27.6.2016

Schweinfurt, Saksa.

Aamiaisen laittaminen on hieman haasteellista: keittiö on käytävämäinen tila, jonka läpi kuljetaan huoneista oleskelutilaan. Kaikilla on koko ajan asiaa eestaas, heilu siinä sitten veitsien ja kuumien kattiloiden kanssa. Suomalaisuus kiinnostaa taas, kysymyksiä satelee. Ai, olette lähdössä? Ajatteko tänään koko matkan kotiin? No tokihan parituhatta kilometriä päivässä ajaa, helpostikin, siksi istumme hitaalla aamiaisella kello yksitoista. Ai voiko spagettia laittaa biojätteisiin? Yleistietosi määrä on suorastaan hämmentävä.

Matka sujuu nopeasti ja tylsästi, kunhan vuorista ensin päästään. Teemme pienen mutkan välttääksemme 2100 metriä korkean solan - ei viitsi rääkätä ranskista heti aamusta. Vaihtoehtoinen reitti nousee vain 1900:n metriin, mutta nopeammin; hyvä valinta. Repaleinen sumu roikkuu vuorilla ja tekee ne entistäkin dramaattisemman näköisiksi, lämpötila on matkailuun oikein sopiva 20 astetta.

Tie kiemurtelee välillä Saksan ja välillä Itävallan puolella, maan vaihtumisesta ilmoitetaan kyltillä, tulliasemien ikkunat on peitetty. Bensan hinta vaihtelee rajusti, Saksan puolen asemille ei muodostu jonoja - Itävallan puolella tankki täyttyy neljälläkympillä, kun Suomessa menisi kuusi. Käymme vielä getränkemarktissa täydentämssä takaluukkua, iso kassillinen olutta maksaa kympin, vaikka mukana on Kristan kolmen euron erikoisvesi.

Garmisch-Partenkirchenissä ei ole edelleenkään mitään nähtävää, paitsi hyppyrimäen torni. Autobahn kuitenkin alkaa vihdoin, ranskis pyyhältää voimainsa tunnossa - 150 on ihan mahdollinen matkavauhti, 170 se jaksaa töin ja tuskin mennä myötätuulella ja alamäessä. Hidasteena ja vaarana ovat muut autoilijat, etenkin matkamökin vetäjät - lähtevät ohittamaan rekkaa, katsomatta yhtään tuleeko takaa kukaan. Rekkakuskeilla taas ei ole mitään tilannetajua, varmaan siksi, ettei niin isolla autolla tarvitse olla. Nekin ohittelevat toisiaan, tuskaisen hitaasti - kitkuttelua saattaa kestää monta kilometriä. Eikä ohitettava rekka voi missään tapauksessa höllätä kaasua milliäkään, ettei toinen vaan pääsisi nopeammin ohi ja liikenne vahingossakaan sujuisi. Yhteispelillä perille, joo-o. Ammattilaiset.

Saksan puolella saa taas ihailla virallisia matkailukylttejä: ne ovat valkoisia piirroksia ruskealla pohjalla ja muistuttavat etäisesti jotain paikallista nähtävyyttä. Jos ei jo etukäteen tiedä, ei se kyltistäkään selvene - eikä tienviitoissa tietenkään mainita mitään, jos matkailukylttiin joku nimi sattuukin välillä livahtamaan.

Schweinfurt löytyy sieltä mistä pitikin, hostelli myös. Navigaattori on poissa pelistä Saksassa, eikä kunnon karttaa ole - puhelimen navigaatio taas on vähän toistaitoinen. Se käskee mm. ajamaan koilliseen, muttei näytä kompassia. Helppo homma.

Meidät on majoitettu vahingossa perhehuoneeseen, parisängyn lisäksi on kerrossänky, toisessa huoneessa. Tämä ei haittaa. Netti taas on seitsemän sinetin takana: on syötettävä molemmat nimet ja puhelinnumero kansainvälisessä muodossa, sieltä lähettävät sitten tekstiviestillä aktivointikoodin - paitsi että eivät lähetä. Käymme valittamaan vastaanotossa, tiskintakainen mies aktivoi netit - muutaman minuutin päästä toimii, sanoo hän. Niin toimiikin, mutta itselläni vain muutaman minuutin ajan - käymme korttelin päässä kaupassa, sille matkalle se yhteys jää. Kristan toimii vieläkin, minun ei vieläkään. Pyh.

Teen omatoimisen kierroksen kaupungilla, jonka nimi voisi olla Schweinfurt am Main - se tuosta virtaa. Paikka paljastuu odotettua kiinnostavammaksi: talot ovat pieniä ja vanhoja, samoin kirkot ja muut tärkeät rakennukset. Muutamakin kieroikkunainen ja vinoseinäinen talo on kuitenkin rapattu kauttaaltaan 80-lukuisella beigellä. Modernimpaakin arkkitehtuuria löytyy, mutta se on poikkeuksellisen hyvää - se leikittelee ympäristönsä kanssa ja istuu maisemaan vaivattomasti. Myös 70- ja 80- lukujen luomukset ovat hämmentävän onnistuneita.

Seikkailen pikku kujilla ja isoilla toreilla, aurinko yltää vielä juuri ja juuri kattojen yli. Joku täti tulee selventämän, miten nyt on tuon pylvään päässä nököttävän runoilijan juhlavuosi - myöhemmin opin esitteestä, että tyyppi haukkui melko perusteellisesti kaupungin ja varsinkin sen nimen. Juhlaan on siis aihetta. Koulumuseon seinässä taas hehkutetaan, miten näin ja näin monta Bachia opiskeli täällä - Johann Sebastiania ei kuitenkaan mainita. Saan kuitenkin toteuttaa viettiäni kävellä kaupungilla ja kuvata erikoisia asioita ja sommitelmia - se on melko addiktoivaa puuhaa, jos sille päälle sattuu sattumaan.

Kujat kapenevat ja talot muuttuvat ränsistyneemmiksi - osa on jo hylättykin. Kivistä päätellen ne ovat vähintään 1700-luvulta, jos eivät vanhempia - eikä keskustaan ole pitkä matka. Kummaa seutua, baarien asikkaatkin tuijottavat.

Hostellilla opin lisää kaupungin historiaa; täällä on keksitty kaikenlaista, kuten pyörä - polkupyörä. Tai, oikestaan sen polkimet. Kuulalaakereillakin on pitkä historia tällä, SKF:n tehdas on joen rannalla edelleen. Sodan aikana sen tuotanto siirrettiin isoihin bunkkereihin, joista on ainakin jotain vielä jäljelläkin - jostain kumman syystä niitä ei ollut merkitty turistikarttaan.

Paikallisesta ruokakulttuurista on mainittava schlachtschüssel eli sika-ruoka: kokonainen sika kypsennetään ja tarjoillaan pieninä paloina paljaalta laudalta, lisukkeena tuoretta ruisleipää, hapankaalia ja piparjuurta. Syöminki kestää parisen tuntia, sian osat vaihtuvat toisiin - kummalliset sisälmyset ovat asianharrastajien erityissuosiossa. Juomana hyväksytään vain kuiva viini, olut ei sovi. Sikailu on kuulemma erityisen suosittu hääruoka. Hyvää yötä sitten vain.

Huomenna ajetaan taas pitkään, kohteena Schwerin - jos tällä kertaa näkisi linnan sisältäkin.