24.6.2016

Vilpiano, Italia.

Aamu. Ranskis käyntiin ja Bolzanon liittymiin eksymään - onnistuu jo vankalla kokemuksella. Väitän, että näissä rampeissa kikkaileminen on lyhentänyt reaktioaikaani huomattavasti: improvisaatiosta pitävällä rumpalilla se on muutenkin lyhyt, vaan eipä riitä ei.

Navigaatiosetä ei osaa päättää, ollaanko tässä menossa Meranon vai Brenneron suuntaan. Signaali katoaa aina ratkaisevalla hetkellä - valitsen summassa toisen, yleensä väärin. Taistelun jälkeen oikea tie löytyy. Stereoista soi joku täysin maisemaan sopimaton kappale, vaan sopivaa meillä ei taida ollakaan. Eilen luukutettiin Pelleä satumaisen kauniilla serpenttiiniteillä, ihan vain tarvittavan kontrastin luomiseksi.

Ensimmäinen pysäkki, Lago di Braies, löytyy melko äkkiä - tie on sama, jota tulimme Itävallasta pari päivää sitten. Ilmastointi on ollut päällä lähdöstä asti, kuumuutta ei tajua ennen kuin aukaisee oven. Krista, joka on lähinnä pilkkinyt tietoisuuden rajamailla tähän asti, saa jonkinlaisen eksistentialistisen kriisin; ensin ei kelpaa ensimmäinen parkkipaikka, sitten ei toinen, sitten ei varsinkaan se ensimmäinen. Maksan parkinnnan ja jätän kiukuttelijan parkkiintumaan kuumalle hiekkakentälle - okei, on siellä grillibaari ja varjoa ja autossa kylmää juomaa ja avaimet käteen ja hei vain, lähden tästä järvelle. Ei suostu tulemaan mukaan, möksöttäjä.

Noin 500:n metrin kävely paahteisen mäntykankaan läpi virittää aistit. Seuraavana edessä on Hohdosta repäisty hotelli, sitten järvi. Se on asteikotylittävän ja immensuraabelin kaunis - paljon enemmän kuin edelliset tähänastiset yhteensä. Kristallinkirkas vesi lainehtii purossa ja heiluttaa vesikasveja, muuttuu sitten syvemmissä kohdissa petroolinsiniseksi ja lopulta vihreäksi. Pohjassa näkyy kiviä ja uppotukkeja, pienet kalat säntäilevät sinne tänne - yksi isompi vain jumittaa kiven luona. Niitty on taas neonvihreä ja havupuut tummat, taustalla vuori kuten aina. Järveä kiertää polku, se menee aivan rannassa, aitaa ei ole, varpaita voi kastaa jos huvittaa. Kirkumisesta päätellen vesi on kylmää.

Kävelen liidunvalkoista ja kovaa hiekkapolkua eteenpäin, havumetsä tuoksuu kuin helteellä sateen jälkeen, vinkuraiset juurakot puskevat jyrkästä rinteestä, vesi on aivan tyyni. Yritän vangita tunnelmaa kameralla, onnistumisen näkee ehkä kuukauden päästä. Palaan hotellille ja tuijotan pitkään rakennusta, jossa lukee Policia erittäin 80-lukuisella fontilla. Top Gearin poliisijaksossa siis käytettiin oikeaa kirjasinlajia - hämmentävää, kaikkien kannalta. Talossa sijaitsee metsäpoliisin päämaja, alakerran tallissa hirnuu aito metsäpoliisihevonen. En kysy, osaako se lukea vai kirjoittaa.

Katselen vielä hetken rantaa, vesi on noussut nurmikolle ja ruohonkorsien seassa vilisee tuhansittain nuijapään kokoisia kalanpoikasia. Ne säpsähtävät varjoani. Palaan autolle, jossa äkäpussi ei ole vielä kesyyntynyt - käskee ajamaan kämpille, että voi pakata ja lentää himaan, heittää sitten karttakirjalla. Ajan kuitenkin kymmenen kilometin päähän Itävallan puolelle tankkaamaan, bensan litrahinta putoaa kepeät 50 senttiä.

Ajelen kohti Tre Cime di Lavaredo -nimistä korkeaa paikkaa ja kolmiosaista huippua. Matkalle osuu toinenkin ihan kiva järvi, pysähdymme ottamaan hieman kuvia - jäätävä tunnelma sulaa hieman. Kuulen, etten pärjäisi ilman - vaan etpä pärjäisi sinäkään, vastaan. Tämä on tuskallisen selvää molemmille. Lähestymme kolmihuippuista, bongaan kyltin joka kertoo supermarketista ja ajan liittymän ohi. Vastaan tulee taas järvi. Parkitsen ranskiksen ja suuntaan vessaan - vastaan tulee extreme-kokemus, reikä lattiassa ja jalankuvat. Se ei kuitenkaan ole mitään verrattuna kaupan systeemeihin.

Kierrämme ensin markettipuolen, löytyy muutama olut ja orvokeilla koristeluta savustettua sianiharaa (joka saa jäädä hyllyyn), muttei oikein muuta. Marketin kassalla ei ole ketään, muutkin asiakkaat suuntaavat tupakkakioskin tiskille. Kahvilan vitriinissä on kuitenkin otollisen näköisiä suolaisia syötäviä - ehkä kuitenkin niitä? Kahvilan teini puhuu erinomaista englantia ja kehottaa maksamaan ensin röökitiskin muijalle ja tuomaan sitten kuitin. Kätevää kuin rutto. Tiskille on kuitenkin muodostunut jono, kun muija valistaa asiakasta vehnäjauhojen ja mannasuurimoiden käyttökohteista ja eroista, pidemmän kaavan kautta. Käväisen matkamuistomyymälän puolella, Kristan vuoro on nyt mutta omani mennyt. Kielipuolisen sähellyksen, lähinnä myyjästä johtuvan, jälkeen kahvilan teini toteaa kuitin saatuaan, että rahaa puuttuu vielä. Leipomuksissa kun ei ole kunnon nimiä, ja "tuo tuossa" ei ole mennyt perille. Seuraava sekaannus syntyy siitä, että tuotteita haluttiin kaksi, mutta hinnasta puuttuu kolme rahaa. Kaksi-kolme-kolme-kaksi-aargh. Pakenen autolle.

Kuinka paljon paremmin tuokin paikka tuottaisi, jos henkilökunta osaisi edes jotain kieltä? Tai, jos systeemi olisi edes hieman mietitty? Asiakaskunta kuitenkin koostuu 99,9% ulkomaisista turisteista. Hotellin nimi ei turhaan ollut Misurina eikä kaupan Despar. Lähistöllä meitä viihdyttivät myös Hotel Sorapiss ja Bar Boccali-Kuckú Coltelleria, josta olisi saanut mm. matkamuistoja ja veitsiä.

Syömme käsivarrenmittaisia ja kolmen euron hintaisia juusto-sieni-parmankinkku-lisävoi -panineja ja kummastelemme turistien laumoittumista - ne istuvat pitkän tukin päällä bussia odottamassa, orrella kuin kanat. Pidetään kädestä kiinni ja sanotaan, että et kyllä pärjäisi ilman - molemmat myöntävät tämän, joskin osittain pitkin hampain. Kai tämä on lähimpänä sitä mystistä romantiikkaa, mihin ikinä pääsemme. Kiinalaismies vuokraa polkuveneen kympillä tunti, asettelee oluen tarkasti ja suuntaa järvelle.

Katselemme vielä hetken läheisen maatilamatkailun lehmiä. Ne tuijottavat takaisin.

No niin, ranskis kohti huippua. Kopin setä tahtoo 15 euroa - ja 9 lisää jos emme palaa ennen aamukuutta. Karu meininki. Tie on kiemurainen kuin ohutsuoli, serpenttiinimutkissa on hyvin paljon kallistusta ja asteluku ohittaa useinkin maagisen 180:n merkin - joudun sihtaamaan vasemmalle kääntyviä kurveja sivuikkunasta, että näen minne päin ollaan menossa.

Huippu saavutetaan, ja viimeinen mahdollinen parkkipaikka - korkeutta noin 2400 metriä. Krista väittää, että keukoissa tuntuu - itse en huomaa mitään. Näkymä huikaisee: sinisiä vuoria tuolla, vihreitä tuolla, länkkäreistä tuttuja tasahuippuisia tuolla, kylä tuolla laaksossa, vesiputous tuolla, kuiva joenuoma tuolla, ihan selvä bunkkerin ampuma-aukko tuolla... Hetkinen.

Hullua ei tarvitse kauaa yllyttää, ja niin kiipeän kuin Converse-jalkainen hippi vain voi kohti luolan suuta. Matkaa on noin sata metriä ylöspäin, kuivunutta joenuomaa - happi ei lopu, mutta maisemia on pysähdyttävä katsomaan, niin ainakin aion tämän muistaa. Kulku on helppoa, hiekkakivinen rinne on tallautunut kiinteäksi - muutkin ovat täällä käyneet.

Saavutan luolan suun, mutta kynnys on hieman liian korkea. Vasemmalla avautuu kuitenkin selvä polku, jota jatkan. Mutkan takaa paljastuu toinen sisäänkäynti, luola on selvästi ihmisen tekemä. Onkalo kiemurtelee noin 50:n metrin matkan, välillä on kiveen hakattuja portaita, toisinaan ampuma-aukkoja, ositain betonilla vahvistettuja. Luolassa on vaarallinen natsi! Netistä kuitenkin selviää, että nämä linnoitteet liittyvä ensimmäiseen maailmanpaloon ja Itävalta-Unkariin. Viimeisestä kammiosta löytyy muistolaatta, äskettäin kuivuneita kukkia ja loppuunpalanut kynttilä.

Paluu takaisinpäin on hankalampi; tiiviiksi tallautunut rinne on niin jyrkkä, että oivat vaelluskenkäni, converset - muilla en ole koskaan vaeltanut - eivät pidä. Joudun surffailemaan alas irtokivirinnettä; laskettelutaidot tulevat tarpeeseen. Puolivälissä pohkeet ja etureidet huutavat hosiannaa, alas päästyä jo ave mariaa.

Laskeudumme hitaasti mutta varmasti alaspäin - mitä nyt kerran takarengas putoaa sadevesirännin puolelle ja pölykapseli vähän naarmuuntuu, kun annan tietä liiankin innokkaasti laukkaaville italian oreille. Ihme porukaa; maksavat kalliin tietullin, että näkisivät maisemia - ajavat sitten kilpaa, näkemättä mitään. Hotelli synkkyyden ja epätoivon kohdalla tie on märkä sateen jälkeen - itse emme nähneet edes pilviä. Polkuveneen vuokrannut kiinalainen näyttää nauttineen koko rahalla.

Ajan takaisinpäin eri reittiä, tie nousee ensin ylöspäin ja tasaantuu sitten. Pysähdymme muutaman kerran tuijottamaan poikkeuksellisen näköisiä vuoria, viimeisenä paikkaan, jossa oli joskus ensimmäisen maailmansodan aikaan kylä. Jäljellä on enää pätkä seinää keskellä metsää ja aika paljon vessapaperia - kätevä näköeste, näköjään. Näin niitä esi-isiä muistetaan.

Tulemme solaan, jonka läpi ajoimme viimeksi, mutta toiseen suuntaan. Täälläkin on järvi, ja poikkeuksellisia luonnonilmiöitä - vasemmalla sinitaivas, oikealla alhaalta paistavan auringon valaisemaa sumua ja myrskypilviä. Järvenrannan murmeli vie kuitenkin suurimman huomiomme.

Laskeudumme alaspäin samaa serpenttiiniä, jota viimeksi nousimme; tällä kertaa ei näy Ferrareita eikä Lamboja - tai oikeastaan ketään. Sora rahisee renkaissa, sitten penkoille ilmestyy jotain valkoista - lopulta tiessäkin on urat kuin mummolaan ajaessa. Täällä on näköjään satanut rakeita ja pieniä kiviä ihan tunteella. Taivas tummuu, salamat välähtelevät mutta jyrinää ei kuulu.

Kieputtelen ranskista alas vuorelta hitaasti ja varmasti - vastaantulijat taas päinvastoin. Ei siinä muuten mitään, mutta kun tie on kapea ja ne mokovat tunkevat minun kaistalleni. Laitan sumuvalot päälle, sitten pitkät - jo pysyy volkkari omalla puolellaan. Ilo on kuitenkin lyhytkestoinen: joudumme pysähtymään vähän ennen Runcadicin kylää, maanvyörymä on vyörynyt toiselle kaistalle. Palomies ohjaa liikennettä täsmälleen samanlaisella melalla kuin Legoissa aikoinaan - kaipa sillekin oli ihan oikea esikuva. The hills are todellakin alive, that one's moving.

Runggaditchistä (sama paikka eri kielellä) löydämme myös pankkiautomaatin. Se tahtoo ensin kortin, sitten kielivalinnan, seuraavana nostosumman ja vasta sitten pin-koodin. Nämä saatuaan kone ruksuttelee pitkän tovin, on sitten hiljaa hieman pidempään ja sylkäisee lopulta ulos kuitin: nostit juuri sata euroa. Että mitenkä? Sitten masiina työntää kortin ulos ja toivottaa päivänjatkot. Häh? Seuraa lisää ruksuttelua, kunnes luukusta vihdoin työntyy seteleitä ja näytölle ilmestyy teksti "take moneys (sic) in 10, 9, 8..." Tarpeettoman paljon draamaa, tässäkin.

Ajelemme kämpille päin kummallista tietä, joka kulkee moottoritien alapuolella, jokea seuraillen. Ylhäällä sillalla motari jatkaa suoraan, läpi tunneleiden. Täälläkin on tunneleita, myös hylättyjä. Entisen sillan betonipylväät seisovat joessa kuin hampaat. Alkaa sataa isoja pisaroita. Perillä ehdimme sisään, ennen kuin sade saavuttaa. Vuorten miellyttävänviileä 20 astetta on noussut taas yli kolmenkympin, sadekin kestää noin viisi minuuttia eikä tuo helpotusta. Avaan keittiön kattoikkunan tuolilta käsin, läpiveto auttaa edes hieman - ilman liike on kuitenkin pysähtynyt. Huomenna vuorossa Innsbruck - vuorilla ajelusta alkaa olla mitta täynnä, vaikka se hienoa hommaa onkin.