25.6.2016

Fulpmes, Itävalta.

Aamulla tavaroiden pakkaus ja ranskikseen lastaus - kylläpä kamaa on kertynytkin. Eilen lavuaarissa pyykätyt vaatteet eivät ole ehtineet kuivua, ilma on niin kostea - lämmintäkin melkein 30 heti aamusta. Hei hei, Italia - ainakaan tämän kohtaamisen jälkeen ei jää ikävä. Palaamme silti varmasti.

Kohti Itävaltaa ja Innsbruckia. Navigaatiosetä käskee ajamaan Bolzanoon, kiitän neuvosta mutta käännyn kohti Meranoa. Moottoritiellä on kiva posottaa ikkunat auki, kuivuu tukkakin samalla kätevästi. Jokilaakso alkaa näyttää heti paljon kivemmalta, kun ei tarvitse ajaa Bolzanoon, tuohon Italian Kouvolaan tai ehkä jopa Imatraan - siellä ei ole kertakaikkiaan mitään kiinnostavaa.

Meranon nimi on tuttu jo koulusta, tai viimeistään kalliista villakankaista. Heikäläiset, toisin kuin Imatralaiset, eivät ole kuulleet ohitusteistä. Joudumme seikkailemaan keskiaikaisen kaavoituksen ihmeessä, jossa korttelit ovat kolmion, viisikulmion ja ylipäätään kaiken muun paitsi neliön muotoisia. Kaupunki näyttää muuten oikein viehättävältä ja tutustumisen arvoiselta - tässä kuumuudessa ei vaan jaksa. Navigaatiosetä pyyttää mahdotonta, ajamaan suoraan eteenpäin risteyksestä, josta pääsee neljään suuntaan - viidennestä tullaan siis itse. Valitsen arvalla, pysähdymme valoihin juuri kun hääpari astuu ulos kirkosta ja konfettipyssyt poksahtavat. Kolmikymppinen morsian loistaa, mutta vielä komeammin hehkuu jo peruuttamattomasti harmaantunut sulhanen.

Tekoäly tahtoisi vieläkin Bolzanoon päin. En suostu, seuraan kylttejä kohti Itävaltaa. Suunta on kuitenkin väärä, tie olisi vienyt länteen, vaikka piti mennä pohjoiseen. Näemme kuitenkin Forstin panimon, joka on varsinainen luomus - tulee ihan Carlsbergin vanha puoli mieleen. Rakennusvaiheessa on kaiketi ollut rahaa taskut täynnä.

Oikea tiekin löytyy, mutta kylteissä alkaa vilahdella yhä useammin pelottava nimi Timmelsjoch. Juuri nyt ei huvittaisi ajaa yhtä Alppien mutkaisimmista, jyrkimmistä ja korkeimmista kiemurateistä, varsinkaan tällä autolla ja tässä lastissa. Pysähdyn silti lisäämään ilmaa takarenkaisiin, että kaarrekäytös hieman rauhoittuisi. Ilmaletku ei ole itsestäänkelautuvaa mallia, vaan pitää käytön jälkeen asetella vyyhdelle telineeseen. Vähintään satametrinen letku vikuroi ja päätyy ns. vitosen mutkalle - jätän sen työntekijöiden harmiksi ja nostan henkisesti kädet pystyyn, mamma miaa ja porca madonnaa sisäänpäin huokaillen - niin täällä kuuluu tehdä.

Jonkun matkan päästä kyltti vaatii tekemään jo päätöksiä - Timmelsjoch vai Jauferpass? Valitsemme jälkimmäisen, se ei sentään maksa mitään. Tie on tietenkin jyrkkä, kapea ja mutkainen - maisemat sitä samaa ylisanojen tulvaa kuin tähänkin asti. Muutamissa kohdissa alkaa jo usko loppua: ylämäen päässä näkyy pelkkää taivasta ja vasemmalle kääntyvä mutka - entä jos sen takana ei olekaan mitään?

Vastaantuleva mopo ankkuroi meidät takaisin todellisuuteen. Edessä ei voi olla mitään kovin haastavaa, jos tuo ukko kerran tulee sieltäpäin pappatunturin oloisella häristimellä. Mopoja tulee lisää; muutama todella käppäinen, pari viimeisen päälle entisöityä, sitten ihan tavallinen skootteri. Naureskelen, että seuraava on varmaan Honda Monkey - ja se on! Possupukuista lihavaa ukkoa IFA:lla en sentään osaa ennustaa.

Mopoja tulee aina vain lisää, tie käy vieläkin kapeammaksi. Yhdessä kurvissa joudun melkein pysähtymään, että vastaantulija mahtuu ohi. On hämmennettävä pienempää vaihdetta silmään. Ranskis menisi kyllä, mutta ohut ilma alkaa tuntua tehoissa. Ihmettelemme koko tapahtumaa - onko tämä nyt joku vastalause nahkapuvuissaan ja ylitehoisilla kyykkyprätkillään ihmisiä pelotteleville surmanajajille? Kapeikoissa eteen tuppaaville pyöräilijöille? Kaveriporukan idea, jossa mopo lähti käsistä/keulimaan/rotkoon?

Pysähdymme lepuuttamaan sekä autoa että kuskia hieman epäviralliselle lepopaikalle. Kauempana asuntoautoporukka on nostanut pöydän ja tuolit pihalle, ysäritekno tuutta räkivistä kaiuttimista. Mopoja tulee aina vaan, kaiken kuntoisia ja mallisia - mitä nuhaisempi ja nörtimpi, sen parempi, näyttää olevan teema. Kuskit ovat panostaneet myös pukeutumiseen, näkyy Elvistä, Simpsoneita ja Duff-man, Jack Sparrow, Fast & Loudin pojat, Mooses, kaikenlaisia eläimiä ja etenkin ensimmäisen maailmansodan sotilaita. Monilla on kypäränä ns. aavikkomalli.

Käyn tien sivuun kuvaamaan, mopoilijat näyttävät ohi painaessaan pirunsarvia tai voitonmerkkiä. Asuntoautoporukan mopojaos saapuu paikalle ja tekee hiekkakentällä paskarinkiä - mopo lähtee kirjaimellisesti käsistä ja vie hanskatkin mennessään. Pysähtyy onneksi ennen rotkoa. Musiikkia laitetaan kovemmalle ja pulloja kilistellään, meidän on aika mennä.

Seuraava pysähdys hieman ylempänä, alppiravintolassa, jonka pihalla laiduntaa kaunista ja harmaata alppikarjaa. Ne makailevat märehtimässä, mutta nousevat ylös ja tulevat tuijottamaan ihan lähelle. Krista on hyvin lähellä saada lehmäisen ja lämpimän kielarin. Mopoja kaartaa tännekin, tarroista selviää että kyseessä on Ötztaler Mopedmarathon - jo kuudestoista kerta. Netti kertoo, että reitti on pitkä ja hankala - Jauferpassia tännepäin ja Timmelsjochia takaisin, ynnä muuta sellaista. Hui saatana.

Pian saavutamme tien korkeimman kohdan eli itse Jaufer Passin. Sinne on kertynyt satamäärin mopoja ja kymmenittäin huoltoautoja, jotka tukkivat toisen kaistan kokonaan. Pientareelle ei voi väistää, koska sellaista ei ole - on vain jyrkkä rinne ja rotko. Ajan joitakin metrejä eteenpäin, mutta joudun perääntymään, kun vastaan tulee rekka. Hetken päästä myös takanani jonottavat tajuavat peruuttaa.

Nyt reitti näyttää tyhjältä, pääsen etenemään - vaan joku täysin tilannetajuton italialainen lähtee tulemaan vastaan. Ääh. Huoltautojen letkassa on pieni väli, pakitan hieman ja näytän että aja tuonne - itse asiassa tähän mahtuisi kolme rinnan, jos peilit koskisivat. Ei mahdu, huitoo italialainen - ylileveä toimitsija mahtuu kuitenkin kävelemään juuri siitä välistä. Autoa saadaan hässäköinnin saattelemana siirrettyä ratkaisevat kymmenen senttiä, pääsen itsekin hieman reunempaan ja melkein ohi - mutta nyt edestäpäin lähestyy parikymmentä mopoa jotka tunkevat kaikkiin väleihin. Kohta kukaan ei liiku, koska kaikki muut ovat edessä - toimitsija toimitsee minkä ehtii, käämien palamisen voi melkein haistaa. Tähän väliin änkeää vielä pyöräilijä, joka tunkee itsensä ranskiksen ja kaiteen väliin - mahtuu vain vaivoin, pyyhkii mennessään asullaan kurat kyljestä. Hienosti hoidetut järjestelyt kertakaikkiaan, hippi arvostaa.

Jostain kumman syystä emme pysähdy Edelweisshütteen syömään - piha on mustanaan mopoja ja ilma sininen savusta. Tilanne on sama seuraavissakin taukopaikoissa, mopotiheys kasvaa selvästi. Nyt mennään jo alaspäin, eli he tulevat ylöspäin - härvelit ovat kovilla, moni polkee pappatunturi-tyyppisiin koneisiinsa lisää vauhtia polkimilla. Useat ovat myös pysähtyneet ns. ropaamaan, fiksaamaan, laittamaan ja säätämään. On onni, että tulimme tähän suuntaan - ylämäkeen ajaminen moisten öljyruiskujen kanssa ei olisi naurattanut ollenkaan näin paljon.

Mäen alla on vielä yksi moposuma, ukot seisovat keskellä tietä ottamassa selfieitä, eivätkä suostu väistämään. Tööttään - ja sata mopoa tööttää takaisin. Hienosti.

Tie vaihtuu moottoritiehen ja Italia Itävaltaan - rajalla on megalomaaninen ostoshelvetti ja melkoinen määrä carabinierejä, poliiseja ja sotilaita. Jotain ne kyttäävät, eivät kuitenkaan meitä. Italian puolella on paljon juomakauppoja, joiden tarjonta kiinnostaisi, mutta ne ovat kiinni siestan takia. Ei huvita odotella kahta tuntia jossain parkkipaikalla. Itävallan puolella kaupat ovat auki, mutta juomaliikkeet puuttuvat. On tämä hankalaa.

Innsbruckin laidalla on pakko saada jotain ruokaa, Europabrücken viereinen taukopaikka saa kelvata. Parkkipaikka on ääriään myöten täynnä, varjoisassa kulmauksessa ns. ropataan, fiksataan, laitetaan ja säädetään - kohteena on kuitenkin auto eikä mopo. Etupuskuri on irrotettu, samoin jäähdyttimen kenno ja kaikki hihnat. Epäuskoinen ukkeli katsoo osaläjää lamaantunein ilmein - tuolta ne tulivat ja takaisin ne pitäisi saada. Autossa vaimo odottaa kyllästyneenä.

Ranskiksenmentävä väli löytyy sekä parkkikselta että hipeistä - mäkkisafka saa kelvata. Markettikin oli, mutta siellä myytiin lähinnä lumisadepalloja ja käkikelloja - ei niillä elä. Toisaalta, pikaruoan jälkeinen olo on aina sama - yhtä aikaa kylläinen ja nälkäinen.

Navigaatiosetä opasti meidät Innsbruckissa kauppakeskukseen, jossa oli Kristan pitkään odottama Primark - vaatekauppa, jossa mikään ei maksa oikein mitään, mutta laatu on kuitenkin kohtalainen. Kunnon riistoa, siis. Farkut 15e, shortsit 5e, T-paidat 2,50 - ja sitä rataa.

Vaatehelvetin jälkeen kävin teknisessä vessassa, yksi kopin seinistä oli kokonaan peiliä. Hämmentävä kokemus.

Sitten ruokakauppaan. Itävalta on siitä kiva paikka, että tästä ei ole pitkä matka minnekään; edustettuina - ja varsin laajalla rintamalla - olivat siis Italian pastat, gnochit ja mozzarellat, Saksan sikaa tuhannella tavalla, Sveitsin juustot, Itävallan kuivatut lihat ja bonuksena lähi-idän ja Pohjois-Afrikan hummukset, harissat sun muut tahnat. Kaikki tietenkin kohtuuhintaista ja tuoretta - päälle vielä keskimääräisen alkon kokoinen viiniosasto. Olutpuolella oli hieman hiljaisempaa, craft beer -hyllyssä noin 20 tuotetta, enimmäkseen BrewDogia. Parkkihallissa oli hyvin trooppinen ilmasto, autoista päätellen ulkona oli satanut. Raitiovaunun näkeminen toi kotoisan olon.

Hostelli sijaitsi pienessä kylässä Innsbruckin liepeillä. Navigaattori ohjasi takaisin kohti Europabrückeä ja sen tietullia - ei käy laatuun. Poistuin moottoritieltä edellisestä liittymästä, mutta sielläkin oli tullikoppi. Vain kaksi euroa, selvä voitto. Tie lähti kuitenkin kohti vuoria ja aivan väärään suuntaan, oli palattava takaisin. Koppi tahtoi toiset kaksi euroa. Siispä sillan yli pitkin hampain ja taas tulliin - tällä kertaa kolme euroa, eikä 15, kuten pelkäsin. Kyllä säästäminen on helppoa. Alkoi vielä sataakin.

Löysimme hostellin ja kävimme sisään - vieraat tervehtivät iloisesti, mutta isäntiä ei näkynyt missään. Paikasssa oli vahva hiihtopummin ja hipin tunnelma. Palloilimme aikamme ja soitimme sitten numeroon - kukaan ei vastannut. Ruoat odottivat kuumassa autossa, nälkä ja jano vaivasivat. Taas tätä saatanan säätämistä. Huone löytyi ilmoitustaulun perusteella, ovi oli auki. Raahasin laukut ylös ja ruoat keittiöön, sama kai ne on laittaa jääkaappiin - saapumisesta oli jo melkein tunti.

Pilvisen oloinen hippi tuli kättelemään, paljastui toiseksi omistajaksi. Hmm. Saimme liian pikaisen esittelyn ja osan muiden vieraiden nimistä - ne unohtuivat heti. Sitten toinen omistajista, vielä pilvisempi hippi, selitti samat asiat uudestaan. Löytyi saunaosastoa ja poreammetta, kaikenlaisia pelejä ja yhteistilaa, jonka yleisen mielipiteen mukaan suomalaisuutemme oli VERY cool. Kirjahyllystä avautuvan oven, joka oli ihan kuin elokuvissa, takaa paljastui pelihuone, jonka jääkaapista ja baarista sai ottaa juomia ja merkitä vihkoon omantunnon mukaan. Ei hullumpaa.

Aina ei kuitenkaan jaksa. Linnoittauduimme Mario Kart -nimiseen huoneeseemme pelaamaan Nintendo 64:ää, joka tietenkin kuuluu varustukseen. Kylmälaukku oli pitänyt oluet kylmänä, ei tullut asiaa alakertaan. Ikkunasta näkyy vuori, kuten pitääkin - vähän joutuu väistelemään naapurin kattoja ja TV-antenneja. Huomenna kello ei soi ja ohjelmassa on ehkä jotain, ehkä ei. Lomalla pitää toisinaan lomaillakin.