19.6.2016

Zettersfeld, Lienz, Itävalta. 1823m

Herätys, tavaroiden pakkaus ja omistajan etsintä. Meidät otti vastaan joku pojanvokkelo, joka sanoi, että mutsi tulee sitten hoitamaan asiat - vaan eipä näy ketään missään. Eilen saapunut ukrainalainen mersumies röhii kuin perintöä odotellessa, mutta polttaa silti paperossia. Äiti löytyy lopulta omasta baaristaan aamiaiselta, maksu saadaan hoidettua. Baaritalon harjaa kulkeva valoketju on sytytetty aukiolon merkiksi, mutta ei sitä juuri huomaa - vain kolme lamppua toimii.

Pitkä ajo huikeissa maisemissa ohi vuorien, rinteitä ylös ja alas, tunnelien läpi, jäätiköiden ohi, pilvien keskellä ja yllä. Rankis jaksaa ihmeen hyvin - toisaalta, itävaltalaisessa bensiinissä ei ole yhtään lisättyä alkoholia. Hintakin on pudonnut, kohta ollaan jo tasan eurossa.

Pysähdys kutsuvannäköisellä rastplatsilla, melko korkealla. Ravintola näyttää juuri siltä kuin pitääkin, mutta on sisältä yhtä helvettiä; ihan liian monta ruoka- ja juomalinjastoa, ei ollenkaan opasteita, asiakkaina pelkkiä harmaantuneita eläkeläisiä, jotka käkättävät lujaa puolen tuopin humalassa tai pyörivät eestaas kuin Leksa ruotsinlaivan aamiaisbuffetissa. Pakenen vessaan, joka maksaa 50 senttiä - porttikone sylkäisee vielä muistoksi lipukkeen, jossa on hologrammipainatus ja vesileima.

Kauppakin löytyy, ostan kaksi pientä limupuloa vitosella, järkyttävä kiskurihinta taalläpäin. Kassa kysyy jotain jollain kielellä, ehkä itävallaksi, koska saksaa se ei ole, ja osoittaa kulhollista vesileimettuja hologrammilipukkeita. Saan 50 senttiäni takaisin. Jihuu. Ravintolakokemukseni aikana Krista on bongannut kapisen parkkipaikkakissan ja ottanut siitä muutaman kuvankin - kissakuiskaajan poissaollessa lähempää tuttavuutta ei tehty.

Ranskiksen luo kävellessäni kuulen leuhkaa kaasuttelua - pihaan kaartaa hopeinen Ferrari ja kaksi Lamborchiniä, toinen valkoinen ja sporttimalli, toinen yliviivaustussin keltainen. Erottukohan se nyt varmasti? Ulos astuu mies, joka näyttää italialaiselta Richard Rawlingsilta. Mummot ja vaarit parveilevat paikalla heti, poistumme itse vähin äänin.

Tarpeettoman mutkainen tie, jolla on tarpeettoman korkea nopeusrajoitus tuo meidät Lienziin. Seuraamme hyvän matkaa alppijokea, jossa on hammastahnanturkoosia vettä. Navigaattori neuvoo ja opastaa, tällä kertaa jonnekin lähiöön, jossa kyltti varoittaa jostain kumman syystä lehmistä - tuoksu kertoo kaiken. Majoituksen piti kuitenkin olla hiihtokeskuksessa ja korkealla, paikka on mitä ilmeisemmin väärä.

Koordinaatit syötetään uudelleen ja kiipeäminen alkaa. Naureskelemme jyrkästä kuusirinteestä työntyvää valkoista kirkkoa tuolla jossain - sen ohitettuamme alkaa hymy hyytyä, kuten ranskiskin. Vaihdan kakkoselle ja painan kaasun pohjaan, liikumme edes jotenkin. Tie käy syheröiseksi ja muuttuu lopulta serpenttiiniksi. Lehmien kellot kolahtelevat puiden lomassa, märehtijät seisoskelevat muina lehminä rinteissä, jotka ovat niin jyrkkiä, etten itse pysyisi pystyssä. Vielä kahdeksan kilometriä jäljellä!

Joudun vaihtamaan neulansilmissä ykköselle, ettei veto lopu. Kyltti kieltää yli kymmenmetrisiä busseja ajamasta pidemmälle - eipä tässä paljoa naurattaisi yhdeksänmetrinenkään, etenkään vastaan tulossa; ranskiksesta ei mahdu ohi kuin kottikärryllä, niin kapea on tie. Kristan rystyset käyvät valkoisemmiksi, en ehdi katsoa mitä se puristaa. Seuraavana vastaan tulee tietulli, puomi on onneksi ylhällä, kopissa lehmä. Ei se rahaa pyydä, tuijottaa vaan.

Saavumme perille - paitsi että emme ihan tiedä, missä perillä on. Navigaatiosetä neuvoo hissin yläasemalle ja sanoo että olet saapunut päämäärään. Kauempana näkyy gasthaus ja hieman alempana gaststätte, vaan kummassakaan ei ole ketään paikalla. Saamme puheyhteyden isäntään - tuntia aiemmin lähetetty "hei me tullaan nyt" -tekstiviesti ei ole mennyt perille.

Odottelemme Sport Hotellin pihalla, oletuksena, että ukko tulee alhaalta laaksosta. Tuijottelen ruohoa kasvavissa laskettelu-urissa laiduntavia lehmiä - näin kaukaa ei näe, tuijottavatko takaisin. Kohtapa paikalle kuitenkin hölkkää hieman harmaantunut mies, jossa ei ole grammaakaan rasvaa. Hissin yläasema oli sittenkin oikea paikka: sen yhteydessä on, suljetun suksivuokraamon lisäksi, pieni kerrostalollinen vapaa-ajan huoneistoja.

Talo on väreistä ja materiaaleista päätellen 80-luvun alusta ja hyvinkin alkuperäisessä kunnossa. Käytäviä reunustavat jättimäiset ja hyvin oranssit pukukaapit, joihin mahtuu helposti laskettelukamat. Itse huoneisto on lähes kokonaan lakattua mäntyä ja kokolattiamattoa - tiskipöydän kaakelit ja ovien lasit samaa tunkkaisen keltaista sävyä. Pöytää reunustaa taas sama ravintoloista tuttu kulmapenkki. Makuu/olohuoneen sänkyratkaisu huvittaa; alkovi, jossa on kaksi parisänkyä vierekkäin ja vielä kaksi yläpunkkaa seinillä - eipähän lopu tila kesken.

Parvekkeelta on suora näkymä vastapäisiin vuoriin ja Lienzin kaupunkiin alhaalla laaksossa. Otan silti pienet päikkärit. Laakso ei edes näy kunnolla, se on pilvien peitossa. Horisontin vuorissa taas on ihan kunnoliset lumihuiput, ei mitään laikukasta ja puolivillaista kuten täällä.

Isäntämies käy vielä touhottamassa meille nettilaatikon, vaikka hissin yläasemalta kantava langaton toimii ihan hyvin. Lähden pienelle tutkimusretkelle, joka venyy tunnin mittaiseksi patikoinniksi. Löytyy oikein hienoja alppimaisemia, kapeita polkuja, jyrkkiä rinteitä, puroja ja vesiputouksia - ja etenkin näkymiä laaksoon. Kännykkäkuvat eivät tee paikalle oikeutta. Shortsit jalassa ei viitsi jatkaa kovin pitkälle, kun nokkosia on siellä täällä - ja converset, nuo vaelluskenkien ykköset, kastuvat ikävästi pitkässä ruohossa.

Takaisin palattuani nautin oluen parvekkeella, katsellen alati muuttuvia vuoria - pilvet menevät ja tulevat, aurinko paistaa milloin minnekin. Alhaalta laaksosta kantautuu toisinaan marssimusiikkia, paikalliset linnut peittävät sen aika hyvin.

Joidenkin aikojen kuluttua koittaa pimeä, kaupunki laaksossa on kuin lentokoneesta nähty. Kuu tulee esiin vuorten takaa ja valaisee pilvet - yläpuolelta. Maaginen näky, josta ei saa kännykällä kuin mustia ruutuja - oikealla kameralla sitten taas jotain lähes yliluonnollista. Niitä ette kuitenkaan, hyvä lukija, voi nähdä kuin joskus paljon myöhemmin.

Huomenna jatkuu autoilu vuorilla - vuorossa Grossglockner.