13.6.2016

Kutná Hora, Tsekki

Aamu Dresdenissä oli lonkeronharmaa ja sateinen; päätimme jättää kaupunkikierroksen väliin. Hotellin aamiainen pääsi yllättämään sekä tasokkuudella että hinnalla; oli todella runsas ja laadukas, vaikka yöpyminen kahdelta ja aamiaiset maksoivat kaupunkiveroineen naurettavat 55 euroa. Joku tässä yhtälössä ei nyt toimi.

Sää oli kirkastunut siinä odotellessaan. Suuntasimme kuitenkin pois kaupungista, ilman karttaa ja navigaattoria, melkoisella tuurilla. Keskusta näytti tutustumisen arvoiselta, vanhan arvokkaalta ja tilkkutäkkimäiseltä - sodanaikaisten pommien osumakohdat tunnisti arkkitehtuurista välittömästi. Moottoritie nousi pitkää mäkeä ylös aurinkoon, alhaalla laaksossa höyryävä sumuisen sininen kaupunki ja usvaa puhkovat kirkontornit näyttivät juuri niin hyvältä kuin vain silloin voi, kun ei ole aikaa jäädä katsomaan.

Maasto kumpuili isolla pensselillä Tsekin rajalle asti ja muuttui siellä melkeinpä vuoristoiseksi. Edelliskerran sakoista viisastuneina ostimme heti moottoritietarran, vaikka hinta tuntuikin kohtuuttomalta; 12 euroa kymmenestä päivästä, kun vuoden olisi saanut 57:llä eurolla. Eksynyt bussikuski olisi halunnut lappuunsa leiman ja etuili jonossa - oli kuitenkin muutaman kilometrin verran väärässä parakissa.

Tsekin puolen tienviitat ovat todella kehnot, eikä huono karttakirja auttanut yhtään. Viitoissa mainitaan joskus tien päätepiste, joskus joku välietappi, toisinaan numero, joskus jopa kaikki näistä. Että jos Helsingistä ajaa Tampereelle, niin kyllähän sitä nyt Hämeenlinnan suuntaan osaa mennä, tai sitä ennen Riihimäen - se nyt vaan pitää tietää. Välillä viitoitus katoaa kokonaan, oletuksella, että kyllä pitää tajuta ajaa suoraan eteenpäin, jos muuta ei mainita. No, mikähän suunta on suoraan eteenpäin viisipiikkisessä liikenneympyrässä?

Tämä kaikki aiheutti pienehköä sekoilua Usti nad Labemissa, mutta jokea seuraamalla ongelmat korjantuivat - virran varrelle ilmestyivät jo ensimmäiset viinitilatkin, eikä linnoista ollut pulaa.

Pikainen visiitti Terezíniin, 1700-luvun lopun tähdenmuotoiseen linnoituskaupunkiin, joka palveli myöhemmin sotavankien säilönä ja sen jälkeen jättimisenä juutalaisghettona. Kyllä, siis koko kaupunki. Itse linnoitteet ovat säilyneet lähes alkuperäisinä, kuivien vallihautojen tulvitussysteemikin on yhä toimintakunnossa. Kaupunki taas on kuin Tallinna 90-luvulla; osittain viimeisen päälle laitettu, osittain juuri sortumassa. Viehättävää.

Kiertelimme kujilla aikamme, kunnes aurinko kävi säälimättömäksi. Viimeisen niitin iski ohipyöräillyt keski-ikäinen mies, joka teki suullaan pieruääniä - täkäläiset kun eivät oikein pidä turisteista. Ymmärtäähän sen; kituva kaupunki, jota ei ole osattu markkinoida riittävän hyvin, vain kourallinen turisteja, jotka tuovat edes jotain tuloja - ja paljon ihmisiä, joilla on aikaa istua puistonpenkeillä puoliltapäivin ja tuijottaa. Ensimmäisen kerran (jos brittituristeja ei lasketa) kuulin tsekeissä humalaisen mölinää. Pitäkööt tunkkinsa - keskitysleirimuseot saivat nyt jäädä.

Seikkailimme kylttien osittain viitoittamaa tietä pitkin maaseutua, kohti Kutná Horaa. Matkalla piti jotenkin ohittaa Praha, mutta yritys ei onnistunut - jouduimme jotenkin keskustaan. Ihan vahingossa kävi näin. Kaarlen silta ja Petrinin kukkula olivat omilla paikoilaan, kuten loputtomat turistilaumatkin - Vltavan rantaa kelpasi silti kruisailla paahtavassa auringossa ja leppeässä tuulessa.

Puoliksi lotolla, puoliksi vaistolla ja aika paljon myös älykkään puhelimen avulla pääsimme lopulta ulos kaupungista, oikealle tielle ja sitä oikeaan suuntaan. Viitoitus tempoili edelleen ja maaseutukin pysyi yhtä kuvauksellisena - vähän kuin Tanskassa, mutta isommin. Pikkutien ajaminen oli kuitenkin melkoista nykimistä; rajoitus on taajamassa 50, ulkopuolella 90 - ja kylät seuraavat toisiaan kiivaalla tahdilla. Juuri, kun ehtii kiihdyttää tai jarruttaa, pitää taas kiihdyttää tai jarruttaa. Rasittavaa on se, etenkin kun paikallinen roikkuu puskurissa ja painostaa virheisiin. Silti näimme yhden, joka oli ajanut suoralla tiellä ojaan eikä päässyt pois. Paikalla oli hinausauto ja käynnissä jakso Ei kovinkaan vaarallisen valtatien pelastajia.

Kutná Hora löytyi, ja löytyi hostellikin - olivat vitsikkäästi ilmoittaneet meille väärän osoitteen, vain puoli kilometriä eri suuntaan. Vastaanoton kireäviritteinen teini kävi sitten tien varressa viittilöimässä hipit perille. Huone on perusmukava, tuuli tuo ulkoa miellyttävää savunhajua ja pikkulinnut karjahtelevat puissa.

Pieni iltakävely kaupunkiin, joka on kuin Prahan pikkuveli - samanlaista arkkitehtuuria, mutta hillitymmässä mittakaavassa. Vanha kaupunki on noin Kallion kokoinen, mutta sinne on saatu mahtumaan kuusi kirkkoa, kolme luostaria ja muutama kappeli - uudella puolella on sitten lisää. Viime vuodelta tuttu Johannes Nepomukkilainen on läsnä täälläkin, kuinkas muuten. Kalliosta puheenollen, Frank Armoton oli väärässä - TÄSSÄ kaupungissa on mäkiä enemmän kuin missään; itse asiassa koko kaupunki on yhtä isoa alamäkeä. Tai ylämäkeä, riippuu mistä katsoo.

Itse katsoimme mäkeä torilta, oli nimittäin nälkä ja horisontissa tummia pilviä. Juuri nyt ei maistunut perinteinen sianpolvi, eikä sushia JA kebabia tarjoava paikka oikein vakuuttanut; valitsimme siis pizzerian, jota pyörittivät italialaiset - olivat pyörittäneet jo vuodesta 1993. Istuimme terassille, jättivarjon alle. Ilma oli painostavan tunkkainen. Juomien tullessa pöytään horisontin pilvet lunastivat kaikki lupauksensa kerralla ja oli paettava sisälle - ja samalla 90-luvulle. Sisustus oli juuri sellainen, radiosta soivat juuri ne biisit ja ilmassa tuoksui juuri se: tupakka. Sai siis polttaa sisällä. Ihanaa. Pizzatkin tulivat - ne olisivat olleet kova juttu 20 vuotta sitten, ja kyllähän niitä nytkin söi. Laskun odottelu vain vähän hirvitti, tämä oli nimittäin kaupungin ehkä turistein ravintola. Loppusumman nähdessäni aloin melkein nauraa: kaksi pizzaa, olut ja jäätee - 13,80.

Valuimme hitaasti mäkeä ylös, näkymät olivat oikein hienot; sade oli lakannut ja auringonlasku kultasi taloja - taustalla tummanpuhuva taivas. Katselin luostarin pengerrettyä puutarhaa ja Barbaran katedraalia perinteisen sakaramuurin katveesta - vuosisata olisi hyvin voinut olla joku toinenkin. Aasialaisten myydään mitä vaan -kauppa oli vielä auki, kylmä juoma kiinnosti kovin. Kylmäkaappi hurisi ja siellä oli valot, muttei pistellyt jäinen polte hikistä kättä - pullot olivat hädin tuskin 18-asteisia. Ostin silti yhden.

Huomenna luukirkko, mahdollisesti Budejovický Budvarin panimokierros ja illaksi Cesky Krumloviin. Täältä tähän.