17.6.2016

Weyregg, Itävalta

Aamulla kello soi jotain vaille viisi, oli tarkoitus katsella auringonnousua. Onneksi satoi, sai kääntää kylkeä ja peittoa. Peitot olivat muuten Tsekeissä kummallisia, kapeita mutta pitkiä - täällä ne ovat taas lyhyitä, leveitä ja hyvin paksuja. Tyyny taas on hyvin iso mutta ohut; kaksin- tai kolminkerroin taittamalla saa hyvän.

Ranskis kohti Hallstattia ja sen jälkeen Dachsteinin huippua. Ensimmäinen pikataival suoritettiin rannassa, vasemmalla puolella jyrkkä vuorenrinne ja oikealla Attersen järvi. Tie oli kapea ja kiemurainen, rajoitus sata, koko ajan bemari tai audi puskurissa kiinni. Pikku pösömme ei ole mikään ralliauto, eikä todellakaan kulje mutkissa kuin kiskoilla - 70 oli moninpaikoin ihan maksimi. Tänään uskalsi kuitenkin avata ruuvia jo vähän enemmän kuin eilen. Seuraava etappi kiemurteli vuoristossa, puroa tai jokea seuraten ja välillä nuudeliksi muuttuen. Rajoitus edelleen sata, neulansilmistä pääsi ehkä kolmeakymppiä. Maisemaakin piti ihailla, ei siinä ehdi rallata.

Hallstatt tuli ja meni, se ohitettiin enimmäkseen tunnelissa. Pysäköintijärjestelyt olivat monimutkaiset, kyltti vilahti ohi sekunnissa, mieleen jäi vain sekavuus. No, tarkoitus olikin palata myöhemmin.

Dachsteinin köysiradan ala-asemalta näkyi hädin tuskin yläasemalle - joka sekin oli vain välipysäkki. Tuonneko nyt pitäisi mennä? Pilvet roikkuivat alhaalla ja hämähäkkivaisto hälytti - yllättävän äkkiä olimme kuitenkin liikkuvassa hissikorissa. Härveli nousi niin nopeasti, ettei ehtinyt ymmärtää - pian oltiinkin jo niin korkealla, ettei enää pelottanut. Vähän kuin lentokoneessa. Maisema huikaisi: puunlatvat kaukana alhaalla, vuoripurojen korkeat vesiputoukset, siellä täällä luolia. Täältäpäin on löydetty mammutteja sun muita kivikauden juttuja luolista, ehkä juuri noista. Krista tutisi, että jos pitää nuorena kuolla, eikä ehdi jättää kaunista ruumista, niin näkipä edes maisemia. Minä siihen, että tältä korkeudelta mikään ruumis ei ole kaunis. Hyvin vedetty.

Ensimmäisen ja ainoan välipylvään kohdalla vaunu heilui muutaman kerran aika pelottavan oloisesti, mutta kuski vain nauroi. Kuuluu varmaankin asiaan, nauru ja keikunta. Perillä väliasemalla olisi ollut matkamuistomyymälä ja ravintola, sekä kiertokävelyjä erilaisiin luoliin. Jääluolassa kuulemma järjestetään konserttejakin. Adrenaliinipäissämme janosimme kuitenkin lisää - seuraavaan gondoliin siis. Tämä rata kulki 90 asteen kulmassa edelliseen nähden ja paljon korkeammalla, vuorenharjannetta ylöspäin. Tarjolla oli siis vasemmalla näkymä rauhalliseen mäntymetsään ja oikealla pelkkää kuolemanpelkoa. Siellä täällä näkyi jo lunta. Välipylvään kohdalla vaunu heilahti rajusti, etuikkunasta näkyi hetken aikaa pelkkää maata. Kuskia huvitti edelleen.

Yläasemalla oli lunta, vaan ei kovin kylmä. Tuuli kuljetti pilviä yli harjan, ne häilyivät jaloissa. Oli harmaan sumuista - tai oikeastaan pilvistä - ja tihuutti hieman. Täälläkin oli ravintola, ja erillisessä majassa myös majoitusta. Enpä oikein tiedä huvittaisiko nukkua täällä.

Kävelimme tihkussa eteenpäin kohti five fingersin näköalatasannetta - löydät sen hakukoneella kyllä. Pienen nousun jälkeen sade lakkasi, pilvet väistyivät ja maisema aukeni. Huikaiseva näkymä: vuorijonoja joista taaimmat olivat ihan sinisiä; lumen täplittämiä harmaita kallioita; hieman alempana erittäin symmetrisiä kuusia ja neonvhreää nurmikkoa; alhaalla laaksossa syvänsinisiä järviä. Kiipesimme huipulle, jolla oli hämmentävä kulttuuriperintöspiraali; ylöspäin kiertyvät portaat, joihin oli kiinnitetty merkittävien kohteiden kuvia - Stonehenge, 1000 kilometriä tuonnepäin.

Pilvet kulkivat yhä alhaalla, tai ehkä se oli sumua. Huipulla, yli 2100:ssa metrissä ei tuullut. Aurinko ei suorastaan paistanut, mutta kuumotti pilvien takaa - yritin vetää hupparin huppua suojaksi, mutta niska taisi palaa silti. Lähitienoo koostui vaaleanharmaista ja huokoisen oloisista kivistä, hajasijoitelluista lumilänteistä ja kitukasvuisista vuoristomännyistä. Oli myös kukkia; pieniä ja räikeän aniliinisia, hieman isompia valkoisia ja melko suuria erittäin sinisiä. Toisinaan kuului linnunlaulua, mutta enimmäkseen oli täysin hiljaista - paitsi silloin, kun yritin kuvata videota rauhattomista pilvistä, ilmestyi jostain joku turisti selittämään jotain toisarvoista, loputtomasti. Lentokoneiden metelikin kuului näin korkealla ihan eri tavalla.

Kävelimme alaspäin, kohti five fingersin kuolemanpelkosimulaattoria. Maisema oli jatkuvassa muutoksessa, muuttumatta silti itse: pilvet paljastivat tämän osan, mutta peittivät tuon; tuolla paistoi aurinko, tuolla ei - ja kohta kaikki oli taas toisin. Murmeleita ei näkynyt, eikä vuorikauriita, mutta paikallisia mustia lintuja kyllä. Nimi unohtui, mutta kaverit olivat muuten mukavia; naakan kokoisia, mutta korpin näköisiä ja hyvin sosiaalisia. Muodostavat kuulemma elinikäisiä parisuhteita. Ne kikkailivat ilmavirtauksissa ja kerjäsivät ruokaa kun silmä ei välttänyt.

Saavutimme viissormisen juuri, kun pilvet peittivät näkymän. Rakennelmaan ehti tottua, ei tehnyt yhtään häijyä käydä reunalla kun alhaalla näkyi pelkkää valkoista - pudotusta oli kuitenkin rapiat pari kilsaa. Kävelin läheiselle linkkimastolle, sen antennit olivat niin matalalla että niihin olisi voinut koskea, en silti. Joku oli kasannut kiviä tasapainoilemaan toisten kivien päälle, kiikkeriä torneja näkyi kymmenittäin.

Olimme jo melkein lähdössä, kun mustat linnut saapuivat viihdyttämään. Ne kerjäsivät ruokaa, eivät välillä olleet näkevinäänkään ja veivät sitten keksin suoraan kädestä. Hauskaa sakkia.

Pilvet hälvenivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin; näkymä oli hetken vapaa ties minne asti. I can see for miles! Muistikortti täyttyi ja filmiäkin paloi, poseerauksia otettiin ja niille naurettiin - pelkoa ei enää juuri ollut. Harmi, ettei tullut yhtään olutta mukaan - täältä olisi saanut suhteellisen eeppisen kaljakuvan.

Kiipeäminen takaisin hissille otti aikansa, mutta saavuimme paikalle voittajina. Sadekin alkoi samassa paikassa missä viimeksi loppui. Viimeisen hissin lähtöön puoli tuntia, ei kiire eikä mikään. Varusteetkin olivat meillä just niinku pitää: shortsit ja converset, nuo vaelluskenkien ykköset. Tie oli kuitenkin enimmäkseen asfaltoitu, kova tyyppi hän joka sen teki. Etenkin asfalttikoneen ja jyrän toimittaminen huipulle oli varmasti miellyttävää. Saattaa toki olla, että meni lapiohommiksi.

Alasmeno hissillä hoitui jo rutiinilla, osasi odottaa välipylvään jälkeistä heilahdusta - vaan sitä ei tullutkaan. Tuli useamman metrin polvianotkauttava vapaapudotus. Hui helvetti. Kuskia nauratti taas.

Alhaalla pikalounas ja kohti Hallstattia. Odottelu kannatti, parkkipaikka löytyi tunneliin louhitusta taskusta kuuden aikaan - ja vielä ilmaiseksi. Pysäköinti sallittu 90 min ajan kello 9-19. Win. Paikasta laskutui myös portaat suoraan keskustaan. Eipä hyvin.

Hallstatt on järjettömän kaunis pikkukaupunki syvänsinisen alppijärven ja jyrkän vuorenrinteen yhtymäkohdassa - juuri siinä, missä vuolas vuoripuro syöksyy kohisevana putoksena järveen. Tilaa ei ole paljon, on ollut pakko rakentaa limittäin ja päällekkäin. Sade on lakannut tällä puolen vuorta. Paikka on jopa niin kuvauksellinen, että Kiinaan on rakennattu täydellinen replika - itse asiassa vuoret näyttävät tässä kohden hyvinkin kiinalaisilta. Vaan eipä ollut apua siitä; kiinalaiset ovat täälläkin, sankoin joukoin - aamupäivän rynnistystä ei huvita edes ajatella. Harva täällä taitaa oikeasti asua, vaan niin se taisi olla Cesky Krumlovissakin - turistia varten, koko paikka, oli miten nätti tahansa. Sain sentään muutaman aika ässän otoksen järvestä ja kaupungista, jonka yllä leijailee palavien halkojen savu.

Portaiden kiipeäminen takaisin autolle tuottaa melkeinpä tuskaa urheille alppinisteille, mutta siitäkin selvitään. Ajo takaisinpäin sujuu jo rutiinilla, alkaa nopeuttakin löytyä. Ihan sataseen ei aina päästä, mutta lähelle - kyllä ranskikseen voi luottaa, sitä pitää vain välillä vähän potkia.

Ennen Au:ta - kyllä, sen niminen kylä on - lyö vastaan hämmentävä näky ihan mutkan takaa: paikallinen marssibändi treenaa tyhjällä parkkipaikalla. Avoimesta ikkunasta tulvahtaa lievästi kakofoninen humppa melkoisella voimalla - ja sitten ei mitään. Hippi menee sijoiltaan, pysähtyy seuraavaan kauppaan ostamaan leipää - ostaa maitokahvijuomaa ja lajitelman pullia. Ja kummallisen nimisen oluen.

Mutkainen metsätaival irtoaa takaisin päin mentäessä paljon rennommin ja isommalla kädellä, vaikka alussa varoitetaankin likaisesta ajoradasta. Reunassa on paikoitellen hiekkaa, en ehkä toivu tästä. Puolivälissä koitosta alkaa kuitenkin hiillostus: eteen ilmestyy unkarilainen alitehoisella Fiatilla, taakse joku paikallinen Audilla. Unkarilaisen auto on huono, mutta kuski vielä huonompi - Audi taas roikkuu ranskiksen perässä huolestuttavan lähellä. Ohituspaikkoja on vähemmän kuin Monacossa, piennarta ei senttiäkään. Levähdyspaikalla päästän urpon ohi, menköön kiusaamaan tuota toista - ja sehän menee. Hetken kuluttua ajamme taas tiiviisti jonossa, mutta eri järjestyksessä - eikä perässämme ole ketään. Onneksi Fiatin eteen ei hyppää peura, Audi ei metrin turvavälillä ehtisi tehdä mitään.

Kämpille, pullaa, nukkumaan - auringonlaskun ehti nähdä ennen iltasadetta. Huomenna risteillään Königsseellä.