23.6.2016

Vilpiano, Italia, päivä kaksi

Ihana aamu. Eilen illalla katkesi netti juuri, kun piti julkaista uusin päivitys. Sain kikkailtua puhelimen toimimaan 3G-verkossa ja jakamaan netin tabletille, jolla näitä kirjoitan - tässä kun ei ole omaa liittymää. Ehkä joku veti töpselin irti, olihan kello jo monta.

Aamulla netti ei ollut palautunut - samalla oli katkennut myös vesi. Kuudelta soivat kaikkien kirkkojen kellot iha täysii, seitsemältä alkoi kiviporaus alakerrassa. Ehkä tämä selittää jotain, ainakin täkäläisten tuplaespressot. Seuraavaksi otin erää vuodesohvan irronneiden pohjasäleiden kanssa, voitin 2-1 - se perkele sai pari jousivoimalla sproingahtaavaa iskua perille. Musta silmä oli lähellä.

Laaksossa ei ollut vielä kuuma eikä ilma väreillyt, bongasin lähivuorilta kaksi linnaa lisää. Roudasin tähän mennessä kertyneet oluet pois ranskiksesta, helle ei tekisi niille hyvää - eivätkä ne ajo-ominaisuuksille. Pakenimme kumuutta vuorille - run to the hills are alive.

Ensin koitti turmaksemme kuitenkin varsinainen liikennesolmu, liittymä jossain Bolzanon lähellä. Systeemi näytti navigaattorin ruudulla kasalta velttoa spagettia ja oli käytännössä ihan yhtä kätevä. Isoon kahden tien liittymään oli vuosien saatossa tehty kaikenlaisia ohitusleikkauksia ja lisäyksiä, usein miettimättä kokonaisuutta ollenkaan. Opastekyltit, jotka tulivat vastaan mutkan takaa ja vaativat tekemään reittivalinnan sekunnissa, olivat samaa sarjaa - ylivedettyjä kohtia, lisäkilpiä; uusia kylttejä, jotka kumoavat vanhat, jossain polven kokeudella ja puoliksi heinän seassa. Kivaa. Ja kun nopeusrajoitukset ovat lähinnä viitteellisiä ja paikallinen liikennekulttuuri niin huomioonottava, tyyliin minä ensin ja sitten meitsi, kyllä mä tällä rekalla tästä mahdun, väistä itse, miten niin oli kolmio... Silkkaa nautintoa.

Kohta jo kuitenkin nousimme serpenttiinitietä kohti Italian korkeinta vuorta Marmoladaa - eikä edes maksanut mitään. Täkäläiset osaavat tehdä myös serpenttiinimäissti kiemurtelevan tunnelin; luotto kuskien taitoihin on kova. Tunnelin jälkeen, noin tuhannessa metrissä, tulimme niin syvään ja jyrkkäreunaiseen laaksoon, että GPS-singnaali katosi. Ihan kuin jossain Indiana Jonesissa - ja "nää ihmiset ajaa tästä joka päivä."

Dolomiitit ovat melko erinäköisiä kuin Alpit, vaikka samaan sarjaan kuuluvatkin. Kivilaji on täällä paljon haperompaa ja helpommin rapautuvaa, joka johtaa pyöreämpiin muotoihin - tai, jos höttö on ehtinyt kulua pois ja kova ydin tulla esille, länkkäreistä tuttuihin jyrkkiin ja sormimaisiin vuoriin.

Ohitimme muutamankin kesäunta nukkuvan laskettelukylän, yhdessä oli majoitusliike nimeltä Romanttinen postihotelli Ritari valkealla ratsulla. Ei näitä voi keksiä, pakko olla totta. Ylöspäin pyrkivien makkarankuoripyöräilijiden ilmeet olivat myös näkemisen arvoiset - vaihde oli pienimmällä mahdollisella ja silti ajokki lingersi pitkin kaistaa, kun atleetti joutui käyttämään myös selkälihaksia joka polkaisulla. Vielä kilometri ylöspäin, you can do it!

Hetken kuluttua puiden siimeksestä vilahti smaragdinvihreä vesi. Tuonne seis! Paikka osoittautui jo ennalta tiedustelluksi Lago di Carezzaksi, joka vain tuli vastaan vähän yllättäen. Pysäköinnistä joutui maksamaan euron tunnilta, ei kovin paha - sniidut sveitsiläiset kääntyivät kuitenkin edellämme pois hinnan nähtyään.

Järvelle kuljettiin tunnelia pitkin, modernin betonipaviljongin kautta. Massiivinen rumilus istui maisemaan täydellisesti - italialaisilla on toisinaan silmää designille. Toisaalta, siinä missä saksalainen autobahn hyväilee maastoa kuin polveileva graafinen sivallus, italialainen autostrada nyt vaan on siinä. On todellakin siinä, ja saatanan ruma. Kai se nyt kelpaa, kun ei muutakaan ole, ja siinä se nyt jo on?

Järveen palatakseni, tarinan mukaan taikuri heitti tässä sateenkaaren veteen, ja siitä asti lampi on kimallellut kaikissa väreissä. Niin tänäänkin: vesi oli jo mainittua smaragdinvihreää, petroolinsinistä, syvän turkoosia ja rannassa aivan kirkasta. Rantaniitty hehkui neonvihreää, kuuset syvää havua, ylempänä vuoren rapautuneet rinteet olivat lähes valkoiset ja ylöskurkottavat sormimaiset huiput melkein mustat - yllä täydellisen sininen taivas. Paljon ei haitannut saksalaisten viisivuotiaiden kitinä tai japanilaisten selfiekeppien huiske.

Paviljonkiin palattuamme tuijotimme nälkäisinä ruokalistaseinää - aina tuli, vuorotellen, joku eteen seisomaan, ei nähnyt mitään. Pöydässä oli sama lista, ihmettelimme pitkään semanttista eroa kohteiden "makkarasämpylä" ja "sämpylä makkaralla" välillä - molemmissa oli samat aineosat, mutta makkarasämpylän sämpylä oli valmiiksi halkaistu. Oikea taide on vakavaa puuhaa.

Poistuessamme ihmettelimme portilla näytelmää, jossa autoilija on "unohtanut" maksaa lippunsa automaatissa, eikä siis pääse portista ulos. Auto on italian kilvissä, mutta virkailijan selitys tulee kaiketi vieraalla kielellä. Sitten on vaikeuksia löytää peruutusvaihde, kaasupoljin, kytkin ja virtalukko. Ja saada takana oleva peruuttamaan. Ja peruuttaa itse niin paljon, että väliin mahtuu. Ja sitten niin paljon, että oikeasti mahtuu. Ja mikähän polkimien järjestys oli tänään, tässä autossa? "Minussa ei mitään vikaa, se mitä näet on pintalikaa vain."

Tie oli kapeampi, jyrkempi, kiemurtelevampi, pelottavampi ja ilmaisempi kuin Grossglockner tai Gerlos yhteensä - ja kulki korkeammalla. 2000 metriä ei tunnu missään, ranskis suorastaan ärjyi eteenpäin. Saavutimme solan ja tekojärven, josta Marmolada jo näkyi - sen huipulle meni hiihtohissi, jäätikössä erottui pujottelun jäkiä. Näkyi myös muutama luonnonvarainen bunkkeri ja kyltti sotamuseolle. Tästä olisi päässyt hissillä ylös, mutta se oli suljettu. Nautimme mehujäät ja katselimme NSU-moottoripyörien kokoontumisajon laumoittumisaluetta. Aika karuja vehkeitä ja sitkeitä ukkoja - vasaran pauke jo kaikui ja öljy haisi.

Eteenpäin, sanoi mummo kun lumisella kissalla pöytää pyyhki - ja muita viisauksia. Tie laskeutui hyvää tahtia, kylät seurasivat toisiaan kuin nauhassa ja moottoripyörät ohittelivat uskomattomissa paikoissa. Jonkinlainen reikä on päässä oltava, jos lähtee ohittamaan 180 asteen mutkassa, vasemmalla kiviseinä ja oikealla kilometin pudotus, niin kapealla tiellä, että rekan tullessa vastaan on molempien hidastettava ryöminnälle ja varottava sivupeilejä. Kaasu pohjaan ja keula pystyyn, you only live once but not for too long.

Toisenkin hissin ala-asema löytyi. Jos meillä olisi eilen ollut kunnollinen ja toimiva netti, oisimme voineet tarkistaa, että hissi aukeaa vasta kahden päivän kuluttua. Damn & blast!

Sadattelu kuitenkin sikseen, lisää aurinkorasvaa vasempaan käteen ja kohti Saint Ulrichin kylää. Musiikinörttejä saattaa huvittaa tässä kohden. Paikannimet olivat muutekin varsin hilpeitä, eikä vähiten siksi, että täällä puhutaan italian ja saksan lisäksi ladinia, omaa kieltä, joka on sekoitus kansanlatinaa ja milloin mitäkin paikallista - ja läheistä sukua retoromanialle. Joka laaksossa on myös oma, hyvinkin erilainen murteensa. Ja, selvyyden vuoksi, on myös toinen vuoristokieli, jota kutsutaan ladiniksi. Ääh, katsokaa itse nettisanakirjasta, en minä jaksa mutuilla, tärkeistä asioista. Mainittakoon vielä, että yhden kylän nimi oli Runcadic - Runggaditsch - Roncadizza. Ala-asteelta, iltaa.

Maisemat olivat kauniita kuten aina, ehkä vähän hillittömämpiä kuin yleensä. Tie kiemursi kuin spaghetti tai puutarhaletku, vuoret näyttivät kulisseilta, murmeleita ei näkynyt eikä lehmiä, mutta vuoripurot jaksoivat syöksähdellä kohti laaksoja hyvinkin tiuhaan. Autokanta muuttui korkeammalle mentäessä tiukemmaksi; Porchea, Ferraria, Lamborchinia ja kalliita brittejä. Takapuskirissa roikkuva kusipää oli kuitenkin aina se klassinen man with a van, valkoinen Transit.

Matka alas vuorilta kului pyöräilijöitä väistellen ja takaatulevasta huolestuen; siellä se transitti hiosti, metrin päässä. Edellämme ajoi paikallisbussi, jonka perässä jyrisi betoniauto - kovin lujaa ei siis päässyt, eikä ohituspaikkoja ollut. Paku hiillosti silti. Lopulta bussi pysähtyi pysäkille ja heti perään tietyön sekavasti huitova ohjaus-ukko, joka näytti vuoroin lätkänsä vihreää ja vuoroin punaista puolta ja vielä huitoi toisella kädellä sinne tänne, sai hipin vaihtamaan kaistaa levittimentuoreelle asfaltille - paku pääsi ohi! Hurraa! Betoniauto odotti kuitenkin kahdenkymmenen metrin päässä, kuten tähänkin asti. Siinä se paku sitten hiillosti seuraavat 30 kilometriä, metrin tuntumalla; kaasu pohjaan, jarrut pohjaan -tyylillä. Mahtaa olla kuluttavaa, tuollainen elämä.

Seuraava tehtävä: löytää Bolzanosta supermarketti. Seikkailimme aiemminkuvatussa liittymähelvetissä, jossa navigaattori arpoi vielä lisäbonuksen: kiemuroidn jälkeen piti päästä kääntymään vasemmalle, mutta kaista oli suljettu tietyön takia. Tekoälyn ratkaisu tähän oli kääntyä oikealle ja tehdä sitten u-käännös Mannerheimintien iltapäiväruuhkaa muistuttavassa paikassa - sieltä suunnasta kaista oli auki. Joopa joo. Seuraavaksi se sitten opasti meidät takaisin moottoritielle, tulosuuntaan. Kylttien puutteellisuudesta johtuen huomasin tämän noin sekunti liian myöhään - jouduin siis tekemään saman immelmannin vielä uudestaan.

Marketin piti olla täällä, vaan ei löytynyt - löytyi takavuosien suosikki Spar, ja sen hieman isompi verio DeSpar. Nimi vääntyi hyvin äkkiä muotoon Despair. Vihannesosastolla meitä viihdyttivät kolme jalkapallon kokoiset vesimelonit ja myöhemmin paprikat, jotka oli jaoteltu väreittäin eri lokeroihin ja eri hintaisiksi; kaikki olivat kuitenkin samaa tuosta vihreä - tuolta oranssi, tuosta punainen -sekoitusta. Ostimme paljon erikoismehuja ja limuja, melko paljon olutta ja hyvin vähän oikeaa ruokaa - tässä kuumuudessa ei jaksa edes syödä. Vuorilla oli sentään järkevä lämpötila, mutta laakson 35 läkähdyttää täysin - vaikka tuuleekin kovaa.

Kämpillä vesi oli palannut hanaan ja netti koneeseen - tätä kirjoittaessa se on taas hävinnyt. Pitää mainita huomenna.

Otan vielä lasin erikoislimua ennen nukahtamista; tämä maistuu kolalta, joulumausteilta ja katkeralta kiniiniltä. Spitaalisen hyvää. Huomenna lisää vuoria, ilman hissejä.