29.6.2016

Lilla Heddinge, Rødvig, Tanska.

Aamiainen seniorikansalaisten eli muorison parissa - ne pyörivät ja jumittavat pahemmin kuin Leksa ruotsinlaivan buffetissa. Jupisevat vielä mennessään. Eilinen kielletty katu osoittautuu varsinaiseksi sakkorysäksi - sen toisessa päässä on poliisiasema. Onneksi määrärahat eivät ole ainakaan tänään tiukilla. Katuverkosto on muutekin erikoinen, kaikki ovat yksisuuntaisia tai muuten kiellettyjä; labyrintin läpi kulkee käytännössä vain yksi reitti, jolta ei voi sääntöjä rikkomatta poiketa - onneksi se ei johda umpikujaan, kuten hupisivun sokkeloissa usein. Suuntavaisto sekoaa täysin.

Ranskis pölähtää joltain pikkukujalta isolle kokoojakadulle, uskomattomalla tuurilla oikeaan paikkaan ja suuntaan. Bongaan välittömästi getränkemarktin ja käännyn pihaan - ovella meitä tervehtää sisäänheittotuote, 20 kpl 0,5l Hasseröderiä eli ihan käypää peruslageria hintaan 8 euroa. Emme käy onkeen. Sisältä löytyy ties mitä erikoisuuksia, pienpanimobuumi on pyyhkäissyt Saksan yli melkoisella voimalla viimeisen vuoden aikana ja tulokset alkavat näkyä. Isotkin panimot tahtovat samalle apajalle; lanseeraavat kilpaa uusia pikkumerkkejä, joilla on erikoinen pullo, jännä nimi, vanhanaikainen patenttikorkki, kokonaan paperiin kääritty pullo tai puinen juomakori. Tai kaikki näistä. Rustiikkinen, aito tai ei, tuntuu myyvän. Kotiin päästyä sitten maistetaan, onko tuote hyvää vai Beck's pale alea.

Matka kohti pohjoista jatkuu, ranskis kirmaa täydessä lastissa kuin nuori ori - hieman vikuroiden, mutta lujaa. Jännä juttu, muuten: mitä huonommassa kunnossa tie on, sitä suurempi nopeusrajoitus. Uudella asfaltilla saa ajaa satasta, mutta paikkaa paikan päälle -tyyppisen perunapellon alkaessa rajoitus poistuu kokonaan.

Pakollinen pysähtyminen Lyypekin LUV-kauppakesuksessa, pienen mutkan kautta tosin. Ajoimme nimittäin ohi liittymästä, ratkaisevassa kyltissä kun ei mainittu etsimämme tienumeroa. Miten voi saksalainen järjestelmä pettää ihmisen näin? Juomaosasto ei petä, vaikka valikoima onkin pysynyt melkein samana kaikki nämä vuodet - oluet on melkolailla maisteltu. Ostan silti mm. Jägermeister-kopiota, jonka etiketissä on lehmä. Valkoviini on halpaa ja oudon makuisia liköörejä kahden sentin pulloissa myydään laatikoittain, Krista kiittää.

Puttgardeniin päästään ongelmitta. Huomaan matkalla samanlaisen, nenäsumuttimen mallisen savupiipun kuin viime vuonna Furth im Waldissa - kyseessä on kylmän sodan aikainen kuunteluasema. Takavuosien matkapäiväkirjoja selailemalla voi siis tehdä löytöjä.

Pieni kiepaus Puttgardenin kylän kautta, ranta on nähtävä uudelleen. Vaan ah ja voi, rantavedessä kelluu mustaa levää riesaksi asti, näkymä ei ole kovin kuvauksellinen. 2014 meri oli rasvatyyni ja ranta valkoinen - miksei luonto ole aina samanlainen? Rahat takaisin!

Ajan satamaan jonottelemaan, lippua meillä ei ole mutta lauttoja kulkee yhtenään. Hinta on hyvinkin suolainen, automaatti tahtoo melkein satasen - matka kestää kuitenkin vain 45 minuuttia. Jonossa ehtii olla jopa vartin, kun jo satamareiska opastaa laivaan. Ennakkovaraajan etu, pyh ma sanon.

Lautalla ihmiset rynnivät buffettiin, aikaa ei todellakaan ole liikaa - automatkustajilla ehkä puoli tuntia. Jotkut ehtivät näköjään jopa tukevaan humalaan tuossa ajassa. Istumme kannella ja syömme LUVin paistopisteen nakkipiiloja - lokki lentää täsmälleen samaa vauhtia laivan kanssa, liikuttamatta siipiään ja alati tarkkaillen. Salamannopeasti se iskee, jos joku jättää ruokansa vartioimatta tai heittää vaikka leivänpalan ilmaan. Tehokasta toimintaa. Tanskassa joutuu hetken jonottamaan, tulli haluaa tutkailla autoja lähemmin. Emme joudu kuitenkaan edes pysähtymään, passejakaan ei kysytä - niitä ei ole tällä reissulla kysynyt kuin yksi hostelli, sekin siksi että nimemme ovat hieman hankalia kirjoittaa sanelusta. Käännyn heti sumpusta päästyä bensa-asemalle ja päästän kiireisimmät ohi - polttoaine on ehkä Tanskan halvinta, ainakaan vielä ei ole tullut parempaa tarjousta vastaan.

Poistumme moottoritieltä jossain Faxen tienoilla - nimi on tuttu panimosta, kuinkas muuten. Mietimme tuossa aiemmin, että tuntuuko Tanska enää miltään tsekkiläisten pikkukylien ja Alppien jylhyyden jälkeen - voin kertoa, että kyllä tuntuu. Maaseutu ottaa heti omakseen, kun poistuu isoilta teiltä - jo pelkkien paikannimien lukeminen hymyilyttää. Tässä paikassa on jokin selittämätön magia, joka vetää ainakin meitä puoleensa magneetin lailla.

Rødvigissä käymme ensin kaupassa, saan vihdoin pitkään odottamaani makrillisalaattia. Olutosaston valikoima tavallisessa pikkumarketissa on huvittavan laaja, kaikkia uusia tuttavuuksia ei voi mitenkään ottaa.

Majoitukseen on noin kilometri jos sitäkään, maatilan sivurakennukseen on remontoitu huoneistoja matkailijoille. Pihaan ajaessa bongataan ensimmäinen kissa, hetken kuluttua toinen. Ystävällinen täti esittelee tilukset; huoneistossa on makuuhuone, tupakeittiö ja iso kylpyhuone - keittiöstä tosin puuttuu uuni, pakastepizzan syönti uhkaa muodostua ns. kokemukseksi. Vaan ei hätää, hippi lähtee tutkailemaan. Toisessa rakennuksessa on kaikenlaista, kuten massiivinen juhlasali, pienempi huone pingikselle ja pöytäfudikselle, sauna - ja uunillinen yhteiskeittiö.

Matkoillani näin myös mustan kissan juomassa kastelukannusta, ei näyttänyt kovinkaan fiksulta toiminnalta. Pizzat on kuitenkin jo katettu terassin pöytään, lasissa yrttilimua alpeilta. Paikalle pyrkii myös toinen kissa, tällä kertaa raidallinen. Se kiipeä ensin tuolille, sitten pöydälle, ja pian jo haistelee Kristan mozzarella-pinaatti-valkosipuli -lättyä. Vähän ehtii nuolaista, ennen kuin hipin iso mutta hellä käsi nostaa riiviön alas pöydältä. Näytelmä toistuu kymmenisen kertaa ja tuottaa oikein kivoja tilannekuvia - syömisestä ei vaan meinaa tulla mitään.

Ruoan päälle ajamme katsomaan ensin Rødvigin satamaa ja sitten Stevns Klintin kalkkikivikallioita. Satamassa on yllättävän vilkasta, laskevan auringon valossa saisi hyviä kuvia, jos viitsisi kahlata verkoissa ja osaisi jutella tanskaa kalastusreiskoille. Kalaravintolat näyttävät myös oikein kivoilta, mutta ovat jo kiinni. Ehkä huomenna...

Stevns Klinteillä kävimme jo pari vuotta sitten, paikka teki melkoisen vaikutuksen - turkoosi meri, jyrkkä kalliontöyräs, aivan reunalla vanha kirkko. Efekti on auringonlaskun aikaan jopa voimakkaampi, vaikka meri ei hehkukaan sinisenä ja kirkkaana. Kirkossakin on ovet auki, kultainen valo näyttää sisällä erityisen hyvältä. Noin kolme minuuttia lähtömme jälkeen kirkkoreiska karauttaa paikalle ja sulkee ovet.

Kiipeän vielä jyrkkiä portaita alas rannalle, kallio näyttää majesteetilliselta mutta ei suostu kameran vangittavaksi - ei ainakaan kännykällä. Parhaassa kohdassa on pieni kyltti, joka varoittaa hengenvaarasta; kallio saattaa sortua koska tahansa. Jäljistä päätellen niin on käynytkin ihan vasta. Eteenpäin vie kyllä selvä polku, vaan en nyt viitsi kokeilla josko se kestää - ja etenkin, kestääkö yläpuolinen rinne omaa painoaan.

Ajelemme kämpille Stevns Fortin kautta, siellä on kylmän sodan aikainen bunkkerihärveli - salakuuntelua, ilmavalvontaa, sukellusvenetutkia ja sen sellaista. Eiköhän niillä ole punainen lankapuhelinkin; huomenna olisi tarkoitus tutustua tarkemmin. Tien toisella puolella on yhä sotilasalue, sen vieressä laiduntaa puhveleita - niitä länkkäreistä tuttuja.

Auringonlaskun viime säteet kultaavat viljapellot, tuulivoimala horisontissa pyörii laiskasti, meri tuoksuu kilpaa ruusujen kanssa - tanskalainen maaseutu on juuri sellainen kuin pitääkin. Huomenna ajetaan kuitenkin the sillan yli Ruotsiin, yöpyminen on Grännassa, tuossa minttukarkkien luvatussa kaupungissa.