sijaitsee keskellä perähikiää, vuoristoisella seudulla. Sisustus on aitoa 80-luvun saksaa - tummaa puuta, keltaista lasia, kukanmallinen melkein-punainen lasilamppu, ei-minkään väristä kokolattiamattoa. Kitchenetten varustukseen kuuluu hella, mikro, teenketin, kahvinkeitin, munankeitin ja sähköinen leivänsiivutin - mutta ei uunia. Oma parveke vuorinäkymällä, tietenkin, laaksossa kylä kylpee auringonlaskun kultaisessa kajossa, kirkonkellot soivat, pääskyset kirkuvat suhahtaessaan pesäänsä räystään alle. Kukkulan laelta vahtii kylmän sodan aikainen kuunteluasema Sektor F, jossa on nykyään maksullinen näköalatasanne. Torneja on kaksi, ne näyttävät kummallisilta, paksuilta savupiipuilta. Tekniikka kiinnostaisi, mutta google ei tiedä.

Prahasta lähtiessä kävimme ensin isossa marketissa, ihan siksikin, että kolme päivää helteessä paahtunut ranskis hieman viilentyisi parkkihallissa. Valikoima hämmensi; tsekkiläiset tekevät ruokansa mieluiten kokonaan itse, joten tarjonta on sen mukainen. Pakasteesta sai kokonaisia kaloja ja äyriäisiä, irtopakasteita (kuten hernemaissipaprikaa, pinaattipellettejä, knödeleitä) omaan pussiin kauhalla - melkein kaikkea mahdollista. Einestarjonta rajoittui pakastepizzoihin, mikä on toisaalta hyvä, mutta toisaalta rasittavaa keittiöttömälle - uunittomalle - autoilijahipille. Leipä-, leivonnais- ja olutosastoista en edes aloita.

Kärry täynnä kaikkea kivaa (kuten meloun vodni eli vesimeloni omassa kantotelineessään ja pullollinen tsekkiläistä IPA:a - takuuelämys tavalla tai toisella) etsimme ranskiksen ja liityimme liikenteeseen. Kassakuitti oli käsivarren mittainen, hintaa 888 korunaa eli noin neljäkymppiä. Sopivan tien löytämiseen meni hetki, katukyltit kun olivat eri mieltä keskenään - ensimmäinen opaste väitti että suoraan, risteyksessä oleva kertoi että pitikin kääntyä.

Selvisimme Plzeniin lähes ilman välikohtauksia - mitä nyt ankara rae- ja sadekuuro pysäytti koko liikenteen hetkeksi. Ajaminen on hieman vaikeaa, jos ei näe kaistaviivoja, tai edes tietä. Ja vain vähän matkaa aiemmin naureskelimme liikennemerkille "varokaa sadetta" - eihän sitä voi tietää. Tälläpäin kai voi - onnea heille, jotka asuvat tuolla. No, lähtivätpä sitkeimmätkin ötökät tuulilasista.

Niin joo, ja olihan se toinenkin sattumus. Tuli idea tuhlata viimeiset korunat bensaan, joten asemalle vielä kun ehtii. Viidellätoista eurolla ei saa paljoa edes täällä, mutta jotain sentään. Takaisin motarille kiihdyttäessä huomasin, että nyt lähti kytiksessä ollut kyttäauto perään. Ajelin normaalisti plzenin liittymään noin kilometrin pähän, rampissa se meni ohi ja näytti pysäytysmerkkiä. Levikkeellä sitten kyseltiin moottoritietarran perään - uskolliset lukijat muistanevat, että hankkimatta jäi. Kyltti rajalla oli nimittäin pelkästään Tsekiksi, ja siinä puhuttiin jostain vinjetistä. Ystävällinen poliisi halusi muistaa meitä noin kahdenkympin huomautuksella, ja hyvä niin - maksimirangaistus kun olisi ollut yli kymmenkertainen. Korttikin kävi. Pitipä olla tuuri; olisimme muutenkin kääntyneet juuri tästä liittymästä pois moottoritieltä ja jatkaneet pienempiä reittejä Saksaan asti. Ilman bensapysähdystä tämäkin olisi vältetty.

Plzenissä meitä - tai ainakin minua - kiinnosti vain yksi asia, nimittäin Plzenský Prazdroj ja etenkin sen tuote, Pilsner Urquell. Panimovierailulle, siis. Kierros oli vähän köpöinen, vanhentunutta multimediatekniikkaa ja nukkavieruja esittelysysteemejä - mutta itse kohde, eli vanha panimo ja kellarikompleksi - todellakin lunastivat lupaukset. Modernia pullotuslinjaakin esiteltiin, mutta vain yksi viidestä oli tänään käytössä. Siellä kyllä tölkki vilisti. Vaan tosiaan, se vanha osa: upeita kuparikattiloita, valurautaisia käärmemäisiä jäähdyttimiä, kaakelia, säätöpyöriä, putkistoja... ja sitten itse kellari, yhdeksän kilometriä kosteita käytäviä, valtavia tammitynnyreitä, katosta tippuvaa vettä, jaloissa virtaavaa vettä, hämärää valoa, hikoilevia seiniä. Viiden asteen lämpö sopi oikein hyvin helteen sulattamille aivoille. Aiemmin tänne kuskattiin lasteittain jäätä, mahtoi olla silloin olutmestarilla kallo huurussa. Jäätä työnnettiin myös oluenkuljetusvaunujen onttojen seinien sisään kesäisin - talvella samaan tilaan laitettiin kuumia tiiliä. Teknik.

Maltaan ja humalan maistelu oli oikein kivaa, mutta lopullisen kruununsa kierros sai vanhan äijänkähmyn laskiessa tuopillisen suoraan tynnyristä. Maku oli täsmälleen sama kuin kotonakin, mutta huomattavasti kerroksellisempi ja vivahteikkaampi. Erinomaista. Japsitytöillä kääntyivät kuitenkin suupielet alaspäin liiasta humalasta. Mitäs läksivät.

Plzenin jälkeen maasto kumpuili ja viljapellot kukoistivat - kylät vaan olivat köyhän ja kuluneen näköisiä. Sitten alkoi ankara mäntymetsä, joka olisi Suomessa avohakattu liian tiheänä jo aikaa sitten. Puiden keskeltä ilmestyi järvi, jonka yksi ranta oli alusta loppuun täynnä erikoista, puista lomakompleksia - kuin hietsun vanha kahvila, mutta 500 metriä pitkä. Kylän nimi oli Babylon, otimme kuvan kyltistä jossa se loppuu.

Vähän ennen rajaa bongasin metsätiellä aidon huoran. Seuraavan mutkan takaa ilmestyi lato, jossa luki girl café - ja sitten oli oikea keskittymä. Stripteasea, kasinoita, muovisia palmuja, kipsisiä marmoripatsaita, mahtailevia neonkylttejä, halpaa viinaa ja tupakkaa myyviä kauppoja. Kaipa se kannattaa, rajan takaa hakeminen, täälläkin. Kerrassaan hämmentävä kokemus.

Tästä kolme kilometriä, ja ollaan saksalaisen 80-luvun hellässä huomassa. Omistaja morjenstaa Grüß Gott eli tervehtiköön (teitä) Herra. Pohjoissaksalaiset kuulemma vastaavat tähän kuivasti, että toivottavasti ei ihan pian. Wikipediassa oli aiheesta kiintoisa teksti, lue se, jos tämä ei vielä nukuta.

Huomenna Furth im Waldiin, lohikäärmeitä katsomaan, ja sieltä Müncheniin. Adieu.

14.6.2015

München.

Aamu alkaa maisemaan uppoamalla - laakso on ihan eri värinen kuin iltapäivällä tai illalla. Tällaisiin näkymiin ei kyllästy. Seuraa ihmettelyä taloudenhoidollisista seikoista; pensionin omistaja tahtoo, että astiat tiskataan, muttei jätä harjaa eikä ainetta. Nestesaippua näköjään hoitaa homman aika kivasti. Kielipuolina emme ymmärrä myöskään roskien lajittelusta oikein mitään - eikä kysyäkään voi, kun eivät puhu englantia kahta sanaa enempää. Harmillinen juttu, täkäläiset nimittäin suhtautuvat kierrätykseen lähes uskonnollisella fanaattisuudella. No, tuskin näemme enää.

Furth im Waldin lohikäärmekylään on parikymmentä kilometriä, tie todella kapea ja mutkainen, eikä pientareita ole. Satasen rajoitus ja koko ajan bemari puskurissa kiinni, oikein rentouttavaa. Jätämme tyhminä auton hieman sivummalle ja kävelemme noin 500 metriä kylään - ihmiset tuijottavat ohi ajaessaan, että mitä nuo tuolla. Tietäisivät, että Saksassa voi ajaa melkein mihin tahansa - kuten täälläkin suoraan 1600-luvun torille. Pysäköidä ei sentään saa, paitsi tunniksi, koska pitäähän nyt joku raja olla. Parkkikiekkoa ei kuitenkaan vaadita.

Itse kylä on oikein soma, pieniä herttaisia taloja, joka paikka täynnä lohikäärmeaiheisia koristeita - joista moni tosin näyttää enemmänkin tultasyöksevitä krokotiileiltä. Paikallinen panimokin tuottaa Drachenblut-nimistä juomaa, mutta se on kiinni - kuten kaikki muukin, onhan sunnuntai. Lohikäärmemuseoon pääsisi, samoin lohikäärmeen pesä -nimiseen elämyskohteeseen, jossa olisi jopa "luonnollisen kokoinen" kävelevä ja tulta sylkevä robottilohikäärme. Se esiintyy neljältä, kello on kaksitoista - ehkä siirrymme kuitenkin eteenpäin. Mainittavimmaksi nähtävyydeksi taisi jäädä savupiipussa pesivä haikara ja sen kaksi metriä korkea pesähäkkyrä. Netin kuvahakuun kun syöttää furth im wald dragon näkee ihan riittävästi sitä lajia.

Ajamme pikkuteitä, koska matkaa Müncheniin ei ole paljoa, toisin kuin aikaa, jota on. Kylät ovat kauniita, maasto kumpuilevaa ja paikoin metsäistä, ohitamme vähän väliä panimon tai panimon nimestä tutun kylän. Kaikki kiinni, sunnuntai. Hämmästyksekseni bongaan kuitenkin marketin, joka on auki - ja kaikki tavarat 10% alennuksella, vain tänään. Merkillistä. Täytämme varastoja urakalla, mutta joudumme poistumaan tuijotuksen yltyessä; mitä nuokin ovat kuvaamaan meidän ihan hyviä Super Dickmann's -karkkkeja? Ei niissä ole mitään hauskaa!

Syy poikkeavaan aukioloon löytyy parin korttelin päästä: markkinat. Valtava olutteltta ja humppabändi, ruokakojuja, metrilakua, suolarinkeleitä, tivolilaitteita. Suurimmalla osalla päällä nahkashortsit ja sulkahattu - tai vaihtoehtoisesti edestä narutettava tissinkorostuspaita ja pitkä hame esiliinalla. Kyllä, stereotypiat saksalaisista ovat ainakin osittain totta.

Muutaman kylän jälkeen tulee seuraava yllätys - navigaatiosetä ei tunnista, että olemme tiellä. Luulee pelloksi, ruudussa näkyy pelkkää vihreää. Käskee kääntymään takaisin, jos mahdollista. En käänny. Kyliä tulee ja menee, vähän liiankin tiuhaan; rajoitus maantiellä on satanen, taajamassa 50 - eikä siinä mitään, mutta kun maantieosuus kestää kerrallaan kolme kilometriä ja kylä kaksi, käy matkanteko nykivaksi. toisaalta, siitähän saksalaiset pitävät, kuten musiikkimausta huomataan: humppaa tai ysäriteknoa, joka on pohjimmiltaan humppaa eri soundeilla. Alles klar, herr komissar.

Seuraavassa kylässä näyttää olevan linna, käännymme katsomaan. Kylä osoittautuukin osavaltion pääkaupungiksi nimeltä Landshut. Se on 1200-luvulta ja todella kaunis; linna valvoo vuoreltaan, alhaalla jokilaaksossa hollantilaisen kapeat piparkakkutalot seisovat koreissa riveissä - vähän kuin Kööpenhaminan Nyhavnissa, mutta kymmenen kertaa isompana. Tänne on tultava joskus uudelleen. Kokemuksen kruunaa hämmentävä poistuminen kolme kilometriä pitkän keskustatunnelin kautta. Se tuntuu todella tarpeettomalta ja aivan ylimitoitetulta, mutta mitäs minä insinöörauksesta tiedän.

Hetken kuluttua löydämme itsemme Münchenin lentokentältä. Tie alittaa sillan, jota pitkin rullaa Airbus A-jotain-jotain. Keinotekoinen kukkula on mustanaan lentokonebongareita - outoa sakkia, mutta mikäpä olen sanomaan. Ihmismassa tihenee, autoja on pysäköity pitkin penkereitä ja jalkakäytävät tukossa. Seuraavan mutkan takaa paljastuu syy joukkovaellukselle: jonkinlainen lentokenttäpäivä. Ruohokentälle on pysäköity vanhoja koneita, kuten DC-3, Locheed Super Constellation ja Junkers 52 eli Tante Ju - enempää en ehdi vauhdista tunnistaa. Myös valtavan olutteltan nimi on Tante Ju, kuten makkarangrillaamonkin. Ihmiset grillaantuvat ilmankin, hellettä riittää - itsekin olen hankkinut tahtomattani rekkamiehen rusketuksen.

Aikaa kämpän saamiseen on kaksi tuntia, Münchenin keskusta siis meitä viihdyttäköön. Parkkiluola oopperatalon alla veloittaa seitsemän euroa tunnilta, mutta on ainakin keskellä. Samalla alkaa rankkasade ja ukkonen, joten sinne vaan. Käytävillä pitelee sadetta uitettuja muusikoita sellokoteloineen, sulassa sovussa kuivien pummien kanssa.

Kuuro ei kestä kauaa, koska silloin se ei olisi kuuro. Maanpäällä odottaa ostoshelvetti, josta saisi mm. juhlavat nahkashortsit tai tissinkorostuspaidan. Ulkona ihmiset kulkevat samaisissa vetimissä, taas. Mitä tämä nyt on? Vetäydymme kahvilaan nimeltä New York Coffee house (tai jotain vastaavaa) miettimään. Käyn vessassa, sinne pääsee vapaasti, mutta ovea ei saa lukkoon ilman tiskiltä haettavaa avainta. Nerokasta. Krista on sillä välin saanut meille juomat ja sadekin tauonnut - siirryn terassille varaamaan paikkaa. Lapsiperheellä on kriisi sotkeentuneiden ilmapallonnarujen kanssa, ohi kulkee yhä vain enemmän nahkahousumiehiä, jotkut heistä torvisoitinten kanssa. Ei lupaa hyvää. Toiselta luukulta saamme ruokaa, oma nyhtöpossuleipäni on oikein hyvä, eikä Kristan annoskaan ole hullumpi - paitsi että sen piti olla cesar-wrappi eikä leipä ja bräddi.

Kuulen musan pauhaamist - sinnepäin sit. Torilla tavataan, hulina on melkoinen - jättimäinen olutteltta, ruokakojuja, nahkahousumiehieä, tissipaitanaisia, käsityöläisten kojuja joissa tehdään mitä kummallisimpia himmeleitä. Kaikki kojut kiertämällä saisi maksua vastaan teetettyä itselleen erikoisvempeleen, joka muistuttaa kovasti Pikku karhu ja pikku tiikeri -kirjoista tuttua perässä vedettävää tiikeriankkaa. Söimme tietenkin liian aikaisin, täältä saisi mm. avotulella paistettua Flammkuchenia ja käsivarren mittaisia makkaroita. Olutta saa kojusta halvalla, anniskelualuetta ei ole, koska olemme sivistyneessä maassa - tuopeissa on toki pantti, pitäähän joku järjestys olla. Katsomme hetken tunnistamatonta bändiä, johon kuuluu rumpujen ja basson lisäksi koskettimet, huuliharppu ja steelkitara. Biisi Rock'n'roll Scheisshaus Business on oikein tarttuva. Sitten tyypit vaihtavat soittimia keskenään ja alkavat veivat kummallista sekoitusta, jossa on palasia vanhasta rokkenrollista, Beatlesista ja saksalaisten juomalaulujen hoilotuksesta. Tunnistan osia ainakin Lucillesta, She Loves Yousta, Blue Suede Shoesista ja A Hard Day's Nightistä - samassa biisissä. Perään vielä heleästemmainen juomalaulukertsi. Eiköhän tämä ole nähty.

Tapahtuman tarkoitus on kaupungin perustamisen vuosipäivän juhlistus, opimme julisteesta. Toisessa kerrotaan, että käsityö on kivaa ja peukku ylös. Hmm. Vanhan koiran kaulapantaan on sidottu hilpeänvärisen ilmapallon naru; omistaja jää toimittamaan jotain minuutin kestävää pikkuasiaa, koira käy heti kadulle makaamaan kyllästyneenä, kuin kuolemaa odottaen. Huokailisi, jos osaisi - ja pallo vaan tanssahtelee riemuissaan. Pakenemme kalliiseen suklaa- ja teekauppaan, jossa kohtelias herrasmies joutuu heti torjuntatöihin - sisään yrittää muutama taskukokoinen japanilainen litran tuoppien kanssa ja hilpeässä kaatuiluhumalassa. Tahtovat viinimaistiaisille. Ehkä ei tänään, hyvät naiset ja herra.

Seuraava kohtaus näytellään ulkona; kymmenhenkinen jenkkiperhe kulkee kaupan ohi, äiti huomaa jotain kivaa ja huikkaa käyvänsä tuolla. Vanhin tytär jodlaa täyttä kurkkua, että hold up everybody ja vislaa päälle. Kun tällä ei ole vaikutusta, karjuu viimeisenä varmistajana kulkeva isä vielä lujempaa, täydellä texasilla, että HOLD UP! SHE BUYIN SUMTHIN! Kädessään hänellä on pieni radiopuhelin, josta räsähtää selvä Roger.

Parkkihallin kolikkoautomaatti on siitä ihmeellinen, että siihen kelpaavat myös viisisenttiset. Tällaista insinööritaidon magiaa ei meilläpäin voi kuvitellakaan. Lompakko kevenee huomattavasti, saldo ei niinkään. Kämppä löytyy pienen hakemisen jälkeen, ovisummerissa ei nimittäin ole oikeaa nimeä. Alue on kuin Käpylän Olympiakylä tai mikä tahansa suomalainen teollisuuspaikkakunta, jossa on tehtaan vuokrataloja - kolmikerroksisia, harjakattosia, keltaisiksi rapattuja, avarilla tonteilla, paljon puita. Huoneistossa on lääniä ja tiskikone, metrolle kävelee kolme minuuttia ja kaupalle viisi. Kyllä täällä viikon asuu mielellään. Harmittava takaisku koetaan autoa purkaessa; lastaan reppuun oluita ja ojennan Kristalle - kuuluu surullinen mossahdus. Repusta irtoaa olkahihna siihen paikkaan, 7/8 olutta hajoaa. Tähtien sota -lainaus nousee mieleen. Avaan repun, siellä on vaahtoa ja lasinsiruja - muovinen sisävuori ei vuoda. Että pilliä hakemaan kiireellä? Ehkei sentään. Miedosti kuitenkin harmittaa: nyt en ehkä koskaan saa tietää, miltä tsekkiläinen mustapippuriolut maistuu.

Ulkona ukkostaa ja tuulee kovaa, lämpötila on laskenut kolmestakympistä, eikä haittaa yhtään. Huomenna Deutches Museum - kyllä, se on auki maanantaisin.

15.6.2015

München, päivä kaksi.

Aamulla suihku erikoissuihkussa, jota tulee kuumaa vettä paineella - ei mitenkään itsestäänselvyys, täälläpäin. Telinettä suihkulle ei tietenkään ole, kainalon peseminen vaatii akrobaatin elkeitä. Suihkuverhokin on erikoinen systeemi: pienestä muovikiinnikkeestä lähtee viuhkamaisesti kahdeksan metallitankoa, joiden päissä verho roikkuu. Ammeessa olisi kyllä muuten ruhtinaallisesti tilaa, mutta verhon sisällä ei niinkään. Onneksi se on sentään läpinäkyvä.

Epäilen aamiaismakkaroiden menneen pilalle, kun ne maistuvat sinapilta. Tsekkiläisestä tuoteselosteesta asiaa ei voi tarkastaa, tai ainakaan ymmärtää. Kohta jo etsimme ulkona metroasemaa, se löytyy minuutin kävely jälkeen - kerrostalon kulman takana on yllättäen liukuportaat ilman mitään katosta, kylttinäkin pelkkä valkoinen U sinisessä neliössä. Sataa, portaat ovat liukkaat.

Metroilemme kohti Deutsches Museumia, jossa on näytteillä vähän kaikkea. Isar virtaa erikoisen vihreänä ja vuolaana sen vieressä, Otto-poika Von Bismarck tuijottaa kivisillä silmillään kuohuihin miekkaansa nojaten. Kello on kaksitoista, aikaa viisi tuntia - tuskin riittää. Aloitamme ylhäältä, avaruudesta ja maailmankaikkeudesta. Se on aian liian teoreettista - ei mullistavaa laskukaavaa voi laittaa vitriiniin, eikä havainnollistaa urpolle niin, että heti tajuaisi. Tieteismusiikki taustalla ei auta yhtään.

Siirrymme kerrosta alemmas, ja siitä se lähtee - erikoinen kujanjuoksu kiinnostavan esineen luota toiselle, sekavassa järjestysessä, kamera laulaen. Näemme ainakin vanhoja radiolaitteita, lentokoneita (erilaisia aaltopelti-Junkerseja, Messerschmitin potkuri- ja suihkuversiot, Fokkerin kolmitason eli punaisen paronin koneen, Wrightin veljesten Flyerin replikan ja Bleriotin, josta joku hullu pohjalainen rakensi kopion tässä taannoin), avaruusromua (Sputnik, Telstar, Mercury 1, Saturn-raketin moottori, kaikki amerikkalaiset raketit pienoismalleina), kostoaseet V1 ja V2, Peenemünden pienoismalli...

Sitten välillä jotain ihan muuta: kirjapainotekniikkaa puukaiverruksista metallisten irtokirjainten kautta valoladontaan ja digiaikaan. Kiehtovaa kamaa, etenkin automaattiset metallikirjasinlaitteet; aseta tähän suppiloon tuhat pientä a-kirjainta. Sitten on tietenkin reikäkortilla toimivat kangaspuut, valokuvauksen kehitys lasilevyistä polaroidiin, puolen metrin haitarikameroita, stereokuvausta, elokuvausta - pieni hyppy lasinvalmistukseen ja kuvaputkitelkkareihin, jotka kuuluvatkin jo museoon - sitten teknisiä leluja, kuten Meccano ja Märklin, joka ei alunperin tehnytkään junia. Rakennussarjameininki oli muutenkin vähän erilaista, tyyliin "tässä sulle laatikko erilaisia tiiliä ja mallikuva, rakennapa katedraali."

Pakko kertoa tähän väliin QI:sta oppimani asia. Kun Meccano esiteltiin briteissä, saatavana oli kaksi rasiaa: box standard ja box de luxe. Cockney-slangi väänsi näistä vieläkin käytössä olevat termit bog standard ja dog's bollocks. Sellaista kulttuuriperintöä.

Seuraavaksi ihmettelimme musiikkiosaston erikoissoittimia, kuten nivellettyjä torvia, bassonokkahuiluja ja seitsemänkielisiä viuluja. Oli myös huuliharpun ja trumpetin risteytys, kanteleen ja kitaran yhdistelmä sekä vanhoja harppuja. Ja yhdessä huoneessa pysty-cembaloita - eli Ihan hirveet cembalot pystyssä. Ehkä väsytti jo hieman.

Etsimme Engimaa ja juoksimme läpi useita saleja täynnä mahtavia höyrykoneita - monissa oli viisimetrinen vauhtipyörä, joka oli pitänyt upottaa lattiaan. Koneöljyä ja kiillotettua terästä, niistä pidän. Isoja, mekaanisia laitteita, joissa on kova ääni ja öljykuppeja ja säätöpyöriä ja kiertokankia ja ne pyörivät pallot kepin nokassa. Alakerrassa olisi ollut ympäristöä, mutta kuka siitä piittaa, jos on pari tonnia pyörivää ja viuhtovaa valurautaa? Enigmaa ei löytynyt, mutta löytyi sähkötekniikan osasto - lisää tarpeettoman isoja säätimiä, joista kuuluu miellyttävä thunk. Toisessa päässä oli demonstaatio käynnissä; näytettiin, mitä tapahtuu, kun 100 000 volttia iskee pahviseen pienoistaloon. Hirveä pamaus ja väläys, savu vaan nousee, talo poissa. Nörtit taputtivat hillitysti.

Poistuimme museosta, kun ajoivat pois, sen verran pää pyörällä, että museokaupasta tarttui mukaan koottava zeppeliini. Ja epäilyttäviä postikortteja. Nälkä ja väsymys kuitenkin vaivasi, joten oli ilmiselvästi aika tarkistaa seuraava klassikko: Hofbräuhaus München. Lähistöllä olisi ollut muitakin vastaavia, kuten Spaten ja G. Schneider, mutta vain yksi kelpasi tänään. Tunnelma oli jo ovelta alkaen katossa, vaikka tulimmekin takaovesta: kaikki pöydät täynnä, huumaava puheensorina, tarjoilijoita nahkahousuissa ja tissipaidoissa, litran tuoppeja, eksyneitä turisteja, vanhoja kähmyjä, pysyvästi varattuja pöytiä, lukollisia tuopinsäilytysräkkejä kantapeikoille, pitkiä pöytiä, tungosta ja kiirettä.

Tähän kohtaan leikkaus metroasemalle, koska äsken unohdin. Hauptbahnhof on tietenkin remontissa ja täynnä kummallisia poikkeuskäytäviä, joita ei ole merkitty kunnolla. Astumme junasta ulos, mutta kaikki liukuportaat menevät vain alaspäin. Hetken pyörimisen jälkeen ystävällinen täti tulee kertomaan, että olisi pitänyt jäädä pois toiselle puolelle junaa - siellä kaikki portaat menevät ylöspäin. Onneksi junia tulee minuutin välein, seuraavasta läpi vaan ja se siitä.

Löydämme paikan pöydän päästä, brittiporukka on juuri poistumassa. Tuopinsäilytysräkki on ihan vieressä, seuraava pöytä täynnä sellaista valkohapsista viiksimestaria ettei tiedä miten päin olisi. Ne ryystävät litran annoksia savisista kannellisista tuopeista pelottavaan tahtiin. Tarjoilija ilmestyy yllättävän nopeasti, tilaamme schnitzelit ja litran tuopit - Kristalle toki radleria, kun parka ei vieläkään pidä humalan mausta. Juomat ilmestyvät kuin taikaiskusta, eikä leikkeissäkään kauaa kestä - ja maku on spitaalisen hyvä. Henkilökuntaa riittää, ja se on tehokasta - kuusi litran tuoppia yhdessä kädessä tai kahdeksan kilon annosta eisbeiniä samalla tarjottimella, pään yläpuolella, japanilaisruuhkassa. Humppabändi jo virittelee torviaan, kokoonpanoon kuuluu jostain syystä myös harppu, joka ei kuulu tööttäyksen yli mihinkään. Vaan eipä täällä enää kuule edes vierustoveria, jos ei huuda.

Palvelu on tosiaan nopeaa ja ystävällistä, mutta toisin käy pöydän toiseen päähän ilmestyneille jenkkipojille; juomissa kestää, ruoassa kestää vielä kauemmin - ja kun se tulee, saa ruokailuvälineitä odottaa vielä toisen mokoman. Ihan vahingossa unohtuivat. Taisimme tehdä jotain oikein, he eivät niinkään.

Lähtiessä tunnelma on lämmin ja pörröinen; ruoka ja juoma oli toki täkäläisittäin kallista, mutta erinomaista - eikä tunnelmasta puuttunut mitään. Käymme vielä kaupassa ihmettelemässä kummallisia valikoimia ja todellista pikakassahenkilöä, joka skannaa tuotteet niin nopeasti, ettei kaksi ihmistä ehdi niitä pakata. Liukuhihnaa ei tietenkään ole, kaiken on siirryttävä korista piippauksen kautta suoraan kassiin. Metroilu takaisin tapahtuu kuten arvataan, saman sekavan aseman kautta. Kämpillä testaamme vielä voileipägrilliä, se sentään tekee minkä lupaa.

Huomenna on luvassa hilpeä päivä, pikku retki Dachaun keskitysleirille.

16.6.2015

München, päivä kolme.

Nautimme viimeiset Hitschler-merkkiset karkit Dachaun keskitysleirin parkkipaikalla, jonka lyhtypylväät valmistanut Hess-niminen firma muistaa painaa nimensä isolla. Matka Münchenistä oli lyhyt ja eteni enimmäkseen erilaisten tunnelien kautta - niissä oli risteyksiäkin, maan alla. Navigaatiosetä menetti yhteyden välittömästi - onneksi on silmät.

Portissa luki totutusti arbeit macht frei, turistiryhmät parveilivat kuten aina. Tällä kertaa oli erityisen paljon japanilaisia hipsterityttöjä, jotka tietenkin tuijottivat. Leiri sijaitsee melko keskellä kaupunkia, teollisuusalueen vieressä. Seutu oli ennen köyhää, ammustehtaan sulkeuduttua todellisissa vaikeuksissa - natsien "työsiirtola" otettiin siis innolla vastaan. Vihdoinkin vaurautta ja työpaikkoja! Junantuoma orjatyövoima tosin taisi viedä viimeisetkin duunit - näytteillä oli kirje, jossa posliinitehtaan johtaja vaatii SS-konttorilta kompensaatiota, kun vangit eivät päässeetkään koleraepidemian ja siitä johtuneen karanteenin takia töihin. Natseilla oli myös kavala salajuoni ottaa haltuun koko posliininvalmistusbisnes ja sitten ...jotain. Ehkä maailma.

Näimme asuinparakit, näimme kolmikerroksiset sängyt ja kiiltäviksi kuuratut puulattiat, vankilan ja eristyssellit, keittiöt ja suihkut. Infotauluissa oli niin paljon ihmiskohtaloita, pieniä yksityiskohtia ja julmuuksien kuvauksia, ettei sitä pystynyt käsitteleään. Oli tehty ihmiskokeita, pidetty nälässä ja kylmässä, matalassa ja korkeassa paineessa, seisotettu alle neliön kopissa vuorokausikaupalla, pidetty järjetöntä kuria, ylennetty väkivaltaisimmat ja sekopäisimmät vangit vankipoliiseiksi joilla oli rajaton valta mutta hengenlähtö todella lähellä, pakotettu siivoamaan kunnes siivottavaa ei kertakaikkiaan enää ollut edes ulkona, vaadittu petaamaan sänkyjä niin että peiton ruudut olivat kaikki suorassa - ja tämä siis pakkotyön päälle.

Seisoin kaasukammiossa, katossa on feikkisuihkuja, seinissä pienet luukut, joista myrkkytabletit on pudotettu. Ennen tätä huonetta oli pukeutumistila ja vaatteiden desinfiointiin käytetyt kammiot - tämän jälkeen päästäänkin suoraan uuneille. Opas selittää jenkkituristeille, että itse asiassa täällä ei juurikaan kaasutettu vankeja - ne kun tuppasivat kuolemaan ihan itsestään. Muutama näytösluontoinen teloitus kyllä oli. Uunit sensijaan olivat ahkerassa käytössä, eikä niissä siis poltettu ketään elävältä. Joukossa käy kohahdus - olivat kai luulleet niin. Ihmisen työntäminen tuollaiseen pieneen luukkuun nyt olisi muutenkin hankalaa, saati jos se vielä rimpuilisi. Eivätkä ne saatanat meinaa oikein palaakaan, kun ovat 75-prosenttisesti vettä.

Raadollinen huumori pukkaa väkisin pintaan, kun ei ole oikein muutakaan keinoa käsitellä. Sama se on kai ollut vangeillakin - etenkin tilanteissa, joissa arvovaltaisia vieraita tuotiin tutustumaan leirioloihin. Sairaat ja kuolleet oli siivottu pois näkyvistä, orkesteri soitti, ruokaa riitti kaikille ja kahvila oli kerrankin auki, kesäksi luvattiin uima-allasta, jne. Hämäys onnistui ilmeisen hyvin, raportit olivat harvoin edes väähääkän negatiivisia. Mahtoi vankeja huvittaa. Loputtoman oloisella hiekkakentällä paahtavassa auringossa raahustaminen, etenkin ihmiskunnan paino hartioilla, alkoi vaatia veronsa. Iso oranssi työajoneuvo torjui rikkaruohoja käytäviltä - polttamalla ne pois kaasutöhöttimellä. Eiköhän tämä ollut tässä. Ajoimme läheiseen markettiin ihmettelemään tavaroiden taikamaailmaa ja etenkin juomapuolta - jostain kumman syystä. Nälkäisenä kauppaan menemisellä on tunnetut seuraukset, niin nytkin.

Kaupungille ihmettelemään tarjontaa, ensin vuorossa nörttikauppa Item Shop. Luonnollisen kokoinen Tardis - ja siinäpä se tarjonta sitten olikin. Mielellään olisin maksanut radio-ohjattavasta ja "Exterminate!" -huutelevasta Dalekista 40e, mutta liikkumattomasta säästölippaasta en todellakaan. Sonic Screwdriverin mallinen yleiskaukosäädin oli myös hieno, muttei ihan satasen väärti kuitenkaan. Tetrispaloista koostuva, vapaasti järjetettävä valaisin, jonka palat loistavat kun ovat yhteydessä toisiinsa, kiinnosti myös. Melkein.

Ruokapuolesta huolehti tänään Hans im Glück eli Onnekas Välimäki. Tarjolla oli erilaisia gourmetpurilaisia kohtuulliseen hintaan ja maku enemmänkin kuin kohdallaan - ja, nämä luomukset pystyi syömään ilman haarukkaa ja veistä tai tuplanivelettyä leukaluuta. Sisustus oli täkäläisittäin eksoottinen mutta meikäläisittäin melko tuttu; nuoria koivuja siellä täällä, lattiasta kattoon. Kiva idea, joskin kovin hipsteri. Tilasin myös oluen, määrittelemättömän hellesin, kun ajattelin että laatua saksassa kuintenkin saa. Saipa sitten kuitenkin San Miquelia. Pyh, sanon. Vedestä ei kuitenkaan tarvinnut maksaa erikseen...

Metroilimme vielä yliopistoa kohti, hullun jäätelöntekijän maitobaariin. Liian pienet farkut ja ylikokoiset lippikset lisääntyivät heti huomattavasti. Jäätelöjen maut olivat siitäkin huolimatta mitä kiintoisimmat; normaalien suklaiden ja vaniljojen lisäksi mm. mansikka-shamppanja ja bratwursti. Krista otti sitruunasorbettia, oreo-keksiä ja vadelma-balsamicoa. Itselleni riitti cookie ja olut - ja pieni maistiainen mozzarella-basilikaa. Kaikki maistui juuri siltä miltä kerrottiinkin: olutjäätelön ja sitruunasorbetin yhdistelmä oli kuin ilmetty radler. Humalan puraisu kiinteässä muodossa on kyllä vähintään erikoinen elämys - ehkä ihan hyvä, että bratwursti jäi kokeilematta.

Huomenna Alpeille, ehkä jopa Garmisch-Partenkircheniin tai Oberstdorfiin. Jossain täällä on vuori nimeltä Wank. Näihin kuviin.

17.6.2015

München, päivä neljä. Alpit.

Ranskis on lastattu eväsleivillä, kylmäkalleina toimivilla vesipulloilla ja umpijäisilä Capri-sonne -mehupusseilla, kaiken muun muassa, kun starttaamme epäinhimillisen aikaisin. Kello on yhdeksän.

Navigaatiosetä joutuu heti jäähylle, sueuraamme vaistojamme ja kehnohkoa karttakirjaa, josta loppuu erottelukyky heti. Kaikkia kyliä ei mainita, suunnista siinä sitten. Ensikosketus Alppeihin otetaan Kochel am Seen kylässä, jossa meitä odottaa yllättäen korkea jyrkänneseinä ja uimahallinsininen järvi. Kaoottinen teinilauma kanotoi usealla kanootilla, kuuluvaan ääneen, tyyntä vedenpintaa. Silkkiuikut sukeltavat turvaan, pilvet roikkuvat alhaalla ja näkymän on hyvin epätodellinen. Parkkipaikalle kaartaa bussillinen eläkeläisiä, arvatenkin espanjalaisia mummoja. Karkuun ja äkkiä.

Seuraa useita kilometrejä serpenttiinitietä, mutka mutkan perään ja aina vain ylöspäin. Itse asiassa tulee kyllä enemmänkin mieleen lehtitaikina, symmetriset käännökset ja kaikki päällekkäin. Urheasta urheiluautosta uhkaa ehtyä yty, kakkonen ei tahdo riittää - pysähdymme lopulta näköalatasanteelle, josta avautuu äskeinen järvi ja lisää mataliin pilviin verhoutuvia huippuja. Teinit ovat kutistuneet lego-ukkeleiksi, huutokaan ei enää kuulu. Tarjolla olisi kolikkokiikarit ja joku perkeleen peltilaatikko, joka eurolla kertoisi "monta kiinnostavaa yksityiskohtaa läheisestä vesivoimalasta." Ehkä ei.

Alaspäin kiipeämiseen kakkonen riittää oikein hyvin - moottorijarrutusta on syytä opetella, kun kerran tilaisuus tulee. Eikä tavallisista jarruista olisikaan juui mitään jäljellä tämän jälkeen. Maisema huikaisee, sitä ei voi oikein sanoin tai kameroinkaan kuvata, kokemus latistuu ikävästi. Tuoksuu yrteiltä, lehmänkellot kolisevat jossain kaukana.

Saavumme jollekin toiselle järvelle, vaikka laskeutuminen ei olekaan kestänyt edes puolia noususta - ja se on kuitenkin hitaampaa. Vesi on täällä vihreämpää, talot ovat kaikki kliseisiä alppimajoja (sille on kaiketi syynsä, uudetkin tehdään juuri sellaisiksi) ja järvellä purjehditaan. Tuulta ei kylläkään ole, eikä näin syvään laaksoon kai useinkaan tule.

Seuraavasta kylästä bongaan panimon myymälän, paikallisia erikoisuuksia tarjolla. Kangaskassillinen, jota jaksaa vaivoin yhdellä kädellä kantaa, kustantaa yhdeksän euroa. Talot ovat muuttuneet taas, nyt niillä on jokaisella oma nimi, enemmän kerroksia ja leveämmät räystäät - lähes kaikissa joku mauton seinämaalaus ja huoneita vuokrattavana. Melkein kaikki kuitenkin täynnä. Ehkä saksalaiset tosiaan tykkäävät vaellella vuoristossa reppu selässä, maisemassa, joka näyttää ihan 80-luvun pienoisjunakuvastolta; ruoho tosiaan on neonvihreää, kuuset muistuttavat pulloharjoja ja kiskot sukeltavat äkkijyrkän kalliorinteen tunneliin tämän tästä. Tie seurasi rataa ja vuoripuroa, koettu on.

Tie laskee ja nousee, lehmät tuijottavat sieltä sun täältä, niiden kahden nyrkin levyiset kellot kolisevat. Lähestymme Garmisch-Partenkicheniä, hyppyrimäki näkyy jo. Itse kaupungissa ei ole oikein mitään nähtävää, mutta nyt voi sanoa käyneensä. Seuraamme viitoitusta legendaarisen Zugspitzen huipun köysirata-asemalle. Tie käy pieneksi, lehmiä märehtii liikenteenjakajassa, jotkut niistä tuijottavat, tuijotan takaisin. Hissitornin juurella tuijotan, kuinka gondoli katoaa sumuun - tai ehkä pilveen. Huippua ei näy. Matka sinne ja takaisin maksaisi päälle neljäkymppiä per henkilö, enemmänkin, jos tahtoisi myös jäädä ylhäällä pois. Ehkä ihan hyvä niin, voi perustella budjetilla ettei lähtenyt. Modernin hissiaseman vieressä on hylätty alppihotelli, jonka kanssa samassa talossa lahoaa käytöstä poistettu, vanhempi asema. Maassa lojuu hissivaijeria, kahden ranteen paksuista pötkylää.

Ylitämme rajan Itävaltaan, samalla Baijeri vaituu Tiroliksi. Vuorille ilmestyy lunta, talot ovat edelleen yhtä kliseisiä, lehmät isokelloisia ja ukoilla päässä tirolilaishattu. Valkoinen paita ja vihreät liivit ovat ylimääräinen extra, jonka moni valitsee. Heti rajan jälkeen on kauppa, jossa myydään viinaa ja tupakkaa - kysyntä ei toisin ole kovinkaan vilkas. Tällä rajalla ei ollut junansäätöpistettä - Itävallassa kun on käytössä muistaakseni kolme eri raideleveyttä, kaikki erilaisia kuin Saksassa tai Sveitsissä. Sopivissa kohdissa juniin vaihdetaan pyörät, tai vaunut nostetaan toisten vaunujen kyytiin. Helppoa, halpaa ja järkevää.

Saavumme Neuschwansteinin linnalle ja samalla takaisin Saksan puolelle; autojen, bussien ja turistien määrä ylittää kohtuuden rajat. Onneksi on nettihaku: opimme, että päälinnaan ei oikeastaan kannata mennä sisälle, sitä kun ei koskaan saatu täysin valmiiksi - eikä viiden minuutin välein lähtevä kierros, jolle odotusaika on juuri nyt neljä tuntia, lisää kiinnostusta. Lähempää nähtynä linna on itse asiassa paljon uudempi kuin mitä kuvitelmissa - sen rakennusvaiheista on jopa valokuvia. Sisällä ei myöskään saa kuvata. Tyydymme siis bussikuljetukseen näköalasillalle - se myös maksaa 20e vähemmän. Kyseessä onkin varsinainen erikoiskoe; kuski painaa reikä päässä juuri ja juuri bussinlevyistä kaistaletta ylöspäin, huutelee välillä radiopuhelimeen, että odotathan Dieter, kun täältä nyt tullaan - eikä jää itse odottamaan vastausta. Perillä odottaa kuoppainen parkkipaikka, ikiaikainen havumetsä ja kosken huumaava pauhu.

Sillalle ei ole matka eikä mikään, mutta tungos tekee siitä pitkän. Sata metriä alempana kohisee vesiputous ja sinivihreä joki, rotkon toisella puolella polku jatkuu aidattuna vielä korkeammalle - kyltin mukaan sitäkin kautta pääsee linnalle, kolmessa tunnissa. Aidan yli meneminen kielletään hengenvaarallisena, eikä se ole mitään kukkahattujen ylivarovaisuutta, vaan täyttä totta - ja silti toisella puolella keikkuu Darwin-palkintokandidaatteja 50 metriä siltaakin korkeammalla, hyvän kuvan toivossa. Vielä yksi askel...

Silta on noin kaksi meträ leveä, 30 metriä pitkä ja valurautainen - tosin lankkupäällysteinen. Lankut notkuvat, kun niille astuu. Tungos ei helpota yhtään, yliviritetyt teinit sinkoilevat reppujensa kanssa ulottuvuuksiaan tajuamatta ja mittään varomatta pienimpiin rakoihin, espanajalaiset mummot eivät väistä yhtään, jenkkiperhe tunkee kaiken läpi, japanilaiset puristavat kaidetta kuolemanpelossa. Näkymä linnalle on satumaisen komea, mutta ei siitä ehdi nauttia yhtään - kuvat ja pois. Lankkujen notkunta inhottaa, vaikkei niistä läpi asti mahtuisi putoamaankaan.

Jatkamme linnalle päin, polku kiemurtelee alas jyrkkää rinnettä. Välillä ohitamme vuoripuron, toisinaan avautuu kirpeä näkymä alas laaksoon ja vuoriin sen takana. Puut ovat jylhiä, lehtien läpi siilautuva valo vihreä, maa auringon pilkuttama ja täynnä saniaismaista vehreyttä. Linnut karjahtelevat reviirimerkintöjä puistaan. Linna ilmestyy vaivihkaa ja kulman takaa, näin läheltä se näyttää melkein kulissilta - tai vähintäänkin betoniselta, eikä kiviseltä. Vieressä on tietenkin ankea matkamuistomyymälä.

Yhä alaspäin - tästä pääsisi myös hevoskyydillä. Alamäkeen ne lönkyttelevätkin oikein mielellään, ylärinteeseen taas kieli roikkuen ja vastentahtoisemmin. Tiellä päivystää myös traktorin vetämä, harjatoiminen hevonpaskaputsain - vaan ei sekään ihan jokapaikkaan ehdi. Afrikkalaiset yökkäilevät ja japanilaiset kulkevat paita nenällä niissä kohdissa, vaikkei tuotos edes mainittavammin haise. Kärpäsiä se kyllä kiinnostaa kiitettävissä määrin.

Puolessa välissä rinnettä on tietenkin puolimatkan krouvi. Pöytäliinapuolelta saisi vähän päälle kympillä wieninleikettä ja sensellaista, vaikka hinta voisi helposti olla tuplakin - tyydymme kuitenkin noin kolmen euron nakkisämpylään baarin terassilla. Sämpylä on pienen sämpylän kokoinen, nakki taas luokkaa grillimakkara. Litran tuopin olisi saanut vähän yli kutosella. Huoneitakin vuokrattaisiin, tuskin kalliita nekään. Hämmentävä paikka.

Ajelemme kotia kohti varsin tylsää tietä, joka on kuitenkin saanut merkinnän Romantiche Strasse. Miksihän? Ainoa mainittavanlaatuinen asia sattuu jossain pikkukylässä, jossa käyn taas juomaostoksilla; toinenkin täysi kangaskassi, taas yhdeksän euroa - kaupan päälle neljän ison pullon mentävä kylmäkassi panimolta, jota en tunnista ja purkillinen Heintzin grillikastiketta, syystä x.

Huomenna taas vuorille, tällä kertaa kotkanpesään. Toivottavasti keksin lisää ja parempia luontokuvauksia iltaan mennessä.

18.6.2015

München, päivä viisi. Alpit, taas.

Täällä etelässä näkee usein talojen oviin liidulla piirrettyjä merkkijonoja, jotka ovat muotoa 20*C+M+B*14. Hetken ihmettelyn jälkeen oli pakko etsiä netistä, ja kas; ne ovat uskonnollisia symboleja. 2014 muodostaa vuosiluvun, kirjaimet keskellä ovat kolmen itämaan tietäjän alkukirjaimet tai lyhennys sanoista siunaa tätä asuntoa, latinaksi. Tietyn juhlan aikaan pikkulapsilla on tapana pukeutua kolmeksi kuninkaaksi (mihin viisaat miehet hävisivät?) ja kulkea ovelta ovelle laulamassa lauluja - ja tarjoamassa kirjoitusta oveen, pientä kirkolle menevää lahjoitusta vastaan. Kyllähän kunnon kristitty sellaisen ottaa, eikös juu? Tätä miettiessä ja ohilipuvaa maalaismaisemaa vilkuilessa juolahtaa mieleen juhannus - mistä sekin sana tulee? Ja kas, heti seuraavalla pellolla odottaa iso kokko ja mainoslakana "Huomenna Johannistag." Johannes kastajan syntymäpäivä. Haiskahtaa kyllä kovasti pakanajuhlan uudelleennimeämiseltä, mutta niinhän ne taitavat olla kaikki. Pohjoisessa Saksassa ei mokomaa juhlita, eikä BeNeLux-maissa, mutta katolisessa etelässä näköjään kyllä. Juhannussalkojakin on näkynyt Prahasta lähdön jälkeen melkein joka kylässä, mutten osannut yhdistää niitä tähän. Salkojahan nyt on monilla muillakin. Tajuan samalla, että jostain syystä täälläpäin on kaikissa kirkoissa sipulikupolitapulit, vaikka ortodoksisuudesta ei ole tietoakaan. Mistäköhän johtuu? Uskonto on kiinnostava aihe, itse uskominen taas ei kiinnosta yhtään.

Bensa-asemalla lyijytön 95, ilman etanolia, maksaa 1,40. Etelässäkö muka kalliimpaa? Kohta jo kiipeilemme pitkin kapeita serpenttiiniteitä ohi kelloa lonksuttavien lehmien ja yli vuoristopurojen, joiden vesi on epätodellisen sinistä, kuin suuvettä. Järvet ja lammet ovat erivärisiä keskenään; jotkut smaragdinvihreitä, toiset petroolinsinisiä, jotkut aivan mustia. Taloissa on valkoinen, kivestä tehty alakerros ja sen päällä vähintään kaksi tummista hirsistä sommiteltua kerrosta. Korkean harjakaton harjat yltävät melkein maahan asti, lautojen päälle asetetut isot kivet pitävät kattoa paikoillaan, koristeleikkauksia ja -kuvioita on joka paikka täynnä - samoin kukkalaitteita, joissa on kaikki värit yhtä aikaa. Tyylitaju on käännetty aika lujalle, yhteentoista asti.

Tie, jonka nimi on Deutsche Alpenstrasse on todellakin nimensä mukainen. Vuorenseinämät muuttuvat melkein pystysuoriksi, ylhäällä näkyy jo lunta - tai ehkä ne ovat valkoisia kiviä, en ole käynyt katsomassa. Pilvet roikkuvat matalalla, niiden näkee etsivän sopivaa reittiä vuorten yli. Käymme välillä Itävallan puolella, asennemuutoksen huomaa heti; täälläkin on koristeita ja kukkia, mutta kaikki on hillitympää ja tyylikkäämpää. Ihmisten puhe kuulostaa kummalliselta, ihan kuin suomalaiset puhumassa saksaa - lausumisesta ei tietoakaan. Lehmiä on kaikkialla, mutta vain pienissä laumoissa - ihan kuin joka talolla olisi omiksi tarpeiksi ja vielä vähän myyntiin. Joku pitää lehmiä etupihallaan, tai ehkä ne ovat karanneet - mansikki järsii tyytyväisenä kukkia omenapuusta. Tienvarsilla on siellä täällä kaappeja ja suojakatoksia, joissa jesuli roikkuu ristillä - kärsimystä on kai jo riittämiin, kastuminen olisi liikaa.

Tie jyrkkenee, kyltissä varoitetaan nousun olevan 14%. Aika jyrkältä tuntuu, muttei mahdottomalta - kakkonen riittää hyvin. Poikkeamme toivioretkelle Reween - pikkukaupoissa on usein jännimmät olutvalikoimat, paikallisia tuotteita suositaan. Olemme melkein ainoat asiakkaat, me ja isämies, joka työntää ostoskärryissä pikkupoikaa, joka kertoo meille tarinoita saksaksi. Henkilökuntaa on vähintään tuplamäärä. Saalis jää laihaksi. Tilanteen korjaa kuitenkin seuraavan korttelin juomakauppa, löytyy ties mitä kummallisuutta. Valikoin etikettien perusteella, nimet ovat täysin tuntemattomia.

Saavumme Berchtegadeniin, kotkanpesän pikkukaupunkiin. Joku on suunnitellut ihan keskelle, siihen joen päälle, kuusiliittymäisen liikenneympyrän. Jääpä ainakin mieleen - sinivihreä vesi näkyy keskiympyrästä. Ohitamme lihakaupan, jonka mainoslipussa kivinen dorkaleijona jahtaa karkuunjuoksevaa nakkia. Tyylikästä. Tie kääntyy ylämäkeen, jyrkkyysprosentiksi luvataan nyt 24. Risteyksessä haisee palanut kytkin ja ylikuumentuneet jarrut. Mitähän tästä tulee? Muutaman mutkan jälkeen tie näyttää todellakin nousevan pystyyn - ranskis murisee kakkosella, kaasu on pohjassa eikä vauhti huimaa. Sitten tie jyrkkenee lisää; joudun vaihtamaan ykköselle. Pyörät sutaisevat tyhjää, jäljistä päätellen niin on käynyt myös muille. Onwards and upwards! Taakse ilmestyy nahka-asuisia henkilöitä kyykkymopoilla. Ne painavat ohi täysin sokkona - hyvähän se on, tuollaisella teho-painosuhteella. Nelipyörämopo, jossa on kromiset pölykapselit ja tribaaliliekit ei vaan mahdu ohi, vaikka miten kaasuttelee - mahtaa siellä The Stigin näköisen haalarin sisällä harmittaa.

Taistelu taukoaa Kotkanpesän parkkipaikalla - pojat lähtevät heti takaisin alas. Me taas ihmettelemme bussiaikataulua itse kohteeseen - sinne kun ei saa ajaa. Viimeinen bussi on juuri mennyt. Ei tullut tarkistettua asiaa, koska ylhäällä on ravintola - onhan sen nyt oltava auki vähintään kahdeksaan. Kello on neljä. Pyh. Mukaan tarttuu kuitenkin paksuhko suomenkielinen historiateos värikuvin - kai siitäkin jotain näkee - toisin kuin ylhäältä, pilvet roikkuvat taas puunlatvoissa. Bussit palaavat vuorelta täynnä espanjalaisia mummoja - dodged a bullet, right there. Valitsemme toisen reitin alas laaksoon, jyrkkyyttä on vain 15%. Paikallisbussi lähtee takaisin samaa tietä kuin tulimme, onnea matkaan. Alkaa sataa hiljalleen.

Alhaalla kylässä pysähdymme jollekin peltotielle - kotkanpesä nimittäin näkyy. Se on tuo pieni tahra tuolla vuorenhuipulla, joka juuri katosi pilveen. No, kun kerran tänne asti tultiin, otetaan käyttöön suunnitelma B; aivan tässä lähellä on Königsee, hämmentävän vihreävetinen järvi, jolla risteiltiin jo höyrylaivojen aikaan. Turistit siis risteilivät. Turismi on tätä nykyä karannut aivan käsistä, mopo rotkossa vei hanskatkin mukanaan. Järvenrannan kylässä ei ole yhtä ainutta taloa, joka ei olisi hotelli, ravintola, krääsäkauppa - tai mielellään kaikkia yhtä aikaa. Mitä muovisempi ja mauttomampi, sen parempi - kunhan sinne asti ensin pääsee; tulijaa nimittäin tervehtää heti kättelyssä valtava parkkipaikka. Itse järvi on upea, mutta tunnelma siinä vaiheessa jo täysin pilalla. Krista kiteytti sisäiset mietteet oikein hyvin videolla, jossa puhuva lehmänukke toistaa kaiken sanotun. Julkaisen sen ihan kohta.

Ajamme Müncheniin moottoritietä, sade yltyy. Ohjelmoitavien nopeusrajoitusten ohjelmoija ei osaa päättää, onko vedentulo vaarallista vai ei - linja heittelee vapaasta nopeudesta kuuteenkymppiin muutaman kilometrin välein. Rasittavaa tempoilua. Kämpille päästyä sade tietenkin lakkaa. Lämmitän hieman weisswurstia, se on hyvää vaikka näyttääkin olmilta.

Matkaillessa sattuu ja tapahtuu, ja niin pitääkin. Alkupäivän alppikokemukset olivatkin liian upeita todeksi, pitihän näin käydä. No, huomenna Nürnbergin heilauskentille - ensin historia ja sitten vasta hostelli; tuntuu olevan virka-ajat, natseillakin.

19.6.2015

Nürnberg.

Aamulla pikasiivous, kämppä ei ollut alunperinkään kovin kliininen. Puolentoista tunnin ajo vailla suurempia tapauksia, mitä nyt pieni ruuhkanpoikanen. Ja neljä kaistaa suuntaansa, pientareella viides, virallisin valokyltein merkitty, koska pitäähän joku järjestys olla. Kaikki kaistat aivan täynnä, kovin lujaa ei pääse. Nürnbergissä suoraan asiaan - kolmannen valtakunnan puoluekokousten näyttämölle. Tiedotuskeskus sijaitsee varta vasten NSDAP:n kokoontumisia varten rakennetussa talossa, joka jäi sodan alettua kesken - vain puolet saatiin valmiiksi. Kompleksi on järkälemäisen massiivinen, vaikka korkeudesta puuttuu 30 metriä ja jäähallin kokoiselta sisäpihalta katto. Sisällä esitetään sanoin ja kuvin natsien nousu ja tuho, voit lukea siitä lisää jostain muualta. Vaivihkaa se kuitenkin tapahtui, pienin askelin.

Monumentalismin ja suoranaisen suuruudenhulluuden jälkeen hostellille, jonka ikkunasta voi melkein koskettaa vanhankaupungin muuria. Vain hieman kauempana näkyy oopperatalo, jonka katolla enkeli soittaa tuomiopäivän pasuunaa. Rautatieasemakin on aivan vieressä, sieltä kaikuvat kuulutukset. Pikajuna Pariisiin raiteelta neljä.

Ranskis on parkittu sisäpihalle, jonne ajettiin kävelykadun kautta. Suuntaamme kaupungille etsimään ruokaa ja muistikortteja, varannot alkavat olla tyhjät ja täydet. Tavaratalossa en osaa päättää, ovatko muistikortit a) sähköteknisiä laitteita vai b) puhelimen lisävarusteita - eivät kumpiakaan ja silti kumpiakin. Osastot a) ja b) on kätevästi sijoitettu kellariin ja ylimpään kerrokseen, koska pitäähän joku järjestys olla. Ensimmäinen valinta on tietenkin väärä. Onneksi Krista löytää leluosastolta kauan etsityn, pallonmuotoisen kirahvin, jonka näimme ensi kertaa viime vuonna Kölnissä - ja vielä alesta. Krista menee käymään hippien kosmetiikkakaupassa, pyörin pitkin toreja etsimässä kivaa ruokapaikkaa. Löydän vain kummallisia kivipatsaita talojen seinistä ja metallisen ilmapallokoiran, jolla on pään tilalla lamppu. Kauppa on onneksi kiinni. Istun hetken penkillä ja kuulen, kuinka katusoittaja ränkyttää What a Wonderful Worldin ihan kivalla Armstrong-imitaatiolla ja järkyttävällä remuenglannilla. Viisi kertaa. Toinen katusoittaja tulee penäämään, että eiköhän olisi jo aika. Ei ole vielä, selvästikään.

Kävelemme korttelin, vastaan tulee kolmikerroksinen liike, joka myy "kemikalioita ja äänilevyjä" - ei ole suostunut luovuttamaan. Naapurin CD-Wunderland on jo laittanut lapun luukulle. Seinässä on toinenkin luukku, sieltä myydään falafeliä ja schwarmaa. Jonottaessa taaksemme hiipii äskeinen katusoittaja - on joutunut luovuttamaan, muttei suostu antamaan periksi. On ihana maailma, joo. Tekee mieli käydä heittämässä yksisenttinen yritteliäisyydestä - siirrymme kuitenkin seuraavalle torille, jolla soittaa haitaripartio. Paljon siedettävämpää.

Ohitamme erikoisliikkeitä - tuokin peruukkikauppa on ollut tuossa 50 vuotta, näköjään samoilla hiusmalleilla. Mitäpä niitä vaihtamaan, tulevat kuitenkin taas kohta muotiin. Seuraava tori on selvästi isompi, molemmissa päissä kirkko ja muuta tärkeää. Talot on koottu pommitusten jälkeen samoihin paikkoihin, samoista kivistä, mahdollisimman tarkasti alkuperäisiksi. Ne näyttävät oudoilta kulisseilta. Ruokakaupat ovat vielä vartin auki ja tuolla on yksi - aamiastarpeita sieltä, siis. Saksalainen kassasysteemi jaksaa ihmetyttää: ensin on älyttömän pitkä liukuhihna, sitten kassa ja sen jälkeen puolen neliön pöytä, johon tuotteet kasautuvat hirmuisella vauhdilla. Ne pitäisi siirtää kasseihin, ei tomaatteja alimmaisiksi, maksaa toisella kädellä, pidellä lompakkoa kolmannella ja vahtia, ettei Jarno-Pirkko taas kaada karkkihyllyä, samalla kun seuraavan asiakkaan ostokset pursuvat jo omien päälle. Oliko bonuskorttia?

Torin laidalla on jonkinlaiset kinkerit, viinijuhlat siellä lukee. Paljon pöytiä ja penkkejä, kaljavarjoja, ruokakojuja ja tietenkin humppabändi, joka veivaa Nenan 99 Luftballonsia ja Pet Shop Boysin Go Westiä, huonosti. Viinijuhlat tai ei, oluttakin toki saa; keraamisesta tuopista, 3,50 kiitos. Kristan Behringer-merkkinen viini saattaa herättää hilpeyttä pienessä joukossa lukijoita. Katsomme meininkiä reilut puoli hetkeä; bändi on todella kehno, vanha kähmy juo omasta pullosta takin suojassa - olutta. Keski-ikäiset naiset eivät ole enää seitinohuessa hiprakassa, ääni nousee falsettiin. Taivas on pilvessä, muttei sada - lämpöä noin viisitoista. Kaikki merkit viittaavat juhannukseen.

Kiipeämme vielä linnalle, jonka muurin yli aukeaa näkymä yli koko kaupungin. On ilta, valot syttyvät juuri. Kerrassaan mahtava näkymä, vaikkei Prahaa voitakaan. Helikopteri säksättää taivaalla, leijuu aivan paikoillaan, etsii muttei löydä. Palaamme takaisin toista reittiä, läpi linnanmuurin valtavaa holvitunnelia pitkin, riippusiltaa joen yli pienen putouksen kohdalla. Vanhoja ristikkotaloja ja häliseviä bier gardeneita joka puolella. Kaupunginmuurin sisällä asutaan, näkyy valoa ikkunoista ja postiluukkuja yllättävissä paikoissa. Ihan hostellin vierestä bongaan vielä kaupan, joka myy pelkkiä pienoisjunia - on myynyt jo 95 vuotta. Huomenna päiväretki Bambergiin ja Rothenburg ob der Tauberiin. Söpö pikkukylä -överit.

20.6.2015

Nürnberg, päivä kaksi. Retki Bambergiin ja Rothenburg ob der Tauberiin.

Aamulla hampaita pestessä kuuntelen, kuinka ranskalaiskaverukset ovat viereisissä kopeissa aamukakalla - juttelevat koko toimituksen ajan. Ihanaa, pojat. Suihku on sademetsämallinen eli laaja suutin katossa - vettä vaan tulee kovin kitsaasti. Ei ole helppoa peseytyminen, taaskaan. Aamiainen ujojen japanilaisten kanssa, Ranskis tulille ja kohti moottoritietä. Kaupungilla on kuitenkin ruuhkaa, yhteen isoimmista risteyksistä laitetaan uutta asfalttia saksalaisella hartaudella. Jälki on kyllä todella tasaista, ei siinä. Moottoritie alkaa hyvin, mutta jumittuu muutaman kilometrin jälkeen täysin. Rekkakuski huutelee ohjeita ikkunasta, näkee kai paremmin sieltä ylhäältä. Emme ymmärrä paksusta murteesta mitään, mutta poistumme kuitenkin seuraavasta liittymästä pienemmälle tielle. Hetken rullaa taas hyvin, vaan sittenpä seuraksemme liittyy loputkin moottoritien liikennevirrasta. Paikallisbussin matkustajia saattaa hieman kismittää.

Ruuhka hellittää lopulta, kuten niillä on tapana. Löydämme Bambergin ja parkkipaikan, pyörimme hetken aikaa vanhassa keskustassa, hukassa kuin turistit. Alkaa sataa ja nälkäkin on, ravintolan varjojen alta saa suojaa ja innokkaan tarjoilijan kaupan päälle. Että syömäänkö? Ehkä kuitenkin sisälle, vähän viileä täällä. Paikka paljastuu geneeriseksi irkkubaariksi, jossa soi saksalainen rokmusiikki. Keskiaikaisessa kaupungissa, joka on kuuluisa panimoistaan. Ei. Äkkiä helvettiin täältä.

Sadekin jo laantuu, ihastelemme koreita seinämaalauksia ja kiemuraisia kivipatsaita. Rahaa on ollut. Yhdessä maalauksessa on yhdistelty kaksi- ja kolmiulotteisia elementtejä, eli sopivasta kulmasta katsottuna seinästä työntyy jalka. Kaupunkia halkoo kaksihaarainen joki ja useampi pieni kanava, silloilta on hienot näkymät patoluukkujen kuohuihin ja erikoisiin taloihin, jotka täyttävät omat saarensa kokonaan. Turisteja pörrää riesaksi asti, kuvauksellisuudesta ei oikein pääse nauttimaan. Kaupatkin myyvät pelkkää matkamuistosälää, kallista ja tyylikästä toki, mutta silti. Joulukuusenkoriste, lasinen joulupukinpää; viisitoista euoa. Käkikello, ekstramauttomilla puuleikkauksilla; kuusisataa euroa.

Turisti-infosta löytyy kartta, kartasta panimot, panimoista Schlenkerla. Paluumatkalla lähes samaan paikkaan mistä juuri lähdimme löytyy myös kapeita polkuja kanavien varsilta ja huikeita kuvakulmia. Täällä eivät turistitkaan juuri häiritse, ei mahdu kahta rinnakkain. Kanavassa meloo ukko gondolilla, taitaa olla erehtynyt kaupungista.

Panimon ravintola on täyteentungettu, hälyinen ja iloisen hiprakkainen - kunnes löydämme pienemmän sivuhuoneen. Ruokalista tuodaan, tuopillinen mahtavaa savuolutta juodaan. Hippi ottaa leberkäseä eli lihamureketta, jossa on juuston- ja salaminpaloja joukossa - toinen hippi taas lihapullataikinalla täytetyn sipulin, joka on arvatenkin ollut uunissa. Hyvää kuin saatana. Saamme taas miellyttävä palvelua, naapuripöydän jenkit eivät niinkään - joku juttu tässä on oltava. Toisaalta, Münchenin iloiset ja ulospäinsuuntautuneet baijerilaiset ovat vaihtuneet hieman jäyhiin frankkeihin - henkisen ilmaston muutoksen huomaa kyllä.

Tyytyväisenä ulkoilmassa, selässä reppu tyhjyyttään kumisten. Huomaan olutkaupan, jossa ollaan juuri kirjoittamassa lappua luukulle laitettavaksi - onhan kello kuitenkin jo kolme. Palaamme autolle eri reittiä, ohi paikan, jonka nimi on pikku Venetsia. Gondoleita ei näy, mutta hervottoman kokoisia hormoonivesilintuja kyllä. Joutseneksi luulemani onkin ankka, sorsat taas meikäläisen ankan suuruusluokkaa. Taitaa olla hyvät pulla-apajat.

Koska huomenna on sunnuntai ja kaikki kiinni, pitää ruokaa hommata nyt. Automarketissa pääsisi kätevästi eroon myös takapenkillä pyörivistä limupulloista, sinne siis. Seuraa kulttuuien yhteentörmäys; täällä ei ole kivoja automaatteja, jotka ottaisiavat pullot vastaan - ei, täällä on ihmisiä töissä. Pullokassit viedään hämärään, kaljanhajuiseen huoneeseen, jossa äksy kiinalaismies ja nuorempi apupoika lajittelevat kaiken - joka merkille ja panimolle on omat korinsa. Lopulta hämmentynyt hippi seisoo kuitti kädessä ja miettii, että summa oli kai sitten oikea. Kielen osaaminen olisi voinut auttaa asiaa, puolin ja toisin.

Ruoka- ja olutvarannot täytettyinä kohti Rothenburg ob der Tauberia. Väsymys painaa ja kello on enemmän kuin pitäisi, mutta 28 senttiä maksava maitokahvijuoma (tai kolme) hipin tiellä pitää. Maisema on tylsä, ei edes humalasalkoja. Radiosta tulee onneksi pätkä akateemisen hillittyä kamarijodlausta.

Rothenburgissa pysäköidän kaupunginmuurin viereen, mennään pienestä portista ja huomataan, että muuri ja tornit näyttävät hämmästyttävässä määrin Tallinnalta. Muutaman korttelin päästä ollaankin sitten sisällä satukirjassa ja matkailumainoksessa, yhtä aikaa. Laskeva aurinko kultaa katot ja tuuliviirit, talot ovat värikkäitä ja kapeita, tunnelma keskiaikainen, tosin aika paljon vähemmän ruttoa. Turistitkin ovat melkein kaikonneet, paitsi kiinalaiset - ne seisovat isona laumana kiinalaisen ravintolan edessä, osoittelevat ruokalistaa ja sanovat hoo. Toiset taas harjoittavat tai-ji -liikkeitä kameran kanssa, hitaasti, selkä suorana mutta perse pitkällä.

Tämä on niitä paikkoja, jotka menevät yli asteikon - ei voi kuin kävellä ja ihastella. Sanoin kuvailu ei onnistu, kameralla ehkä jotenkin. Löydämme kohdan, joka on mm. Lonely Planetin saksan-oppaan kannessa. Enää ei harmita edes paikallisiin erikoisuuksiin, schneeballeihin eli uppopaistettuihin ja kuorrutettuihin taikinapalloihin tuhlatut viisi euroa - ainakin nämä yksilöt olivat kuivia ja mauttomia. Ja seuraavasta ovesta olisi tietenkin saanut vähintään puoliksi alkuperäisempiä, puolet halvemmalla.

Kaupungin muurilta näkyy alas jokilaaksoon, siellä kasvaa viiniköynnöksiä ja rikkaiden talonpoikien taloja. Haikara pesii savupiipussa, niitä näyttää olevan ainakin kolme. Aurinko tulee nyt todella matalalta, paljastaen rapattujen seinien pienetkin kolot. Jollain sisäpihalla humppabändi aloittaa humppaamisen, pakenemme porttikongien läpi - tällä kertaa niissä todellakin on portit, osassa myös vallihauta.

Muuria seuraten takaisinpäin, kello löi jo yhdeksän. Katu sukeltaa tunneliin, vasta toisella puolella tajuan, että kuljimme juuri kirkon läpi. Lieköhän sisäpuolella portaat tunnelin ylittämiseen, vai todella korkea lattia? Urkumusiikin matala pauhu jylisee seinän läpi, ilman autoja vuosiluvun arvaaminen olisi vähintäänkin haasteellista.

Kauniiksi lopuksi kiipeän vielä muurille ja kuljen katettua käytävää hyvän matkaa - varsinkin tästä kulmasta linnoitusjärjestelmä näyttää erittäin paljon Tallinnalta. Auringon viime säteet kimaltelevat vielä kirkontornissa.

Matkaa Nürnbergiin on sata kilometriä, mutta se taittuu reilusti alle tunnissa, kiitos saksalaisen moottoritien. Kyllä tointaa, tällainen ajaminen - bensaa se vie, mutta ilolla maksan erotuksen. Ajatella, jos Ruotsin läpi voisi suhauttaa päälle kolmessa tunnissa, nykyisen kuuden sijaan. Kolmesataa kilometriä Berliiniin tuntuu äkkiä kovin lyhyeltä.

Muuta liikennettä ei juuri ole, saa päästellä urku auki, tukka putkella, lusikka pohjassa ja mitä näitä nyt on. Lehmä. Vastaantulijoiden puolella lentää kotka parissa metrissä, näyttää sarjakuvahahmolta - ei tuollaisia oikeasti ole. Hostellilla odottaa vielä kiva pikku ylläri, nimittäin auto meille varatussa ruudussa. Respan tyyppi löytää omistajan kuitenkin nopeasti ja matka pääsee vihdoin loppumaan.

Huomenna Goslariin, kaivoskaupunkiin, jossa on oma, suolainen oluttyylinsä. Tuskin kaivaudun, luulisivat vielä kääpiöksi. Hai-hou.

21.6.2015

Goslar.

Pitkästä aikaa myöhäinen ja hidas aamu. Moottoritien välityskyky ei tahdo alkuun riittää, jono hidastelee ihan siksi, että autoja on liikaa. Tilanne kuitenkin helpottaa, kuten niillä on tapana. Matka pohjoiseen päin on pitkän aikaa tylsä, ei tapahdu eikä näy oikein mitään mainittavaa - muutamia isoja aurinkovoimaloita, mutta niitä nyt on ollut koko matkan. Puolentoista tunnin jälkeen pysähdymme niin kalliilla bansa-asemalla, ettei tee mieli ostaa mitään; 95 E10 1,70 litra, vessamaksu 2e, pieni limu 3,50. En kysynyt, oliko heillä tunkkia - saivat pitää senkin.

Kasselin lähistöllä poistumme pikkuteille ja kurvailemme hetken aikaa Harz-vuoristossa. Se ei ihan korvaa alppeja, mutta mäet ovat täälläkin jyrkkiä ja tiet mutkaisia. Kasvaa jykevää kuusimetsää, tuoksuu sateenjälkeinen neulanen, kuuluu lintujen konsertti - vaan ei lehmän lehmää missään. Yksikään kello ei kalkata. Käännyn pikkutielle, kyltissä mainitaan Unesco ja luvataan parkkipaikka. Seuraa muutama kilometri pyörätienlevyistä, mutkittelevaa kinttupolkua - serpenttiinitietäkin, osittain. Metsän keskeltä ilmestyy puoliksi villiintynyt camping-alue, sen jälkeen ei mitään. Pysähdymme aukiolle, linnut metelöivät, metsä ei vastaa vaikka sinne huutaa. Tie olisi jatkunut vielä ties kuinka pitkään. Sellainen maailmanperintökohde täälläpäin.

Karujen, komeiden ja melko lailla Suomea muistuttavien maisemien jälkeen saavumme Osteroden kaupunkiin, joka on kuin ylikasvanut kylä. Se tuo jostain syystä mieleen kullankaivajien pika-asutuksen; kummallisen näköisiä ja jotenkin viimeistelemättömiä, koruttomia puutaloja, joiden seinät on päällystetty eri materiaaleilla ja maalattu eri väreillä, joskaan ei hilpeillä. Paljon paanuvuorausta, sekä puisilla että kivisillä paanuilla. Väliaikaisuuden tuntu leijuu kaiken yllä, etenkin kirkkaansinisen puukirkon, joka voisi yhtä hyvin olla varasto kellotornilla. Vaikutelma ei sinäänsä ole kovinkaan erikoinen, lähestymme nimittäin kaivoksistaan kuuluisaa aluetta; kukkulat jyrkkenevät, tämäkin paikka on pelkkää ylä- ja alamäkeä. Erikoista sikäli, että väliaikainen asutus alkaa olla parisataa vuotta vanhaa.

Saavumme Goslariin, hostelli on todella kummallisella alueella; tuuheita lehtipuita, vanhoja isoja taloja - melkein kartanoja. Tyyli muistuttaa kovasti elokuvien kliseisiä kummitustaloja - vinottain kulmassa seisovan ullakkotornin vähän liian korkeaa kattoa myöden. Hostelli taas on valkoisessa kermakakkutalossa, jonka edessä on pylväskuisti ja suihkulähde. Kaarevia parvekkeita ja isoja ikunoita, kolme kerrosta ja kellari.

Tämä on joskus ollut hieno talo, vaan eipä ole enää - avarat huoneet on pilkottu pieniksi kopeiksi, joissa on aivan liian isot kylpyhuoneet. Kaikki on vähän rempallaan, eikä niinkään ihanasti - seinäänkiinnitetty vessanpönttö on niin korkealla, etteivät jalat yllä maahan ja joustaa huolestuttavasti. Wi-fi ei toimi tässä päässä taloa - tai toimii, mutta salasana ei kelpaa. Ellipsinmuotoisessa porraskäytävässsä, jonka seiniä kiertävät tummat, natisevat puuportaat, riittää kyllä kenttää. Ikkunatkin ovat siellä ellipsit, kahvat vaan näyttävät pudonneen.

Keskellä taloa on muutaman neliön valopiha, auki lasikattoon asti ja kokonaan tapetoitu linnanmuuria ja villiviiniä esittävällä tapetilla - myös putket ja muut ulokkeet. Muutama vuota näyttää menneen ylösalaisin tai poikittain, mutta mitäs pienistä. Alhaalla on rikkinäinen suihkulähde ja isoja tekopalmuja - ja pelottava, tiilitapetoitu holvikäytävä pelihuoneeseen. Seiniä koristavat takorautaiset, soihtuja muistuttavat lamput, joiden johdot roikkuvat miten sattuu. Itse pelihuoneesta löytyy biljardi, pöytäfudis, ilmakiekko ja sähköinen darts. Kulman takana nojailee kivistä muurattuun baaritiskiin aito metallinen haarniska, hilpari kädessään. Ikkunalaudalla istuu kuminen zombienukke. Täällä on selvästikin jollain ollut enemmän visiota kuin tyylitajua tai taitoa. Isäntä, joka asuu samassa talossa, näyttää rakentelevan harrastuksenaan radio-ohjattavia laivoja, sellaisia parimetrisiä ja aidon näköisiä. Ei pitäisi olla näppäryydestä kiinni. Vaihtorahat ukko joutuu kaivamaan kahvikoneen sisältä, kun ei ole viisikymppistä rikkoa - vakavaraisella pohjalla ollaan, juu.

Ihmettelen taloa siltä täältä, samalla kun Krista yrittää valmistaa yhteiskeittiössä maittavaa pussipasta-ateriaa. Levy on yhdellätoista, puolen tunnin päästä vesikin jo lähes kiehuu. Pitkää iltaa aavistellen haen aulan automaatista oluen - masiinalle tosin kelpaavat vain harvat ja valitut rahat, euron kolikoista yksi muttei toinen, kaksieuroisista ei yksikään, 50-senttisistä joka kolmas, kymmensenttisistä jokainen. Saan lopulta juoman - se on lämmintä. Lämmintä olutta ei olisi ollutkaan kuin takakontti täynnä, että kiitos nyt tästäkin.

Silläaikaa keittiön pikalevy on saanut veden kiehumaan. Siispä äkkiä paistinpannu toiselle levylle ja voi sulamaan, munakas saattaa olla jo aamuksi valmis. Vaan ah ja voi - tämä levy polttaa rasvan karrelle minuutissa. Että sellainen hella. Itä-Eurooppalaiset nuoret raksamiehet myhäilevät varjoissa, taas meni yksi turisti tuohon hellajekkuun. Että oltais kyllä kerrottu, jos puhuisitte kieliä.

Istun omalla, puolikaaren muotoisella parvekkeella kirjoittamassa tätä, kunnes alkaa tihuuttaa. Talon sisätiloista ei valitettavasti saa kunnollisia kuvia, ei riitä laajakulma - siinä menisi muuten loppuilta rattoisasti. Huomenna pikavisiitti Goslariin, etenkin kolikoita kakkaavalle patsaalle ja kauppaan, josta saa paikallista erikoisolutta, gosea - ja sitten pitkähkö ajo Schweriniin, jonka linna on maanantaina kiinni.

22.6.2015

Schwerin.

Aamiainen oudossa hostellissa. Joku on syönyt jääkaapista leikkeemme - jätämme tilalle kiitokseksi melko varmasti vanhentunutta hummusta. Kahvikone kelpuuttaa, ihme kyllä, kolikkoni. Asetan kupin telineeseen ja käännyn voitelemaan leipää - outo lirinä paljastaa, että kahvi menee enimmäkseen sivu suun. Kuppi on tasan siinä mihin käskettiin. Hyvää huomenta.

Ajamme Goslarin keskustaan, kokonaisen kilometrin. Paikka on hämmentävän kaunis, mutta eri tavalla kuin yleensä - täällä voi aistia tiettyä pohjoisen jylhyyttä. Kujat ovat kapeita ja mutkaisia, talot pieniä ja ristikkorakenteisia, ylimääräistä koristelua ei juuri harrasteta - paitsi kultaisia tekstejä mustissa hirsissä ja vuosilukuja, jotka ovat hämmentävän vanhoja; enimmäkseen 1500-lukua. Vanhimmassa talossa on tietenkin modernin taiteen museo. Kylki kyljessä ne siinä kyyristelevät, kuin talvea odottaen. Katot on katettu liuskekivisillä tiilillä, kuin meikäläisillä päreillä. Monin paikoin katonekijällä on käynyt tuuri, on saanut päällystää seinätkin samalla materiaalilla - lasku tulee sitten

perässä, kiitos.

Keskustassa on hämmentäviä taloja, kuten 500 vuotta vanha kiltatalo, joka on melkeinpä päällystetty erikoisilla patsailla ja veistoksilla. Yksi niistä kakkii kolikoita, muut ovat muuten vaan kummallisia. Viereisen ravintolan koristeista mainittakoon voita kirnuava ja pyllyään raapiva piika - sellainen kuulemma on, itse en löytänyt. Torilta voi nousta hevosvetoiseen kiertoajeluun - tällä kertaa matka kuitenkin katkeaa alkuunsa, kun toinen hepoista munkittaa aimo läjän. Kuski kipuaa pukiltaan keräämään tuotokset isoon muovisaaviin, kyytiläisiä huvittaa. Taivaan uhkaavat pilvet, jotka antoivat niin hienon taustan kuville, kääntyivät sateeksi. Pakenimme kauppakeskukseen, jota kansoittivat vanhemmat brittituristit. "You can buy that allright, luv, but you're carryin' it up the hill." Olutosastolta ei löydy gosea.

Vielä pieni kierros, toisen kaupan kautta autolle. Sielläkään ei ole gosea, mutta markkinoinnin kenttäoppitunti on. Hyvä myyjä kuulemma myy vaikka pieniä kiviä - täällä niitä saa vanhanaikaisesta purkka-automaatista. Kyllä kaiken voi näköjään tuotteistaa: tällä seudulla poltettiin keskiajalla noitarovioita ihan urakalla, nyt myydään monellakin tavalla kamalia matkamuistonoitia - ja kaupungin ulkopuolella on huvipuisto nimeltä noitatanssien maa (tai jotain vastaavaa.) Pois ajaessa bongaan vielä getränkemarktin ja saa vihdoin gosea - se on tietenkin samaa, jota oli alkossa hetki sitten. Ja ainoa vaihtoehto.

Tylsähköä ajelua kolmisen tuntia, muutama yllättävä kylä. Joudumme taas väistämään ruuhkaa pienemmille teille, tällä kertaa liikenne on täysin seis kilometrien matkalta. Toisinaan sataa, enimmäkseen ei. Maaseutu tuoksuu ja haisee, hyvässä ja pahassa.

Schwerinissä on paljon järviä, hostelli sijaitsee yhden rannalla. Takapihan toisella puolella on todella iso ja vanha hylätty kivitalo - yhdellä kaupungin parhaista paikoista. Huoneen, pienehkön kellariloukon, satuamme kävelemme rantaa pitkin kaupungille. Vastaan tulee mahtaileva palatsi, jossa on sakaraisia torneja - joku ministeriö. Myöhemmin opastaulu kertoo, että entinen arkkiherttuan asunto. Kirkko siintää veden takaa, lammessa on jopa laivaliikennettä, vaikka se on hädin tuskin 500 metriä pitkä. Vanha keskusta on täälläkin viehättävä, siinä on piirteitä englannista ja tanskasta - ja tietenkin kapeita kujia. Antiikkiliikkeet myyvät kaikkea kivaa, kuten tuimailmeisiä enkelipatsaita, karun pulisonkiukon rintakuvia, alkuperäisiä nukkumatti-nukkeja ja DDT-ruiskuja, mutta ovat jo kiinni.

Ruokapaikka löytyy helposti ja osoittautuu heti hyväksi - paljon paikallisia, vain vähän vapaita paikkoja. Nimi on Kartoffelhaus eli pottula ja ruoka erinomaista. Kurpitsansiemenrouheella leivitetty schnitzel paistinperunoilla, tavallinen leike sienikastikkeella ja ranskalaisilla, iso kupillinen kurkku-majoneesi-tillisalaattia, iso olut, iso kola: yhteensä 30e. Ei voi valittaa, paitsi siitä, että konekäännettystä englanninkielisestä ruokalistasta ymmärsi vielä vähemmän kuin saksankielisestä.

Linnalle päin mennessä alkaa kuulua laulua - ensin hiljaa, sitten kovempaa, lopulta jo iha täysii. Museon etupihalla, linnan edessä, harjoitellaan La Traviatan ulkoilmaesitystä - lavalle näkee vapaasti. Esiintyjillä on täydet puvut päällä, orkesteria ei vielä ole, kapellimestari huitoo tyhjässä orkesterimontussa yhdelle pianistille - laulajat näkevät heilunnan videoseinältä katsomon takaa. Aika huvittava tilanne, etenkin, kun näkee samaan aikaan myös lavan taakse eli backstagelle. Tyhjäkäynnillä odottavan muusikon häsläyksen tunnistaa heti.

Linna on täysin överi ja kaiken lisäksi ihan vasta kunnostettu. On tornia, kultakupolia, patsaita, ulokkeita, neljäsosa katedraalia yhdessä kulmassa ja järvikin rannassa. Isoimman kupolin huipulla kultainen enkeli työntää pitkävartista ristiä lohikäärmeen kitaan. Osa talosta on museona, toisessa osassa kokoontuvat osavaltiopäivät eli paikallishallinnon eduskunta. Mustaa mersua piha täynnä, ikkunoista kantautuu puheensorinaa ja aina välillä plim-plom -äänimerkki, kaiketi puheajan täyttymisen merkiksi.

Käyskenetelemme pienen promenadin sangen ihastuttavassa puutarhassa. Siellä on mm. keinotekoinen luola eli grotto, jossa on ihan oikeita hyttysiä, ja tietenkin orangerie eli kasvihuone, josta sai appelsiineja. Nykyisin niitä saa kaupasta, joten lasihuoneet on muutettu kuumaksi ravintolaksi. Puolipyöreä pylväskäytävä järven rannalla, suihkulähde, muotoonleikattuja pensaita, kaarisilta puolen hehtaarin saareen, johon mahtuu jopa kaksi puuta - ja tietenkin patsas, jossa Daavid roikottaa vastikään irtileikattua Goljatin päätä. Mikä voisi olla romanttisempaa!

Palaamme oopperan ohi, on alkanut tihuuttaa. Lavalla on jengiä kuin kisoissa, tanssivat pyörien ja hypähdellen. Ohjaajan välihuudot, tyhjä katsomo ja sateen esiintuomat valoheitinten kiilat luovat oudon tunnelman. Katsomme hetken, vaan en vieläkään pidä oopperasta. Jotkut asiat eivät muutu, kuten kolmosen ratikan reitti - heh heh. Paluumatkalle osuu vielä pienoisjunaliike Onkel Eisenbahn, joka kauppaa hämmentäviä asioita pienoismaisemiin, kuten parittajan näköisiä pappeja ja tissejä vilauttavia muijia - joulupukki huussissa on myyty loppuun. Leipomon oven päällä vahtii kultainen leijona kultaisen pretzelin kanssa. Musiikkiliikkeestä bongaan laadukkaan näköisen käytetyn basson alle kahden sadan - merkiltään se on Santander. Elä vähän enemmän.

Kävelemme saman lammen rantaa takaisin hostellille, sade on lakannut ja taivas veden takana jylhä. Tie on päällystetty keltaisilla tiilillä. Yellow brick road. Sanon sille goodbye.

Ensi töikseni huoneeseen tullessa otin pois sähköisen hajustimen, joka levitti inhaa melonintuoksua. Nyt täällä haisee kivihiili - on sekin parempi. Huomenna Tanskaan, paikalliselle perähikiälle.

23.6.2015

Vålse, Tanska.

Herätys hiilikellarista vähän liian fiiniin aamiashuoneeseen. Ruoka on hyvää, mutta tunnelman pilaa neuroottisesti hääräävä mummo, arvatenkin omistajan äiti. Siirtää kaikkia kahvikuppeja ensin kolme senttiä oikealle, sitten yhden vasemmalle, taittelee lautasliinat uudestaan, asettaa tuolit suoriin riveihin, tasoittaa voirasian pinnan, laskee teepussit, jne. Rentoudu siinä nyt sitten.

Ajelemme kohti Lyypekin Ikeaa, tarkemmin sanottuna sen vieressä sijaitsevaa kauppakeskusta. Viimehetken täydennykset; ensin Kristalle uusi muistikortti kameraan paikallisesta gigantista, sitten ruokakauppaan ihmettelemään. Tarjonta oli taas hämmentävän monipuolinen ja hinnat oikein miellyttävät. Ranskiskin kulkee nyt mukavammin, kun lisäsin kuorman suuretessa käsketysti ilmaa takarenkaisiin. Ajo-ominaisuudet vaihtuivat sangen hyytelömäisistä aivan kivoiksi - ainakaan ei enää pelota mutkissa.

Mutta voi: olemme myöhässä aikataulusta. Puttgardenin satamaan on matkaa 70 kilometriä, aikaa puoli tuntia. Kyllä onnistuu! Kullankeltainen peltomaisema, sininen taivas, kumpupilvet horisontissa, stereoista Deep Purplen Highway Star, Pictures of Home ja Lazy, vain pieniä liikkeitä ohjauspyörällä. Pari milliä ja kaista vaihtuu. Jarruun ei kosketa: jalan nostaminen kaasulta riittää, jos joku hidastelee edessä. Ehdimme hyvin, jää monta minuuttia aikaakin.

Automaattinen lähtöselvitys, koodi koneeseen ja portti aukeaa, helppoa kuin tietokoneen käyttö. Ruudulle pärähtää tanskankielinen virheilmoitus. Näppäilen sarjan uudestaan, nyt herja tulee englanniksi: valittu lähtö täynnä, no can do. Peruutan pois, kuten kaikki muutkin, manuaalipuolelle. Jono seisoo. Lautan lähtöaika tulee ja menee, automaattikaistat suljetaan. Näinkö tässä nyt kävi? Turhaanko taistelin? Saako nyt odottaa kuumalla asfalttikentällä tunnin, että pääsee ostamaan uuden lipun? On tämä saatana työmaa. Vaan jo paistaa päivä: jono liikkuu, täti kopissa hyväksyy koodin, pääsemme seuraavaan jonoon, sitten aiottuun laivaan, joka lähtee viisi minuuttia myöhässä, mutta on ajoissa perillä.

Laivassa syömme erikoishintaiset schnitzelit - summa ei ole järkevä euroissa eikä kruunuissa. Toteutan sisäistä kaljaturistiani ja ostan lavan Tuborg Classickia kympillä. Autokannella huomaamme, että niin on tehnyt moni muukin - jopa pyöräilijät tunkevat tölkkejä sivulaukkuihinsa. Valitettavasti meri ei ollut tällä kertaa yhtä huikean sininen kuin viime vuonna, mutta ei kai kaikkea voi saada.

Tanska alkaa heti rannasta ja on niin Tanska, että tekee melkein kipeää. Luulin, ettei se alppien jälkeen tuntuisi miltään, mutta kyllä vaan. Mittakaava on ihan eri kuin missään muualla, kaikessa. Viljapellot kumpuilevat eri rytmissä, pientareilla kasvaa unikkoja, taloissa ei ole räystäitä vaan katto loppuu heti - ja kieli, siihen törmää kaikissa kylteissä. Hymyilyttää. Tuollapäin on Killerup, tuolla Nykøbing, autonpesu on vask bil, lähikaupan nimi Dagli Brugsen tai Køpmand. Yhä syvemmälle maaseudulle, huumaavaan heinän ja savun tuoksuun - aika moni savustaa lihaa, leijuu palavan puun ja tuoreen nakin aromi. Pikkukylissä kävelee rauhattomia erikoisteinejä erikoiskampauksissa, joku yrittää skeitata, muttei se oikein öljysoralla onnistu. Laajalla ruohokentällä makaa x-asennossa toivoton runopoika taivasta tuijottamassa. Lopulta saavumme valkoiseksi kalkittuun ja olkikattoiseen ristikkotaloon keskellä peltoa, meren rannassa. Voiko tämä olla oikea paikkakaan?

Auto parkkiin, vahtikissa tulee heti tarkastamaan tulijat. Se on kovin ihmislähtöinen, pyörii jaloissa ja kaipaa rapsutusta. Omistajaa vaan ei löydy, eikä ovea - autotallin ovi kyllä, mutta sieltä ei pääse mihinkään. Kissa katsoo kysyvästi, johdattaa meidät sitten ruokakupille: tähän se mamma aina laittaa syötävää. Ottakaa tekin. Miksi ette ota? Tyhmiäkö olette? Kierrämme taloa, kissa seuraa - ja on taas viemässä ruokakupille. Lopulta omistaja vastaa puhelimeen ja kömpii paikalle länsisiivestä. Huoneet ja keittiö esitellään ystävällisesti, kissaa rapsutellaan, avaimet annetaan, aamiainen tilataan. Saamme myös kuulla, että tänä iltana on Tanskassa kokonpolttamista ja yleistä juhannustamista. Ehkä menemme paikalle.

Ruokaa on kuitenkin saatava; ajamme jokusen kymmentä kilometriä Mariboon, jossa on jännä olutkauppa. Tänä vuonna siellä ei kummastella kieltämme kammelåsa-tyyliin - ihan kuin tanskalaisilla nyt olisi jotain sanomista aiheeseen. Ajamme vielä läheiseen Sakskøbingiin kaupoille, siellä on marketti nimeltä Fakta. Erikoisoluissa on punaiset alelaput, vaikka päiväystä jäljellä pari vuotta - saan aika hyvän saaliin. Makrillisalaattia on vihdoin myös, sekä kummallisen punaisia leikkeleitä. Kämpillä huomaan, että ostamassani leikepaketissa on kokonaista kuusi siivua - juustoja taas neljä. Sehän riittää melkein viikoksi, jos ei joka päivä syö.

Lähdemme pienelle peltokävelylle rantaa kohti, ilma on hieno ja pääskyset suhahtelevat. Herätämme vahingossa kissan päiväunilta kasvihuoneesta, se tahtoo mukaan. Puskemista ja pyörimistä riittää, saan itse kohtuuttoman paljon huomiota Kristaan verrattuna. Rannassa on pieni satama, muutama avovene kelluu laiturissa. Ukkojen kopista saa ottaa jääkaapista oluen, jos maksaa kuusi kruunua - valitettavasti ovi on lukossa. Lahdella ui ja sukeltaa kymmenittäin jousenia, noita lintujen kuninkaallisia - levän syönti ei tosin luo kovinkaan arvokasta vaikutelmaa.

Postikorttien kirjoittaminen menee huumorin puolelle - täältä tosin saa varmaan merkkejäkin, saksasta niitä ei löytynyt. Vastaus oli aina, että kysykää tuolta kioskista/metroasemalta/käytettyjen sielujen myyjältä. Niillä ei kuitenkaan ikinä ollut.

Hämärä laskeutuu, jossain paukahtelee kuin ilotulitus, mutta kovin harvakseltaan. Huomenna ollaan jo Ruotsissa. Loma loppuu, apua saatana!

24.6.2015

Helsingborg, Ruotsi.

Aamiainen hobittimökissä - juusto ja salami olivat kaupasta, mutta sämpylät, letut, hillot ja mysli kotitekoisia. Kissaa ei näkynyt. Ihmettelimme vielä hetken huoneen kirjahyllyjä, etenkin mapitettuja mad-lehden vuosikertoja - outo fontti paljastaa, että kyseessä on sittenkin ruokalehti.

Välttelimme moottoriteitä Humlebækkiin, Louisianan modernin taiteen museoon. Se ei ole pettänyt vielä kertaakaan - joku näyttelyistä on poikkeuksetta hyvä, ja jos ei, pelkkä talo riittää. Rakennus on pitkä, kapea ja polveileva, se laajentuu välillä isoiksi saleiksi ja sukeltaa toisinaan maan alle. Isoista ikkunoista näkyy merelle ja villiintyneeseen veistospuistoon - päässä alkaa soida Nitsin A Touch of Henry Moore.

Tällä kertaa meille näytettiin Peter Doigin töitä, monimetrisiä maalauksia, joissa oli viipyilevä ja mystinen tunnelma. Niitä olisi voinut tuijottaa tuntikausia - mutta valokuvaan tai postikorttiin ne eivät suostuneet vangittaviksi. Niin pitää ollakin. Nautimme vielä kalliit mutta loistavat smørrebrødit kahvilan terassilla, katsellen meren yli Ruotsiin. Kerjäävien varpusten lisäksi joukkoon oli sitten viime kerran liittynyt kaksi päivystävää sorsaa - toinen niistä osasi hypätä ottamaan tarjotun leivän kädestä.

Helsingøristä ei löydy oikein mitään, ilmakin on kolea ja taivas enteilee sadetta. Sitten löytyy mahtava, kapea kuja, vinoja taloja, paljon kuvattavaa. Kulman takana odottaa viinaturistien katu: halvan kaljan ja kyseenalaisen ruoan baareja sekä paljon pieniä juomakauppoja, joissa myydään isoja viinapulloja ja kaljaa kärryittäin - mutta koska tämä on Tanska, myös laadukasta juomaa ja hyvää olutta. Löydän täydennystä Amagerin kuolemansynti-sarjaan ja pari muuta jännää. Sitten laivaan töytään, sen nimi ei ole Georg Ots vaan Prinz Wilhelm. Matka kestää 20 minuuttia, mutta baari toki pitää olla, ja lämmintä ruokaa tarjolla. Ehtiihän siinä, jos ei muuta, niin jonottaa ja maksaa.

Laiva rantautuu, ajamme hissillä autokannelle. Hissi on sittenkin väärä, olemme väärällä puolella. Ehkä tuollapäin on portaikko, josta pääsee läpi? Ei ole. Pujottelemme autojen välissä, keulaportti avautuu jo. Kierrän keulan kautta oikealle puolelle, löydän auton mutta Krista on kadonnut. Jonon etummaisia starttaillaan jo, puhelin ei löydä kenttää joten ei voi soittaa, pakko ajaa, tukoksi ei voi jäädä. Pysähdyn heti laivan ulkopuolella, kannella kun oli pyöräilijöitäkin - kaipa sieltä kävelläkin voi. Ei näy. Puhelin hälyttää, muttei vastaa. Pakko ajaa taas, tulevat kohta kyselemään. Ajan ainakin kilometrin satamalaituria väärään suuntaan, ennen kuin pääsen kääntymään kaupunkiin päin. Nyt puhelin suostuu yhteistyöhön - urhoollinen mutta hätääntynyt sankarimatkailija on poistunut lautalta kävelyputkea pitkin. Sovimme tapaamisen terminaalille, mutta eipä ole helppoa vieläkään; koko paikka on remontissa ja tietyön kourissa, kyltit osoittelevat minne sattuu eikä luvattuja parkkipaikkoja ole. Seuraa nykivä puhelinkeskustelu, jossa kumpikin kertoo melkeinpä samat tuntomerkit olinpaikalleen; juna- ja bussiasema, liikenneympyrä, saattoliikenteen laituri, taksitolppa. Käy ilmi, että olemme saman rakennuksen eri päissä: niistä on selvyyden vuoksi tehty identtiset.

Hostelli löytyy, sen edessä on jopa parkkipaikka - yksi kappale. Varattu, kuinka ollakaan. Auto parin korttelin pähän, laukut raahaten perille, avaimet tiskiltä, hissillä huoneeseen - joka osoittautuu pieneksi kopiksi yhdellä yhdenhengen sängyllä. On tämä nyt saatana!

Huone saadaan onneksi vaihdettua, on mennyt käsitteet sekaisin - single room ja single night, helpostihan se. Neljännen kerroksen merinäköala meneteään, ei se sänkyä kuitenkaan korvaa. Rasittaa melkolailla paljon. Vierasparkki on tietenkin täynnä, mutta tässä lähellä on kuulemma ilmaista kuuden jälkeen. Siirrän auton parempaan paikkaan, siinä saa olla yhdeksään. Käteistä ei tietenkään ole, varsinkaan kolikoita, tai paikkaa jossa niitä vaihtaa - mutta käsittämättömän futuristinen ja teknologinen noituus rientää apuun; automaattiin käy kortti! Ja se toimii! Maksan kaksi lisätuntia aamuun, kokonaista 20 kruunua - reteästi luotolla.

Etsimme kaupungilta ruokapaikan, saman kuin viimekerralla, koska nyt ei jaksa. Hipsteri tiskin takana, sama kuin viimekerralla, suosittelee hyvin humaloita olutta. En sano vastaan. Cesar-salaatti ja burgeri toimivat kuten pitääkin - tilaamani ja jo maksamani halvempi fish & chips on loppu, mutta korvaavasta purilaisesta ei veloiteta lisää. Meininki alkaa kääntyä.

Krista häipyy kaupan kautta hostellille, itse kiipeän vielä kukkulalle, josta näkee koko kaupungin. Täällä on joskus ollut iso linnoitus, josta on jäljellä enää yksi torni ja laaja puisto. Mahtaa harmittaa. Katselen laivojen menoa Tanskaan ja takaisin, vastarannan Kronborgin linna näkyy oikein hyvin. Tanskan yllä heijastelee hieno valoilmiö; synkeän pilvipeiton läpi siilautuu kultaisia auringonsäteitä, kuin jehovien lehtisissä. Olen selvästikin väärällä puolella salmea. Lähtikö niitä junia Köpikseen vielä? Hyvin ehtisi illaksi Tivoliin.

Päätän kävellä vielä laiturille, lautasta huomasin nimittäin erikoisen palmurannan. Tuuli on kova, ilma edelleen kolea ja taivas tumma. Valoilmiö Tanskan yllä ei luovuta; saan mahtavia kuvia tyrskyistä, traktorintuomasta hiekkarannasta ja palmuista, jotka on istutettu ihan maahan asti - ei ruukkuihin, kuten Trelleborgissa. Eteläruotsalaisilla taitaa olla joku palmufetissi. Welcome to Tropical Beach, julistaa kyltti - illuusio kyllä hieman rakoilee. Kävelen kaarevan aallonmurtajan päähän asti kengät täynnä hiekkaa, hyvien kuvien toivossa. Sieltä ei kuitenkaan irtoa mitään mainittavaa, merilevä vaan tuoksuu. Takaisin hostellille, siis. Rantakadulla tanskalaiset raggarit huudattavat jenkkirassien moottoreita, paikallisia tyttöjä hihityttää - väärällä tavalla. Ohitan terassin, jolla esiintyy stand up -koomikko. Murre on niin paksu, että puolet menee ohi, mutta jutut eivät ole hauskoja. Kukaan ei naura. Tunnelma pilalla ja paha mieli.

Huomenna seuraa Ruotsin läpiajo, yö vietetään Ersta Kongresshotellissa Tukholmassa - näkymä on ainakin kohdallaan.

25.6.2015

Tukholma, Ruotsi.

Tänään en kirjoita pitkästi, koska on loma, enkä viitsi. Tuijottelen mielummin ikkunasta Gröna Lundia ja Djurgårdenia ja auringonlaskua ja ohilipuvia pikkulaivoja. Avaan ehkä oluen. Paikan nimi on Ersta Kongresshotel ja se sijaitsee kallioleikkauksen päällä, siinä, mistä Vikingin laivat lähtevät. Rakennus on joskus ollut sairaala, teknologian lisääntyessä huoneet käyneet pieniksi ja päätyneet majoituskäyttöön. Paikka on mahtavia 30-luvun yksityiskohtia täynnä, seinään upotettuja vaatekaappeja ja tarpeettoman mutkikkaita jalkalistoja. Eikä näkymässäkään ole säästelty.

Ajo Ruotsin läpi Helsingborgista Tukholmaan oli edelleen pitkä ja tylsä, vaikka tulimme eri reittiä - Vätternin toista puolta ja pikkuteitä. Pari mukavaa näkymää, mutta muuten ei yhtään mitään - ainoa muutos on säässä; pohjoisempana on selvästi kesäisempää, Örebrossa jo suorastaan kuuma. Tiet on kai keti vedetty niin, ettei liikenne häiritsisi kivoja paikkoja - ymmäärtäähän sen, mutta ymmärtää toisaalta myös olla pysähtymättä, missään. Pitäisi varata enemmän aikaa, käydä kaupungeissa ja kylissä, että kokisi ja näkisi - vaan taitaapa olla niin, että seuraava reissu vedetään suorinta tietä ja mahdollisimman nopeasti - tai sitten otetaan kohteeksi pelkästään Skåne ja Tanska.

Tukholman keskustan läpi seikkaileminen iltapäiväruuhkassa oli varsinainen kokemus - etenkin keskustatunneli, jossa on risteyksiä ja liittymiä, muttei signaalia navigaattorille. Sitä seuraava liikennesolmu, jossa kahdesta täydestä kaistasta muodostettiin yksi pidempi ja hitaampi, kävi myös jonkinlaisesta rentoutusharjoituksesta. Äkkiarvaamatta putkahdimme sitten kallioiden välistä Vikingin terminaalille - typerä fiilis istua autossa risteyksessä, josta on mennyt pelkästään kävellen, vaikkakin kovin usein. Siitä sitten vielä mäkeä ylös ja ranskis parkkiin Fjällgatanille. Ai että. Parkkilipun lunastus pankkikortilla automaatista toimi jälleen - ennustan saman teknologian rantautuvan Suomeen vuonna 2021, niihin aikoihin kun Slussenin remontti valmistuu.

Hotelli on siis mestoilla ja auto hoidettu, respan tyyppikin tunnisti suomalaisiksi vasta sukunimestä eikä aksentista - tähdet lienevät oikeassa asennossa. Saman kadun toisessa päässä on mainio buffet-ravintola Hermann´s, sinne siis ja lisää maisemaa sisään. Vaan ei: suljettu remontin takia, nähdään ensi kuussa. Pyh. Kävelemme ylempää katua pitkin kohti vanhaakaupunkia, siellä on Vapiano - nyt kelpaa mikä vaan. Pyytävät odottamaan baarissa, koska on ruuhkaa, antavat laitteen, joka pirisee kun on aika. Emme ehdi edes tiskille, kun vilke ja rällätys alkaa. Hups, olihan meillä sittenkin pöytiä. Hyvin te hoidatte. Pizza on ihan okei, vaikka kovin vaalea ja haalea - ei ollut kai aikaa pitää sitä uunissa vielä kahta minuuttia. Italialaisessa neljän humalan oluessa taas ei ole humalaa nimeksikään - onneksi se on sentään kallista.

Kylläisinä, joskaan ei kovin hyvin syöneinä suuntaamme Gamla Staniin - joka on kokemuksen mukaan pirun kaunis paikka sitten, kun laivat ovat lähteneet. Sama koskee muuten myös Tallinnaa, kannattaa kokeilla. Joka tapauksessa: laskemassa olevan auringon värit ja matalalta tuleva valo yhdistettynä kapeisiin kujiin toimivat aina - bonuksena vielä hurjat pilvet taivaalla. Hetken päästä ne lunastavat lupauksensa, alkaa sataa melko lujaa. Pakenemme vanhanaikaiseen puhelinkoppiin, jossa on tiivis tunnelma ja hetken päästä aika hikistä. Viidessä minuutissa kuuro on ohi, ja kadut kuin vastalakaistut - viimeisetkin turistit kadonneet, mahtavia heijastuksia lätäköistä ja märistä mukulakivistä. Vanhan suurtorin yllä kaartuu tuplasateenkaari, joka ei tietenkään mahdu kuvaan. Sen pää näyttäisi olevan Djurgårdenilla. Valo on vieläkin parempi; hyvä, ettei enää tarvitse kuvata filmille - tämä kävisi kalliiksi.

Gamla stan on muuttunut sitten viimenäkemän, krääsäkauppoja on vähemmän ja oikeita enemmän. Ravintolatkin näyttävät paljon kiinnostavammilta ja halvemmilta - vähemmän turistirysiltä kuin vielä pari vuotta sitten. Ehkä jonkinlainen takaisinlyönti, backlash, on alkanut. Hyvä, jos on.

Poukkoilemme pieniä kujia ristiin rastiin, kors och tvärs, havahdumme vasta tornikellon lyönteihin: kymmenen. Maisemareittiä takaisin, Gröna Lund näyttäisi olevan auki yhteentoista. Mahtavat valot kiiltävät asfaltin pinnasta, pitkät autoletkat matelevat, pienet laivat risteilevät tomerasti, kaupunki näyttää parhaan puolensa. Ylhäältä hotelista näkymä on vielä lumoavampi, avaan toisenkin oluen tätä kirjoittaessa.

Huomenna seikkailua Söderillä ja hankintaretki Systembolagetiin, jossa myydään kaiketi systeemejä. Saattaa olla, että kirjoitan jonkinlaisen yhteenvedon huomenna laivassa, saaristoa katsellen, vähän Oxdjupetin jälkeen - toisaalta, niin lupasin viime vuonnakin. Tack och adjö - joka muuten tulee ranskan heipasta a dieu, herran haltuun.

26.6.2015

Laivan kansi, Itämeri.

Herätys liian aikaisin, hotellin aamiainen tarjoillaan kuudesta yhdeksään. Kuka menee aamiaiselle kuudelta? Tuijotan hetken avaruusaluksen näköistä kahvikonetta, pumppaan vasta sitten termoksesta. Syönnin jälkeen ehtii ottaa vielä pienet tupluurit eli ettonet, ulkona sataa, on tarkoitus mennä putoilevaa vettä pakoon Fotografiskaan.

Herättyä sade on laantunut, kyöräämme laukut ranskikseen näköalatasanteen läpi. Edellä kulkee ranskalaisia noin 50-vuotiaita hipstereitä liian kireissä pillifarkuissa ja ylikoon kengissä. Harmaantunut ponnarimies sohii sateenvarjolla ikävästi, mutta ei se vielä mitään: paikalle kaartaa kolme bussillista espanjalaisia mummoja, jotka hokevat si si si claro ja joille käsitteet "henkilökohtainen tila" ja "väistäminen" ovat täyttä utopiaa. Laukut saadaan ranskikseen, ilma todetaan hyväksi ja päätetään jatkaa kierrosta. Monteliusvägen on kiva pikku polku Södermalmin saaren ulkoreunalla, sieltä näkee veden yli kaupunkiin. Tiirailemme toisenkin hetken, paikka on hyvin kuvauksellinen - joskus vielä tulen tänne lämpimänä kesäiltana muutaman oluen ja jalustan kanssa.

Sisemmäs Söderille, Medborgarsplatsille. Rasittava pikkunälkä poistuu Taco Bar -ketjuravintolan quesadilloilla - ei kaiken ketjuruoan tarvitse olla bulkkia. Hipit suosittelevat vahvasti. Seuraavaksi pakollinen pysähdys English Shopissa, kaikkea jännää kilokaupalla - ja vielä turhahko toivioretki Systembolagetiin (sain tosin vihdoin gosea, nimeltä anything gose) ja hieman onnistuneempi tavalliseen ruokakauppaan. Kivannäköisiä putiikkeja väistellen autolle ja sadan metrin päähän satamaan.

Laiva on lastattu autoilla, mutta hyvin hitaasti. Reiskoja ei näytä juuri kiinnostavan, ajattavat yhden tai jopa kaksi kerrallaan, täysin stetsonista vedetyssä järjestyksessä. "Otetaans tähän väliin neljä punaista autoa, sit yks harmaa rekka - äläkä sä sininen väitä olevas punanen, takas jonoon nyt siitä." Homma kestää pienen ikuisuuden. Laivalla käytävät notkuvat 120-senttisiä hukassa olevia kiinalaismummoja, jotka näyttävät myöhempien aikojen Jimmy Pagelta - ja vain hieman lyhyempiä ruotsalaisia taskuraketteja, jotka juoksevat iha täysii, vailla silmiä tai korvia. Tekee melkein mieli kampata joku. Hytissä on sekä toimiva netti että telkkari - enää ei tarvitse mennä käytävälle julkaisemaan.

Kannen tuulettomalla ja aurinkoisella puolella istuu oikein mielellään, kioskista myydään juomaa rahaa vastaan. Mikäpä tässä. Ajattelin koota tähän loppuun vielä teksteistä poisjääneitä pikkusattumuksia ja huomioita - toivottavasti muistuu.

Lautta välillä Helsingør-Helsingborg. Isä ja noin nelivuotias tyttö odottavat vapautuvaa koppia miestenvessassa. Tyttö kysyy, että miksen mäkin voi käyttää tota pisoaaria, ku noi muutkin voi. Hiljaisuus on käsinkosketeltava.

Tanska, maalaismaantie. Ukko viuhtoo menemään soutulaitteen ja nojapyörän yhdistelmällä. Mitenkähän sitä ohjataan? Miten ajetaan hitaasti kaupungissa? Näkeekö eteensä, kun pää pumppaa ylös-alas? En lähtis.

Tiedättehän sen tunteen, kun vanha jengi on koossa, läppä lentää ja kaikki on jotenkin lämmintä ja pörröistä? Tanskan kielessä tälle tunteelle on oma sana: hygge. Sen voi tietenkin kokea myös ilman kaveriporukkaa tai taikajuomaa - myös paikka, talo, sisustus, tunnelma, ruoka; melkein mikä tahansa voi sen laukaista. Esimerkiksi tanskalaisen maatilamajoituksen ihmislähtöinen kissa oli täynnä hyggeä. Venäläisillä on tälle vastine, tusovka, mutta vivahteissa lienee eroja.

Etelä- ja pohjoissaksalaiset ovat selvästi eri rotua keskenään, vähän kuin meillä itä ja länsi. Baijeria pidetään hieman junttina ja takapajuisena paikkana, mutta toisaalta ihmiset ovat tuntemattomillekin sydämellisiä ja ystävällisiä. Yleisestä konservatiivisuudesta huolimatta ihmisten pientä eksentrisyyttä siedetään huomattavan paljon - vuoristossa on pakko, naapurilaakson outo tyyppi saattaa hyvinkin pelastaa hengen, jos vaikka navetta palaa talvella. Tuntuu jotenkin oudolta - ja samalla luonnolliselta - että natsien aatteet saivat alkuvaiheessa kaikkein eniten vastakaikua juuri täältä.

Meillä oli molemmilla tällä reissulla oikea järjestelmäkamera. Otosten läpikäynti tulee olemaan kiintoisa; tunnistaako joukosta enää omansa, kun enää ei huomaa hieman tuhnuisesta laadusta tai oudoista väreistä? Kumpi otti paremman? Onko sillä lopulta mitään väliä?

Viking Line on parantanut todella paljon; ravintolat on uusittu täysin, ollaan selkeästi 2010-luvulla - vain viisi vuotta jäljessä. Ruokatarjonta on myös noussut toiselle tasolle, ainakin joissain paikossa - viiden ruokalajin maistelumenu maksaa 28e, mutta on täysin sen arvoinen. Juomaksi perusvarmaa Punk IPAa, sekin oli trendikästä ihan hetki sitten.

Se mikä ei ole parantunut, on ruotsalaisen risteilymatkustajan palvelutaso. Laiva tulee Tukholmasta Helsinkiin, käy päivällä Tallinnassa ja ajaa sitten illalla takaisin Tukholmaan. Tästä kerrotaan viidellä kielellä aivan liian kovaäänisin kuulutuksin, tarpeettoman usein. Käsittääkseni ruotsalaiset risteilijät ajetaan päiväksi ulos laivasta. Aika karua.

Loppuun vielä kohtaus Schwerinin hostellin hieman liian fiinistä aamiaishuoneesta, jossa touhukkaasti hääräävä mummo loi kaikille kiireisen ja kireän tunnelman. Katto on korkealla, lattia monimutkaista parkettia, jalkalistat liian isot ja koristeelliset, kristallikruunut samoin. Taustamusiikkina soi jotain kamarihissimusaa pianolle ja kahdelle viulukoneelle. Kaikki melkein hyvin, kunnes tunnistan biisin: Stairway to Heaven.