26.6.2016

Fulpmes, Itävalta, päivä kaksi.

Pitkät unet, hidas aamu. Hiihtopummit ovat lähteneet jonnekin, keittiössä mahtuu jopa laittamaan aamiaista. Siivoojan silmäpuoli ja erityisen kiltti koira pyörii jaloissa, kuulee heti jos jääkaappi avataan.

Pilvet ja sumu tanssivat vuorilla, mutta luvattua sadetta ei näy eikä kuulu. Ajamme Innsbruckia katsomaan, vanha kaupunki on kuulemma näkemisen arvoinen. Parkissa saa olla eurolla puoli tuntia, halvempiakin paikkoja varmasti on.

Hissillä ylös luolasta - ulkona on tietenkin alkanut sataa. Kamariorkesteri kipittää sellokotelot kainalossa kuivempiin tiloihin ja nauraa mennessään. Pakenemme pisaroita turistikadun krääsäliikkeisiin, tuliaisiakin löytyy. Alkuperäisen sacher-kakun kahvilaan on jono, hintoja ei uskalla katsoa. Seuraavaksi eksymme viinakauppaan, josta saa ostaa juomia omiin pulloihin. Laatuja on kymmenittäin, seinä täynnä, läpinäkyvissä lasiastioissa joista saa valuttaa. Näky on hieno valoa vasten ja idea täysin mahdoton toteuttaa Suomessa.

Sade loppuu, turistit kaivautuvat koloistaan. Talot ovat viehättäviä, mutta eivät kuitenkaan övereitä - kapeat kujat eivät riittävän kapeita, auki olevat kaupat pelkkää turistikääsää, turisteja liikaa.

Joku tässä ei nyt toimi - yleensä kaupungeista löytää jotain tekemistä, näkemistä tai kokemista melkein heti, ihan vain kävelemällä keskustassa. Täällä ei nappaa, ei sitten millään. Ei, vaikka vähäpukeisia teinipoikia istuisi kävelykadulla lasten kahluualtaassa, kuten istuukin. Poistuvat taksilla, jolle eivät ensin ole suostuneet antamaan tietä - sekään ei aiheuta tuntemuksia. Taivas vuorien yllä on tumma ja synkeä.

Syömme paikallisesta Sparista ostettuja kanaleipiä - reilusti yli kämmenen kokoinen leivitetty leike sämpylän välissä, mausteita ja salaattia, 2kpl 4e - kävelykadun penkillä, kun ohi kävelee erikoista ryhmää. Kaksi ensimäistä, jonkinlaisissa turhapuro laivastossa -vetimissä, kantavat isoa kaiutinta, josta tulvii kehnoa rokmusiikkia; sitten tulee kuvaaja, jota seuraa bändi, erilaisiin eläinasuihin puettuna. Yhdellä on housuina hai, jonka kidasta ylävartalo työntyy - muilla perinteisempää possu ja kärpänen -meininkiä. Ne heiluttavat kitaraa ja bassoa rokkiposeerausten tiimellyksessä ja ottavat mahdottoman näköisiä sointuja. Rumpali soittaa enimmäkseen jossain toisessa rytmissä. Tämäkin näytelmä sivuutetaan pelkällä olankohautuksella ja miedolla hymyllä.

Kävelemme vielä paikalliseen kansallismuseoon, Tiroler Volkskunstmuseumiin, mutta sekin tuntuu jotenkin kädenlämpöiseltä vaihtoehdolta. Ei sentään sada, joten alppieläintarha saattaisi olla viihdyttävä - siellä on varmasti murmelikin. Ranskis kaivetaan esiin luolastaan ja usutetaan mahdottoman oloisille serpenttiinikaduille, hienostoalueen läpi. Paikalle olisi päässyt myös kummallisella rinnejunalla, joka on vanha kuin mikä - asemat kuitenkin 2000-luvun futurismia.

Tarha keskittyy alppien eläimiin ja sijaitsee melko jyrkässä rinteessä - korkeuseroa on enimmillään sata metriä. Ihan kiva pikku kävelypuhde. Näemme erikoissorsia, karhuja, ja kolossaan nukkuvia majavia, jotka rapsuttelevat toisiaan unissaan. Sitten alkaakin jo sataa. Tuijotamme katoksen alta haukan häkkiä, jossa peuranraadosta näkyvät kylkiluut - syöjää ei vaan kuulu. Muissakin häkeissä vietetään hiljaiseloa; pöllöt jumittavat puissaan ja muut linnut piilevät ties missä, vuorivuohet ovat katoksessaan, yksi kili nukkuu heinäsuovassa. Korppi jaksaa ronksuttaa katoksessaan, se on oikein komea herrasmies. Seuraavaa häkkiä asuttaakin sitten varsinainen harvinaisuus: punatulkku. Sekään ei ole kotona. Vuoristokissan häkissä ei ole ikinä ollutkaan ketään, kukaan ei vain ole huomannut - luonnonvaraiset punatulkut kai käyvät verkon välistä syömässä ruoat.

Murmeli luvattiin, ja häkkikin löytyi - samassa tilassa asuvat tosin myös kaksi isoa kotkaa ja muutama alppinaakka. Herää epäilys, että murmelit on syöty - mehevä kaniateria kun ei kelpaa kotkille. Naakat taas käyvät vetämässä niitä pyrstöstä ja lentävät sitten nauraen karkuun. Niitä saattaa harmittaa ohuelti se, että paikalliset alppinaakat kävelevät häkkinsä katolla - tai en minä tiedä mitä lintuja ne ovat; isompia kuin naakat, pienempiä kuin varikset, täysin mustia. Mustavariksen kyömyotsaa näillä ei ole - ja häkin naakoilla on oranssi nokka, ulkopuolisilla musta. Hmm.

Sade hellittää, murmeleita ei näy vieläkään. Vuorikauriilla on hyvin pitkät ja kunnioitettavat sarvet - muutamat niistä pitävät pikku jäsentenvälisiä. Hirvi on hirvi ja peura on peura, ne eivät juuri kiinnosta - sudet ja ilvekset sitävastoin kyllä. Molemmat ovat hyvin näkyvillä ja eloisan oloisia - paitsi yksi susi, joka kiertää korvat luimussa ympyrää. Masentava näky. Viereisessä häkissä minkki tai joku muu karvahattu on kerällä, ei sitä tunnista. Saukko ei ole altaassaan, mutta joku on kuitenkin käynyt ruokkimassa sen. Alppinaakat, tai mitä ovatkaan, käyvät hakemassa appeet parempiin suihin - vaimeasti raakkuen, ettei eväs putoa.

Laskeudumme hieman alaspäin, lehmien ja sikojen pariin. Lehmät ovat viehättäviä ja hyväntapaisia, niillä on muutama vasikkakin - yksi niistä saa turvallisia rapsutuksia mutsiltaan. Siat, laikukasta maalaisrotua, porsastelevat menemään. Emakko on eristetty hieman pienempään karsinaan, varmaankin siksi, ettei tulisi taas lisää possuja. Karju käy välillä antamassa sille huomiota portin läpi, kärsät koskettavat ja lempeä röhinä kuuluu. Yksi porsaista seisoo kaukalossa syömässä, muut väistelevät tottuneesti sen jalkoja.

Katsastamme vielä erilaisia sammakoita ja muita matelijoita - olmin oloiset vesiliskot ovat meko mahtavia. Löydän vielä rentoutujan paratiisin: pimeän huoneen, jonka yksi seinä on viitisen metriä korkea akvaario. Kaiuttimista valuu ambient-pulputusta, vuoristojärven kalat lipuvat majesteetillisesti turkoosissa vedessä ja taaksepäinnojaavat muovituolit onnistuvat tuntumaan upottavan pehmeiltä. Kahden minuutin päästä sisään rynnistää kuitenkin monilapsinen perhe, jonka äiti ei millään suostu katsomaan, kun kaikki huutavat kuorossa että äiti katso.

Ajelemme takaisinpäin, hienostoalue näyttää siltä miltä vanhan kaupungin olisi ainakin mielikuvissa pitänyt. Hostellissa keitämme raviolia ja syömme sen, pelihuoneen jääkaapista saa käydä hakemassa olutta, kunhan merkkaa vihkoon. Hinta on huimat 1,50 - sama pullo tosin irtoaisi eurolla kaupasta, mutta se ei ole auki. Vitosen viinipullo houkuttaa jonkin verran.

Pilvinen isäntä tulee kertomaan, että on pessyt perseenhajuiset pyykkimme - ja pakannut ne sitten samaan pussiin, missä olivat. Kivaa. Kymmenen minuutin päästä sama tyyppi kysyy, että löysimmekö pyykkimme, kun en nyt muista mihin laitoin ne. Sellaista.

Yhteistiloissa tehdään melko maanisesti palapeliä ja katsotaan potkupalloa videotykin välityksellä. Häivyn huoneeseen kirjoittamaan ja konsoloimaan, ikkunasta tulvahtelee ihanan viileää ilmaa. Huomenna viiden tunnin ajo Saksaan, Schweinfurttiin. Ehkä sielläkin on sika.