22.6.2016

Vilpiano, Italia

Istuin eilen illalla aika pitkään parvekkeella juttuja kirjoittamassa. Ilta oli lämpimämpi kuin tähän asti, ei tullut vilu viltin alla. Katselin alhaalla laaksossa väreileviä valoja ja toivoin, että siellä olisi joku ihan oikea kaupunki. Toisaalta, silloin emme olisi olleet siinä, ainakaan sillä hinnalla. Vuorillakin vilkahteli valoja - pikkuteillä kiipeileviä autoja tai retkeilijötä. Kuu valaisi pilviä, tällä kertaa alhaaltapäin, tähtiä ei siis vieläkään näkynyt. Tunnelma oli käsinkosketeltavan kohdallaan.

Aamulla hain ranskiksen oven eteen ja kävin samalla heittämässä biojätteet mäelle - kirjaimellisesti. Parkkipaikalla oli tietenkin sen ainoan toisen auton omistaja starttailemassa omaansa ja tuijottamassa kummeksuen. Niin se kämpänvuokraaja käski tehdä, minkäs sille voi.

Lastasin ranskista, vieressä hissireiskaat kiinnittivät gondolihissiin gondoleja - vaijeri oli ollut tyhjä tähän asti. Vaunuja putkahteli jostain varastosta ja asettui narulle tasaisin välein kuin pyykkiä. Vuokraisäntä saapui ja leväytti ensi töikseen ison tukun rahaa lattialle - siinä oli vähintään tonni pieninä seteleinä. Halusi vielä meiltä lisää, mokoma.

Alas vuorelta päästiin nopeasti kuin vanhat tekijät, olihan tuo nyt jo neljäs kerta. Lehmät eivät olleet tavallisilla paikoillaan, vaan piileskelivät puiden katveessa. Alhaalla syykin selvisi; lämpötila oli noussut merkittävästi.

Ajelimme samaa tietä, jonka varrella kohtasimme epäonnisen panimo-kauppa-yhdistelmän. Olisi pitänyt jatkaa hieman pidemmälle: panimolla oli oma tehtaanmyymälä! Halli oli varsin rähjäinen, kuin likainen varasto - kaljakoreja lojui pinoissa siellä täällä, hintalaput oli tekstannut joku lähes kirjoitustaitoinen. Hinnatkin olivat oikein kivat, mutta myynti tapahtui vain koreittain. No, naapurissa oli onneksi vielä toinenkin marketti, sieltä löytyi.

Ajelimme Italiaan päin, tienoo oli täynnä puutavaraliikkeitä. Ne mainostivat naapurin ladosta löytyneitä rutiikkisia runkopalkkeja. Kahden lautatarhan välistä löysin kaksi bensa-asemaa - polttoaine kun on kuulemma paljon kalliimpaa rajan toisella puolella. Ensimmäinen asema oli itävaltalaisittain kallis, toinen vielä kalliimpi - siispä takaisin. Juuri sillä hetkellä paikalle kurvasi kymmenisen prätkää, jotka valtasivat kaikki pumput. Ostivat vielä moottoritien maksutarrat ja liimailivat niitä kaikessa rauhassa. Hieno ajoitus.

Italian raja koitti alle kilometrin päässä, lautatarhat vaihtuivat tukkikasoiksi ja bensan hinta nousi 1,17:stä 1,56:teen. Maiseman ja arkkitehtuurin muutos oli liukuvampi ja pidempikestoinen, mutta silti selkeä - vuoriin tuli enemmän pyöreyttä, heinäpeltojen käsinharavointi lisääntyi (Mitä järkeä siinä on?) ja talot vaihtuivat alppimajoista korkeampiin ja kivisiin. Katto niissä oli yhtä koomisen iso.

Italian puolella ilma alkoi lämmetä ihan tosissaan. Pysähdyin getränkemarktiin, josta löytyi muutama uutuus - ja kassalta erikoisteini, jolla ei tainnut olla ikää myymiinsä tuotteisiin ja siksi yrmeä olemus. Ilmastointi toimi, ulos astuessa kävi löyhähdys kuin lentokoneen ovella Kanarialla.

Laskeuduimme yhä alemmas, kohti Bolzanoa ja aamupäivän retkikohdetta, Schloss Runkelsteiniä. Nimi saatoi vaikuttaa valintaan jonkin verran, linnoja täällä nimittäin riitti; joka toisen kukkulan laella joku kivikasa, tunnistettava raunio tai kunnostettu linna. Runkelstein, italiaksi Roncolo, kätki sisäänsä suurimmat yhtenäiset keskiaikaiset seinämaalaukset - sellainen kiinnostaa taidevandalismin ystävää aina.

Linnan paikka oli satumaisen kaunis; kalliontörmä jokilaaksossa, josta oli näkymä yli viinitarhojen peittämien ja pylväsmäisten havupuiden täplittämien kumpuilevien kukkuloiden. Korkeimmalla kukkulalla oli toinenkin linna, mutta siitä oli jäljellä pelkät seinät.

Kiipeäminen linnalle kävi työstä, mäki oli jyrkkä ja kuumuus paahtava - sisiliskot vilistivät kivillä ja muratin lehdet olivat kämmenen kokoiset. Itse linnassa oli kuitenkin mukavan viileää, huoneiden läpi puhalteli miellyttävä tuuli. Ja ne maalaukset, pelkkää parhautta; ihmisille oli ensimmäistä kertaa yritetty maalata ilmeitä ja eleitä, samoin eläimille. Onnistumisprosentti jäi matalaksi, mutta toimiessaan ilmeet todellakin toimivat - ja jos eivät toimineet, naurattivat.

Ihmishahmojen lisäksi seiniä peittivät sabluunoilla tehdyt, maalatut tapetit. Niistäkin paistoi selvä yes we can -asenne - jos joku kuvio lähti menemään vinoon, vedettiin loppuseinä reteästi samaa linjaa. Joissain huoneissa tämä aiheutti lievää huimausta.

Alaskiipeäminen kävi helpommin, mutta kuumuus ei helpottanut vieläkään. Ranskis oli sisältä kuumempi kuin Hesbugerin ranskis, kylmälaukun suklaalevyt muuttuneet nestemäisiksi ja mansikat hilloksi - jogurtti ja pastasalaatti olivat jostain syystä yhä aivan viileät. Söin pois.

Vilpianon kylä on puolessa välissä Bolzanoa ja Meranoa - ei siis kaukana enää. Majoitus on italialaistyyppisen (tai, täällä ollaan mielummin Etelä-Tirolilaisia ja puhutaan saksaa) alppimajan yläkerrassa ja juuri remontoitu. Parvekkeella, jolla tätä kirjoitan, kasvaa viiniä - rypäleitäkin jo näkyy. Hieman kauempana on mäntypeitteisiä vuoria, seuraavaan linnaankin näköyhteys. Kuumuus väreili päivemmällä oikein kunnolla, vuoretkin muuttuivat udussa sinisiksi, vaikka eivät ole niin kaukana kuin sinisten vuorien kuuluu olla.

Lähimpään kauppaan, joka sijaitsee lupaavasti Panimotiellä, on vain kolmen minuutin kävely - menimme silti autolla, koska kassien raahaaminen ei houkuttanut. Kauppa olikin melkoinen aikahyppy, kuin 80-luvun alusta; pienehköön tilaan oli ahdettu ruokaa, juomaa, hämmentävän paljon pastaa, enemmän viiniä kuin keskimääräisessä alkossa, kotitaloustavaraa, vaatteita, leluja, kirjoja, työkaluja - ja tietenkin liha-makkara-kala-leipä-tiski. Kaikkea siis oli, mutta enimmäkseen vain muutamaa laatua; ihan kuin silloin joskus meilläkin. Aukioloajoissa kummitteli kolmen tunnin siesta 12-15 - illalla jatkettiin sitten pidempään. Panimoa ei näkynyt, eikä tuotteita.

Palvelutiskin tädin siivuttama salami maistui spitaalisen hyvältä pakastepizzan päällä, viinin varjossa. Pihalla äänteli joku eläin, joka kuulosti kuolevan kissan, rupikonnan ja harakan yhdistelmältä. Tiedä näistä. Naapurissa joku soitti 2000-luvun gangstaräpin onneksi jo unohdettuja klassikkoja ja saman aikakauden piriteknoa - kunnes alkoi vapauttava pallopeli ja kaikki muu hiljeni. Italian kansallislaulu kuulosti kieltämättä melko hienolta tässä parvekkeella, kaikuessaan kaikista lähitienoon vastaanottimista. Ihan kuin olisi ollut itse stadionilla.

Illan pimettyä näkyy tähtiäkin, pilvet karkasivat jonnekin kauas - katselupaikka vaan on huono. Ilma on vielä autereinen ja väreilevä, muttei onneksi enää niin kuuma. Huomiseksi luvattiin jopa 36 astetta, pakenemme kaiketi vuorille.