The hills are alive with the sound of no.

Autoillen Alpeille kesäkuussa 2016

takaisin

Matkapäiväkirja

11.6.2016

Trelleborg, Ruotsi.

Laivamatka Tukholmaan oli melkeinpä sama kuin aina ennenkin - tällä kertaa kapteeni tosin ajoi rantaväylää, jossa on paljon enemmän näkemistä, kuten saaria ja kiviä. Itse toki istuin ravintolassa selkä ikkunaan päin koko sen ajan. Gabriella on uudistunut ja ravintolan hampurilainen samalla pienentynyt; näin käy harvoin ohjelmistopäivityksien kohdalla. Maku oli toki myös parempi kuin ennen, ei pienintäkään häivähdystä Windows 10:n pakkosyötöstä.

Laivan sisustustakin on uusittu, mutta vain osittain; cooli, viileänharmaa (90-lukuinen) seinä ei oikein soinnu kirkkaaseen laivastonsiniseen kokolattiamattoon, jossa on outoja köysikuvioita. Eikä sovi 80-luvun mukaklassinen, taustavalaistu lasikatto nykytrendikaton viereen - siis sellaisen, jossa on putket näkyvissä ja paljon mattamustaa maalia. Ostin verovapaasta kaksi hyvää erikoisolutta ja yhden huonon - joka onneksi kuohui avatessa kuin ravistettu shamppanja. Ei tarvinnut maistella sitä kauaa.

Ruotsin läpiajo oli samaa puudutusta kuin ennenkin. Pakollinen pysähdys Brahe Husin linnanraunioilla ja 88-merkkinen jäätelö, Vätternin syvä sinisyys ja autereinen horisontti. Pääskyset kirmailivat ja laaksosta levisi lehmänpaskan syleilevä tuoksu.

Juuri ennen Saabin lentokonetehdasta oleva kummitushotelli jäi taas kuvaamatta, se tulee aina niin yllättäen. Paikka muistuttaa elävästi Kummelista tuttua majataloa, sitä, jonne tulee kohta LAKAISIJAT. Reilut pari hetkeä myöhemmin kuski ajoi harhaan.

Olin koko ajan seuraavinani tuttuja E4-opasteita, vaan äkkiä oltiinkin jossain keskellä metsää, menossa kohti Göteborgia. Navigaattori ei ole tällä pätkällä käytössä - siihen kun ei mahdu riittävästi tietoa. Piti valita joko Etelä- tai Pohjois-Eurooppa; jättää pois joko Ruotsi tai Italia. Nyt kävi sitten näin. Hetken kiroilun ja päänraapimisen jälkeen uusi reittikin löytyi - eikä sielläkään ollut kerrassaan mitään nähtävää.

Hipit tankattiin Värnamon ICA-marketissa ja ranskis ST1:sellä. Siellä mainostettiin kylmäasemien hyviä puolia - voi mm. piereskellä vapautuneesti. Kuva seuraa kommenteissa. Taukopaikkojen valinta meni muutenkin ihan napiin; muutaman kilometrin päässä oli aina hieman kivempi. Tai, kuten tänään, huomattavasti parempi. Pysähdyimme jaloittelemaan mm. juuri ennen huoltoasemaa, jolta olisi ollut huikeat näkymät Juutinraumaan, Malmöhön ja the sillalle - ankeaan rekkaparkkiin, josta ei näkynyt kuin pusikkoa. Olisihan sitä tietenkin voinut pysähtyä uudelleen, nyt kun ajattelee...

Trelleborgiin ajettiin taas palmujn reunustamaa bulevardia. Etelässä ollaan, muttei ihan niin etelässä. Talot muuttuivat kyllä jo ihan tanskalaisen näköisiksi, unikkoja tunkee pientareilla, eikä ihmisten puheesta saa selvää, että sikäli. Hostelli on sama kuin viimeksi, mitäpä sitä hyvää vaihtamaan.

Toinen hippi lähti kaupan kautta lepuuttamaan, toinen tahtoi vielä nähdä Trelleborgille nimen antaneen trelle-borgin eli viikinkien ympyrälinnan. Kyseessä on toki kopio, koska rakenne koostuu lähinnä maavalleista ja isoista tukeista - ei sellainen vuosisatoja säily, saati tuhansia. Uusiopyörylä sijaitsee sentään samalla paikalla kuin entinenkin - tai no, siitä saatiin rakennettua vain neljännes, kun tuli ikävästi kerrostaloja tielle.

Edellistä kirjoittaessa tuli jotenkin huijattu olo - itse paikka oli kyllä hieno ja yllättävänkin massiivinen. Ei tuollaisen kimppun tekisi mieli hyökätä edes pyssy kourassa, eikä varmaan tehnyt myöskään vuonna keppi ja kivi, kun aseina oli lähinnä - keppi ja kivi. Kävin vielä tarkistamassa palmubulevardin, joka istutettiin ensimmäisen kerran tyylikkäänä vuonna 1982. Parimetriset puuntyngät talvehtivat toki sisällä.

Hostellille nauttimaan iltasta, kakkosolutta ja patonkia. Täällä myydään näes patongintäytetahnoja rasioittain - makuja on kymmeniä. Siihen leipä kylkeen ja a vot. Soisi rantautuvan meillekin, tällaisen systeemin - halvempaa ja tuoreempaa kuin valmiiksi täytetty. Tanskasta tuttua makrillisalaattia ei ollut, pettymys oli se.

Huomenna laivalla Rostockiin ja sieltä ranskiksella Dresdeniin. Tu-dui.

Ai niin: jonkin verran lisämateriaalia instagramissa hästäkillä hippienautoloma2016.

12.6.2016

Dresden, Saksa.

Herätys Trelleborgissa, ranskis kohti lauttaa. Ensimmäinen kiva yllätys sataman jonossa, navigaattoria käynnistellessä: kartoista puuttuu kokonaan sekä Saksa että Tanska - vaikka nimenomaan valitsin juuri sen alueen. Vain Ruotsin, Norjan ja Suomen piti puuttua. Kirottua, kapteeni! Samalla hetkellä tuuli vei paperin, johon oli satamareiskoja varten kirjoitettu Rostock. En juossut perään, tuskin kukaan sitä kyselee.

Jono liikahti, pitkätukkainen Reiska heilahti paikalle - tivasi heti paperia. Selvisin puhumalla. Sadan metrin ajon jälkeen toinenkin Reiska, tällä kertaa kalju, halusi nähdä paperin - ja laivassa vielä kolmas. Mitä väliä sillä nyt on, mietin - Rostockiinhan tämä kuitenkin menee.

Laivalla nautimme hostellista saadut eväspussit heti kärkeen, aamiaista kun ei aikaisen lähdön vuoksi ehtinyt nauttia. Etsiydyin kannelle ja katsoin köysienirroitusnäytelmää kolmessa näytöksessä. Ensin ei tapahtunut mitään. Seuraavaksi kalju Reiska kurvasi paikalle Vetomestarilla, kampesi ulos hytistä ja jäi odottelemaan. Hetken kuluttua pitkätukkainen Reiska kaahasi mestoille omalla satamanupillaan. Siinä ne mietiskelivät, lähtö viivästyi, vaan minkäpä sille voi - köydet olivat laivan päästä kireälle vinssatut. Reiskan työ on vaativaa ja siitä maksetaan paljon.

Matkaan päästyä kävin ihmettelemässä kiinni olevaa verovapaata ja aamiaisbuffetin ryysistä. Jotkut lunastivat itselleen hyttejä infopisteestä, vaikka matka kestää vain viisi tuntia. Merellä näkyi tuulivoimaloita eikä oikein muuta, tuuli viilensi auringon poltteen niin että palaminen kävisi helpoksi - naamoista päätellen niin oli joillekin jo käynyt.

Ravintola meni kiinni ja verovapaa aukesi - ovella tuli vastaan maatuskan kokoinen ja näköinen venäläismummo, joka piti sylissään kahden litran votkapulloa kuin vauvaa. Kaupan tarjonta ei juuri huimannut, vaikka hinnat olivatkin halvat. Ostin vitosella hyvän vyön, ennen matkaa hankittu - Helsingin viimeinen - niittivyö kun oli lyhentämisen jälkeenkin liian pitkä. Housut roikkuivat ikävästi.

Asiahan korjaantuu toki syömällä. Nyt meni infopiste kiinni, mutta ravintola aukesi. Systeemi oli todella kummallinen; mene sisään, käy hakemassa ruokaa, tule näyttämään lautanen ynseälle tädille, joka veloittaa, ja käy sitten syömään. Buffet maksoi jonkun verran, listan annokset jotain muuta - kaikki ruoat olivat kuitenkin vierekkäin tarjolla samassa noutopöydässä. Jos olisi halunnut jonkun tietyn annoksen, olisi kai pitänyt muistaa sen tarkka koostumus. Otimme jotain, täti arpoi niille hinnaksi 13,99 - vaikka minkään kahden annoksen yhteenlaskettu listahinta ei ollut tuo. Kysyi vielä, että onko laseissa vettä - tarjolla oli veden lisäksi mehua ja olutta pullossa. Hmm.

Pieni ruokalepo kannella, nojaavassa tuolissa, hupparin suojassa, keskeytyi, kun Krista ilmoitti että alkaa sataa. Ei siellä sisällä satanut. Etsin katoksellisen paikan ja torkuin merituulessa - melko luksusta. Tihkukin loppui. Kävin vessassa toteamassa, että housut saa pois jalasta avaamatta vyötä - taitaa olla sittenkin liian pitkä.

Laiva tuli satamaan hitaasti ja viipyillen, yli puoli tuntia myöhässä. Kuulutus siirtyä autoille oli kuitenkin kellon mukaan ajastettu, ja hyvä niin - ranskikselle päästyä huomasin, että avainta ei ole missään. Pienehkö paniikki iski. Juoksin kylmässä hiessä läpi kaikki sokkeloisten ulkokansien lepotuolipaikat ja vessat joihin se olisi voinut pudota - ei mitään. Infopiste oli onneksi auennut, oli mentävä hattu kourassa kysymään, että mitäs nyt tehdään. Täti kaivoi jostain kätköistään juuri oikean avaimen ja virnisti että ole hyvä.

Toisiin jonoihin jätetyt autot jäivät niille sijoilleen, kun klonksutimme alas ramppia. Ehkä ne olivat ruotsalaisia viinaturisteja, menossa heti takaisin. Kymmenen tuntia laivalla muutaman kaljalaatikon tähden - kyllä siinä alkaisi hytti kiinnostaa ja neljän euron nettisalasana kelvata.

Dresdeniin oli neljän tunnin ajo - kartan mukaan. Tietyöt ja kolarit mukaanlukien matkaan meni reilusti yli viisi - hotellin sisäänkirjautuminenkin oli vielä vartin auki kun saavuttiin, hyvin jäi aikaa. Matkalla vanha vihollisemme Berliini veti puoleensa magneetin lailla ja useamman liittymän voimin, mutta niin vain ajettiin ohi. Döner olisi maistunut, onneksi huoltikselta sai lohdutukseksi Bifejä ja Nögger-jäätelöä.

Yksi kolari tosiaan nähtiin, viiden auton lievä peräänajo - kaikki pääsivät jatkamaan omalla kyydillä. Melkoinen ruuhkasumppu siitä kyllä syntyi, kävelyvauhtia mentiin pitkään. Maisemissakaan ei ollut oikein mitään näkemistä, pelkkiä kieroonkasvaneita mäntyjä ja yksi luonnonvarainen bunkkeri. Haukkoja ja kotkia lenteli siellä täällä, mutta niitä nyt oli jo Ruotsissa.

Keeper of the faith luki sen auton takalasissa, joka ohitti suman härskisti piennarta pitkin, ikkunat auki ja metallia tykitellen. Kova oli usko. Kolarin lisäksi matkaa hidastivat kolme tietyötä, joista yhdessä jopa tapahtuikin jotain - muut olivat muuten vaan aidattuja. Kaksi kaistaa kun sulautetaan yhdeksi, niin arvaahan sen; tulos on seisova ruuhka. Yksi sellainen oli saatu aikaan ihan ilman mitään: oli vain varoitus, että tähän voi muodostua ruuhkaa, ajakaa hitaammin. Sadasta kuudestakympistä kun otetaan äkisti satanen pois, niin tulos on taattu: taas seistään - ja vain siksi, että piti varoittaa, että niin voi käydä. Ääh. Ranskis muuten jaksaa mennä tällä kuormalla kaasu pohjassa 165km/h eikä yhtään enempää. Ajo-ominaisuuksia ei siinä kyydissä oikein enää ole.

Dresdeniin saavuttiin, hotelli ja parkkipaikka löydettiin, Burger Kingiin käveltiin, kaupunki kivan oloiseksi todettiin; tämä näyttää ihan Berliiniltä - tai siltä, miltä Berliini näyttäisi, jos kaikkia hienoja taloja ei olisi pommitettu pölyksi. Hotellilla, jonka teema on jostain kumman syystä Englannin kuninkaalliset ja nimi Windsor, odotti vielä seurava kiva yllätys: automaatti, johon käy viissenttiset. Ostin innoissani oluen - vaan luukun takaa paljastuikin Mixery Bier + Cola + X. Mitä saatanaa? Seuraava kolikkokourallinen tuotti halutun tuloksen, eikä tuo sekoituskaan hullumpaa ollut - X paljastui kiniiniksi.

Mainittakoon vielä, että hotellin sänky on kummallisella, metrinkorkuisella korokkeella, jonka sisällä sijaitsee kuulemma hissin konehuone. Toivottavasti eivät ajele yöllä.

Huomenna Tsekkeihin, Kutna Horaan luukirkkoa katsomaan. Heippa ja moikka.

13.6.2016

Kutná Hora, Tsekki

Aamu Dresdenissä oli lonkeronharmaa ja sateinen; päätimme jättää kaupunkikierroksen väliin. Hotellin aamiainen pääsi yllättämään sekä tasokkuudella että hinnalla; oli todella runsas ja laadukas, vaikka yöpyminen kahdelta ja aamiaiset maksoivat kaupunkiveroineen naurettavat 55 euroa. Joku tässä yhtälössä ei nyt toimi.

Sää oli kirkastunut siinä odotellessaan. Suuntasimme kuitenkin pois kaupungista, ilman karttaa ja navigaattoria, melkoisella tuurilla. Keskusta näytti tutustumisen arvoiselta, vanhan arvokkaalta ja tilkkutäkkimäiseltä - sodanaikaisten pommien osumakohdat tunnisti arkkitehtuurista välittömästi. Moottoritie nousi pitkää mäkeä ylös aurinkoon, alhaalla laaksossa höyryävä sumuisen sininen kaupunki ja usvaa puhkovat kirkontornit näyttivät juuri niin hyvältä kuin vain silloin voi, kun ei ole aikaa jäädä katsomaan.

Maasto kumpuili isolla pensselillä Tsekin rajalle asti ja muuttui siellä melkeinpä vuoristoiseksi. Edelliskerran sakoista viisastuneina ostimme heti moottoritietarran, vaikka hinta tuntuikin kohtuuttomalta; 12 euroa kymmenestä päivästä, kun vuoden olisi saanut 57:llä eurolla. Eksynyt bussikuski olisi halunnut lappuunsa leiman ja etuili jonossa - oli kuitenkin muutaman kilometrin verran väärässä parakissa.

Tsekin puolen tienviitat ovat todella kehnot, eikä huono karttakirja auttanut yhtään. Viitoissa mainitaan joskus tien päätepiste, joskus joku välietappi, toisinaan numero, joskus jopa kaikki näistä. Että jos Helsingistä ajaa Tampereelle, niin kyllähän sitä nyt Hämeenlinnan suuntaan osaa mennä, tai sitä ennen Riihimäen - se nyt vaan pitää tietää. Välillä viitoitus katoaa kokonaan, oletuksella, että kyllä pitää tajuta ajaa suoraan eteenpäin, jos muuta ei mainita. No, mikähän suunta on suoraan eteenpäin viisipiikkisessä liikenneympyrässä?

Tämä kaikki aiheutti pienehköä sekoilua Usti nad Labemissa, mutta jokea seuraamalla ongelmat korjantuivat - virran varrelle ilmestyivät jo ensimmäiset viinitilatkin, eikä linnoista ollut pulaa.

Pikainen visiitti Terezíniin, 1700-luvun lopun tähdenmuotoiseen linnoituskaupunkiin, joka palveli myöhemmin sotavankien säilönä ja sen jälkeen jättimisenä juutalaisghettona. Kyllä, siis koko kaupunki. Itse linnoitteet ovat säilyneet lähes alkuperäisinä, kuivien vallihautojen tulvitussysteemikin on yhä toimintakunnossa. Kaupunki taas on kuin Tallinna 90-luvulla; osittain viimeisen päälle laitettu, osittain juuri sortumassa. Viehättävää.

Kiertelimme kujilla aikamme, kunnes aurinko kävi säälimättömäksi. Viimeisen niitin iski ohipyöräillyt keski-ikäinen mies, joka teki suullaan pieruääniä - täkäläiset kun eivät oikein pidä turisteista. Ymmärtäähän sen; kituva kaupunki, jota ei ole osattu markkinoida riittävän hyvin, vain kourallinen turisteja, jotka tuovat edes jotain tuloja - ja paljon ihmisiä, joilla on aikaa istua puistonpenkeillä puoliltapäivin ja tuijottaa. Ensimmäisen kerran (jos brittituristeja ei lasketa) kuulin tsekeissä humalaisen mölinää. Pitäkööt tunkkinsa - keskitysleirimuseot saivat nyt jäädä.

Seikkailimme kylttien osittain viitoittamaa tietä pitkin maaseutua, kohti Kutná Horaa. Matkalla piti jotenkin ohittaa Praha, mutta yritys ei onnistunut - jouduimme jotenkin keskustaan. Ihan vahingossa kävi näin. Kaarlen silta ja Petrinin kukkula olivat omilla paikoilaan, kuten loputtomat turistilaumatkin - Vltavan rantaa kelpasi silti kruisailla paahtavassa auringossa ja leppeässä tuulessa.

Puoliksi lotolla, puoliksi vaistolla ja aika paljon myös älykkään puhelimen avulla pääsimme lopulta ulos kaupungista, oikealle tielle ja sitä oikeaan suuntaan. Viitoitus tempoili edelleen ja maaseutukin pysyi yhtä kuvauksellisena - vähän kuin Tanskassa, mutta isommin. Pikkutien ajaminen oli kuitenkin melkoista nykimistä; rajoitus on taajamassa 50, ulkopuolella 90 - ja kylät seuraavat toisiaan kiivaalla tahdilla. Juuri, kun ehtii kiihdyttää tai jarruttaa, pitää taas kiihdyttää tai jarruttaa. Rasittavaa on se, etenkin kun paikallinen roikkuu puskurissa ja painostaa virheisiin. Silti näimme yhden, joka oli ajanut suoralla tiellä ojaan eikä päässyt pois. Paikalla oli hinausauto ja käynnissä jakso Ei kovinkaan vaarallisen valtatien pelastajia.

Kutná Hora löytyi, ja löytyi hostellikin - olivat vitsikkäästi ilmoittaneet meille väärän osoitteen, vain puoli kilometriä eri suuntaan. Vastaanoton kireäviritteinen teini kävi sitten tien varressa viittilöimässä hipit perille. Huone on perusmukava, tuuli tuo ulkoa miellyttävää savunhajua ja pikkulinnut karjahtelevat puissa.

Pieni iltakävely kaupunkiin, joka on kuin Prahan pikkuveli - samanlaista arkkitehtuuria, mutta hillitymmässä mittakaavassa. Vanha kaupunki on noin Kallion kokoinen, mutta sinne on saatu mahtumaan kuusi kirkkoa, kolme luostaria ja muutama kappeli - uudella puolella on sitten lisää. Viime vuodelta tuttu Johannes Nepomukkilainen on läsnä täälläkin, kuinkas muuten. Kalliosta puheenollen, Frank Armoton oli väärässä - TÄSSÄ kaupungissa on mäkiä enemmän kuin missään; itse asiassa koko kaupunki on yhtä isoa alamäkeä. Tai ylämäkeä, riippuu mistä katsoo.

Itse katsoimme mäkeä torilta, oli nimittäin nälkä ja horisontissa tummia pilviä. Juuri nyt ei maistunut perinteinen sianpolvi, eikä sushia JA kebabia tarjoava paikka oikein vakuuttanut; valitsimme siis pizzerian, jota pyörittivät italialaiset - olivat pyörittäneet jo vuodesta 1993. Istuimme terassille, jättivarjon alle. Ilma oli painostavan tunkkainen. Juomien tullessa pöytään horisontin pilvet lunastivat kaikki lupauksensa kerralla ja oli paettava sisälle - ja samalla 90-luvulle. Sisustus oli juuri sellainen, radiosta soivat juuri ne biisit ja ilmassa tuoksui juuri se: tupakka. Sai siis polttaa sisällä. Ihanaa. Pizzatkin tulivat - ne olisivat olleet kova juttu 20 vuotta sitten, ja kyllähän niitä nytkin söi. Laskun odottelu vain vähän hirvitti, tämä oli nimittäin kaupungin ehkä turistein ravintola. Loppusumman nähdessäni aloin melkein nauraa: kaksi pizzaa, olut ja jäätee - 13,80.

Valuimme hitaasti mäkeä ylös, näkymät olivat oikein hienot; sade oli lakannut ja auringonlasku kultasi taloja - taustalla tummanpuhuva taivas. Katselin luostarin pengerrettyä puutarhaa ja Barbaran katedraalia perinteisen sakaramuurin katveesta - vuosisata olisi hyvin voinut olla joku toinenkin.

Aasialaisten myydään mitä vaan -kauppa oli vielä auki, kylmä juoma kiinnosti kovin. Kylmäkaappi hurisi ja siellä oli valot, muttei pistellyt jäinen polte hikistä kättä - pullot olivat hädin tuskin 18-asteisia. Ostin silti yhden.

Huomenna luukirkko, mahdollisesti Budejovický Budvarin panimokierros ja illaksi Cesky Krumloviin. Täältä tähän.

14.6.2016

Cesky Krumlov, Tsekki

Aamiainen Kutná Horassa, täti paistoi pyydettäessä pekonia, ranskis pakattiin ja matkaan lähdettiin. Aamuyöllä kuulemani lähestyvä hälytysajoneuvo ei ollutkaan unta, herätessä näin pihalla ambulanssin ja lääkäriauton. Enempää en kysellyt.

Noin sadan metrin ajon jälkeen parkkeerasin Pyhän Barbaran katedraalin pihalle - paikkoja oli kuulemma vähän, mutta vielä jäi kymmenen. Parveileva lapsilauma söi pihalla eväitään - pakenimme kirkkoon, joka löi kaikki aistit täyteen heti ovella. Kullasta ja kimalluksesta päätellen kaupunki on ollut aikoinaan varakas - eikä vähiten siksi, että täkäläisillä oli oikeus lyödä omaa rahaa. Seinämaalauksen mynttäri näytti tosin lyövän itseään päähän, mutta ehkä kaikkea ei voi ostaa.

Katedraalia on turha kuvailla, koska se nyt vaan ei onnistu. Taide oli kuinenkin enimmäkseen hämmentävän tasokasta, etenkin vuosilukuun nähden - samoilta ajoilta on paljon käppäisempääkin tekelettä ilmoilla.

Lasten rynniessä sisään poistuimme paikalta kaupungin toiselle laidalle, katsomaan Kostnice Cedlek Ossyaryä eli luukirkkoa. Tarinan mukaan joku tyypi joskus oli oletettavasti tuonut mukanaan ns. pyhää maata Israelista - ja nytpä kaikki halusivat tulla haudatuksi tähän pyhäksi muuttuneeseen tonttiin. Parin sadan vuoden jälkeen tila alkoi loppua; käytännöllisinä ihmisinä kirkonmiehet kaivoivat jo unohdetut luut ylös, että mahtuisi lisää. Jäämistö varastoitiin läheiseen kappeliin, jossa pimeinä ja tylsinä talvi-iltoina innokkaat uskonveljet järjestelivät tukiranganpalat ns. uuteen uskoon.

Näky on tunkeilevista kiinalaisturisteista huolimatta vaikuttava; luita kasoissa, luita pyramideissa, luita pitkin seiniä, luita katossa, pääkalloketjuja roikkumassa kuin 90-lukuisen pizzerian valkosipuliletit konsanaan; sodassa kuolleiden kalloja, joissa on selvä kirveenjälki. Jos joskus julistetaan viimeinen tuomio ja luurangot nousevat haudoistaan, saattaa tuolla käydä melkoinen kuhina. Kuka vei sääriluuni ja muita kysymyksiä.

Pääsylipputiskillä oli kaupan kalloreplikoita. Olihan sellainen saatava, etenkin kun metrinmittaisen kiinalaismiehen mielestä moinen ostos oli very cool. Korunoita ei ollut tarpeeksi, mutta eurotkin kävivät - vaihtokurssikin oli meille hyvin suotuisa. Kallokaverille pitäisi vielä keksiä nimi, ehdotuksia otetaan vastaan.

Poukkoilevia pikkuteitä pitkin ja sekoilevia opasteita seuraten kohti Ceske Budejovickeä ja Budvarin panimoa - sitä alkuperäistä Budweiseria. Aikaa matkaan oli varattu kolme tuntia, vaikka netti väitti kahden riittävän. Jäi ihan kymmenen minuuttia yli. Hyvin tehty, te siellä netissä. Maaseutu oli taas kaunista ja kumpuilevaa, melkein vuoristoista - tiekin alkoi jo kiemurrella. Harvat metsätaipaleet eivät todellakaan olleet harvoja; puuta puun vieressä niin ettei läpi mahdu. Eräänlaista tehokkuutta kai sekin.

Panimokierros oli hyvä ja rento, vaikka itse laitos ei ollutkaan niin kiinnostava kuin viime kesän Urquell. Pääsin käymään itse panimossa, jossa oli juuri menossa vierteen keitto; pirullisen kuumaa ja kosteaa, mutta aivan jumalainen tuoksu. Olutkähmyt kähmyilivät näyttöpäätteidensä takana, suu messingillä. Seuraavaksi laskeuduttiin kylmänkosteaan lagerointikellariin, jossa puiset tynnyrit oli ikävästi vaihdettu teräksisiin. Kähmy - tällä kertaa naispuoleinen - laski kaikille lasillisen suodattamatonta ja pastöroimatonta tuotetta suoraan tankista: spitaalisen hyvää.

Käväistiin vielä katsomassa pullotuslinjaa, jossa lasi kilisi, pulo vilisi ja robotit pakkasivat laatikoita lavoille kuin tanssi. Otin videopätkiä, laitan ne julki jos keksin kuinka kännykällä editoidaan. Tuskin se kovin vaikeaa on. Pihalla Reiskat lastasivat rekkoja omaan rauhalliseen tahtiinsa, pistoraiteella odotteli vaunuittain mallasta ja firman oma veturi patsasteli tärkeänä Budvar-teippauksissaan.

Kierroksen päälle kävimme vielä panimon ravintolassa syömässä. Puolikas paahdettu ankka erilaisilla knöödeleillä ja hapankaalilla höystettynä oli suussasulavan rapea ja maksoi huimat kahdeksan euroa. Kristan sika-ruoka oli sekin vallan hyvää, joskin halvempaa. Olutta olisin voinut juoda litran jos toisenkin, mutta ranskis ei ole valitettavasti vielä oppinut ajamaan itseään.

Tämän illan yöpaikka Cesky Krumlov ei ollut enää kaukana. Kävimme sen reunamilla isossa marketissa ihmettelemässä tarjontaa ja hintoja - molemmat ihan toisesta maailmasta. Kristan duunikaverit saavat lajitelman kummallisen nimisiä karkkeja tuliaisiksi, itse löysin muutamia kiintoisia oluita.

Hostellin löytäminen ei ollut tänään helppoa. Kaupunki on vuodelta 1253 ja sijoittunut Vltava-joen mutkaiselle osuudelle - on pieni ihme, että uoma ei ole syönyt itseään läpi ja tehnyt kiemuroista saaria. Kunnollista karttaa ei ollut, lievää epätoivoa sitäkin enemmän - ja tietenkin myös iltapäiväruuhka ja toisen kaistan sulkevia tietöitä. Lukuisien "saako tuosta ajaa?" "Saa, mutta voiko?" -keskustelujen jälkeen hostelli löytyi. Löytyi huonekin, oikea holvikaareilijan unelma, kaupunginmuurin tornin kellarissa. Parkkipaikkakin löytyi, mutta siitä olisi pitänyt maksaa yli 60 euroa vuorokaudessa. Hostellin neuvokas isäntä kuitenkin kaivoi kätköistään avaimen - että sitä huojuvaa siltaa ajat, ei se petä, ja tällä sitten siitä ja siitä portista. Hintakin putosi neljään euroon yöltä.

Kiitokseksi tästä kävimme hostellin ylihintaisessa baarissa juopottelemassa. Kolme olutta, kaksi viiniä ja iso nacholautanen yhteensä 18e. Kiskurihinnat. Erittäin tsekkiläisen makuinen IPA, jonka silti heti IPA:ksi tunnisti, oli oikein mainio - eikä Urquell petä koskaan.

Kaupunki vaikuttaa pintaraapaisun perusteella oikein viehättävältä ja naurettavan kuvaukselliselta. Huomenna kello ei soi; otamme rennosti, käymme ehkä tuon viereisen panimon kierroksella. Saa nähdä.

15.6.2016

Cesky Krumlov, Tsekki, päivä kaksi

Aamulla nukuimme pitkään. Taivas oli taas lonkeronvärinen ja vettä vihmoi - käänsimme kylkeä. Myöhäisen aamiaisen aikana sääkin kirkastui, kuten luvattu oli. Täkäläisessä patonkisalaatissa oli ihan eri tavalla potkua, ja luomumunissakin vielä muutama höyhen mukana.

Kiipesimme linnalle, turistimeri velloi pahemmin kuin Tukholman Gamla Stanissa - eikä linnallakaan helpottanut. Paikka oli suorastaan naurettavan kuvauksellinen, melkein (mutta ratkaisevasti ei ihan) kuin jostain sadusta. Kiemurteleva joki alhaalla laaksossa, linna kasvamassa suoraan korkeasta ja jyrkästä kalliosta, akveduktimaisia ja monikerroksisia kävelysiltoja linnan toisiin osiin toisilla kallioilla, typeräilmeisiä patsaita, koristeellisia sisäpihoja ja holvikäytäviä niiden välillä, muotopuutarha kaikkein korkeimmalla kalliolla. Istuimme yhden oluen ajan terassilla, jolta näki yli koko kaupungin. Tihkusade vaihtui paahtavaan aurinkoon.

Turistilaumojen osana oleminen kävi raittavaksi, laskeuduimme alas korkeuksista. Portin vieressä, syvän vallihaudan pohjalla, oli karhuaitaus - tavallaan surullista, mutta sitten taas toisaalta: siellä se telmi menemään, kävi välillä uimassa ja leikki tyhjällä oluttynnyrilä. Hilpeää?

Harhailua kaupungissa, jonka joki leikkaa monta kertaa osiin - s-mutkia on muutamakin peräkkäin, siltoja ei läheskään riittävästi. Erehdyimme lasikauppaan, jossa myyjä piti perusteellisen ja hengästyttävän esitelmän eri aikakausien laseista alle viidessä minuutissa. Myynnissä oli käsintehtyjä replikoita kaikenlaisista hienouksista, joista melkein kaikki olisin kelpuuttanut - kotiutimme vain kaksi, viikinkiaikaisen pikarin ja pyörteilevän renessanssikupin.

Seuraavaksi meitä houkutteli paikallinen erikoisuus trdelnik eli kierrepulla. Se paistetaan pyörivän ja edestakaisin rullaavan rullan päällä kuin makkara huoltoasemalla - sisus jää pehmeäksi, pinta on munkkimaisen rapea ja sokeroitu. Keskelle jäävään tyhjään koloon työnnettiin odottaessa valmistettua, rullattua jäätelöä, joka valmistettiin eräänlaisen käänteisen muuripannun päällä - tämä metallilevy oli hyvin kylmä. Päälle kaadettiin kermaa ja täytteitä, tällä kertaa sulkaakastiketta ja tuoreita vadelmia. Seosta käänneltiin kahdella lastalla, kunnes se alkoi hyytyä. Hyhmäinen massa levitettiin ohueksi kerrokseksi ja kaavittiin sitten irti lastalla niin, että se rullautui pieniksi putkiksi. Näitä sitten kuuman munkkipullapötkön sisään ja lusikka käteen. Spitaalisen hyvää.

Antiikkikaupassa ei olut mitään budjettiin sopivaa, paitsi ehkä lasinen ja hyvin glitteröity merenneito-joulukuusenkoriste. Kaikki tavarat olisivat kyllä kelvanneet, ei siinä. Uustuotantoisia peltikylttejä myyvän kaupan takahuoneessa oli museo, jossa esiteltiin kaikkea jännää sekatavarakaupan historiasta, kuten pieniä bensamittareja, joista sai lamppuöljyä - ja tietenkin epäsopivia brändejä. Ostimme kaksi magnettia; toisessa vauva makaa humalapedillä ja juo olutta, toisessa jumisen näköinen kissa kastaa tassua absinttilasissa.

Kiertelyä kujilla ja toreilla, silloilla ja penkereillä. Naurettavan kuvauksellista, kuten jo taisin mainitakin. Kiertelimme joenrantaa linnalle, tällä kertaa alakautta - akveduktin ali käveleminen oli hieno kokemus. Joessa nuoret turistit urpolivat kanooteissa ja kumiveneissä, jotka oli vuokrattu hyvässä uskossa - taitoa ei nimittäin ollut ihan hirveän paljon. Siellä ne törmäilivät toisiinsa mitättömässä virrassa ja kaatuilivat. Ilmeistä päätellen vesi oli aika kylmää, joskaan ei kovinkaan syvää.

Aurinko värjäsi taas tornit kultaisiksi, taivas oli taustalla dramaattisen synkeä ja kaikki tämä heijastui peilityynestä joesta, jonka rauhaa vain vesialusteinien kiroilu rikkoi - hyvä aika lähteä hostellille vääntämään salaattia. Majoituksemme tarjoaa joka keskiviikko kaikille asiakkailleen kaksi ilmaista olutta - ja koska Krista ei juo kaljaa, jouduin uhrautumaan. Onneksi tsekkiläinen pils on oikein suunmyötäistä ainetta. Korttelin päässä sijaitsevan Eggenbergin panimon kiertokäynnit on toistaiseksi peruttu remontin takia, mutta kauppa on toki auki. Ehkä käymme siellä huomenna.

Syömisen jälkeen tein vielä pienen kierroksen tummenevassa illassa. Kadut olivat nyt melkein autioita, tunnelma ja värimaailma täysin eri. Löysin hienoja näkymiä tyynen veden yli - kuvapäiväkirjalta sopii odottaa jotain jo nyt.

Huomenna matka jatkuu kohti Itävaltaa ja jotain pientä vuoristokylää, jonka nimen unohdin. Hei vain hei.

16.6.2016

Weyregg, Itävalta

Aamulla kananmunat eivät ottaneet kiehuakseen. Vetelän aamiaisen jälkeen hain ranskiksen hostellille, lastasimme tiukassa kohdassa, johon ei todellakaan saanut pysähtyä. Onneksi Svejk-mäisen lupsakka poliisipartio ehti juuri siirtyä muualle sakottelemaan. Eggenbergin panimon kiertokäynnit oli peruttu remontin takia, kuten ehkä jo mainitsin - mutta kauppa oli auki. Se paljastui tarkemmassa tutkimuksessa baariksi, jossa eilisestä voipuneet asiakas ja myyjä jumittivat tuoppeihinsa katsellen ja polttivat ketjussa. Ihan ei käynyt selväksi, kumpi heistä oli kumpi. Netissä lupailtuja erikoisuuksia ei ollut näkyvillä, eikä tunnelma muutenkaan kutsuva. No, vien rahani sitten muualle.

Pikkuteitä pitkin rajalle päin. Tsekkilinen maaseutu oli edelleen kaunista, maasto kumpuilevaa ja metsät tiheitä - ja kylissä näkyi historian kerroksellisuus. Ohitimme muinaisen luostarin, joka seisoi keskellä kylää kuin valkoinen huutomerkki.

Kummallisen, keskelle järveä rakennetun pengertien jälkeen kohtasimme varsinaisen turistiansan; järven, jonka rannoilla oli loputtomasti camping-alueita, golfkenttiä, lomaosakkeita ja arkkitehdin oksennus -tyyppisiä rumia hotelleja. Läheiseltä kukkulalta lähtivät hiihtohissit korkeuksiin - oli vesipuistoa, surffausta, suppailua ja ihan vaan bailua; terasseja riitti. Welcome tourist, we take your dollar - ja viereen rakennettiin aina vain lisää. Ennen rajaa oli vielä muutama casino ja bordershop, jostain syystä emme käyneet vaikka korunoita jäi yli.

Itävallan raja-aseman, joka oli kiinni aidattu ja hyvin suljetun näköinen, jälkeen maisema muuttui kuin veitsellä. Isot kukkulat vaihtuivat ihan oikeisiin vuoriin ja näkökenttä leveni laajakuvaksi. Sinertäviä vuoria horisontissa, jotkut lumihuippuisia. Hohoo.

Alkoi pitkä ja jyrkkä lasku kohti Linziä - monta kilometriä mentiin vaihde kolmosella, jalka pois kaasulta. Nopeus kasvoi silti lähemmäs satasta, mutkiin piti jarruttaa. Näkymät olivat koko ajan komeat, paitsi Linzin kaupunki tylsä ja väärällä tavalla teollinen - ei mitään höyrypillin vihellykseen viittaavaa eikä isoja liikkuvia asioita. Juuri ennen moottoritien alkua ohi ajoi auto, jossa luki laillisuusvalvoja. Tästä pelästyneenä käännyin heti seuraavalle huoltikselle ostamaan Vignetin eli tiemaksutarran - niitä näköjään kertyy. Joissain autoissa tuulilasi muistuttaa postimerkkikokoelmaa, tarroja on kymmenittäin. Bensa on täällä hämmentävän halpaa, 1,119e litralta - jatkuvalla ylämäkiajolla on varmaan joku osuus tähän.

Seuraava pysähdys Gmundenissa, Traunseellä. Jo itse järvelle laskeutuminen kirvoitti kanssamatkustajasta sponteeneja voimasanoja, eikä ihme; uimahallinväristä vettä, siniset vuoret taustalla, neonvihreää ruohoa siellä täällä kuusimetsän lomassa - ja toki komeat pilvet. Vertaus on kulunut, mutta täällä tosiaan näyttää ihan pienoisjunalta.

Varsinaisena kohteena oli tänään Schloss Ortin kaksoislinna, jonka toinen puolikas sijaitsee pienellä saarella keskellä järveä. Siltaa pitkin pääsee kävelemään perille, ja olihan se mentävä - puolivälissä loppuivat ylisanat kesken. Aurinko paahtoi, linna oli hehkuvan valkoinen, vesi turkoosia ja hyvin kirkasta, vuoret siniset, hääjuhlan valmistelut käynnissä, pikkutytöillä dirndl päällä. Lumouksen rikkoi ohilipuva turistivene, josta kaikui monotonista selostusta ja haitarinsoittoa.

Lyhyt ajo Salzkammergutin alueelle, jossa on paljon järviä. Katsastimme Atterseen rantaa, josta löytyi muutama pysähdyspaikkakin. Vesi oli sopivan lämmintä ja edelleen hämmentävän väristä. Taustalla vuoret kohosivat lähes pystysuoraan kuin jokin lavaste - vaikutelma ei välity valokuvasta ollenkaan.

Lyhyen kauppareissun jälkeen nousimme Weyreggin ja Bachin kylien läpi kohti Jodlbaueria ja majoitusta. Tie seuraili vuoripuroa, muuttui kiemrtelevaksi ja lopulta yhden auton levyiseksi. Perillä odotti naurettavan kliseinen alppimaja, jonka pihalla on tietenkin baari. Asiakkaat kai samoilevat tänne jostain. Huoneistossa on kolme isoa makuuhuonetta, keittiö, kylppäri ja parveke; sisustus juuri sellainen kuin ensimmäinen mielikuva - huonekalut käsittelemätöntä puuta ja itse tehdyn oloiset, kalkitut seinät, ruskea laattalattia. Keittiössä on pöytänurkkauksessa ravintoloista tuttu kulmapenkki, jolle istuessaan alkaa heti himoita wienerleikettä.

Ulkona laiduntavat eri aitauksissaan muutama hevonen, jokunen kani - ja lauma peuroja. Niitä kai saa tarhata täällä. Naapurilla on lehmiä ja kanoja, kissaa ei ole vielä näkynyt mutta eiköhän sellainenkin löydy. Kahden vuoren välistä näkyy sopivasti Atterseelle, rinteillä on siellä täällä samanlaisia alppimajoja. Lähteet pulputtavat ja purot solisevat, jossain kukkuu käki tai ehkä kello.

Pienen välikuoleman jälkeen kävimme vielä ajelemassa Mondseellä. Sekin näytti häkellyttävän kauniilta; säätila oli juuri vaihtumassa, pilvet marssivat alas vuorilta ja liian kirkkaasti kummallisesta suunnasta. Tuuli yltyi. Rannalla oltiin järjestelemässä jotain kesätapahtumaa, yli-innokas järjestyspoika ajoi meidät pois ja kuvat jäivät ottamatta. Kilometrin päässä oli jo liian myöhäistä, pilvet ehtivät alas ja alkoi sataa ihan tosissaan. Turhaan asettelitte pöytäliinoja, hä-hää.

Vuoren tällä puolella ei vielä satanut, kävimme rannassa ihmettelemässä pilviä - ja etenkin kunnallista akvaariota, joka oli aina auki. Isoimmasta tankista, jossa esiteltiin paikallista kalastoa, oli suora näkymä järvelle. Kuvista tuli hienoja, mutta mahtoi fisuja harmittaa, päivittäin.

Pientä täydennystä kaupasta ja kämpille syömään. Sade ehti tännekin, ja sen jälkeen pilvet roikkuivat alhaalla vielä pitkään. Maasta nousi valkoista sumua, joka harsoili rinteillä; harmaat pilvet vilistivät vuorilla puiden lomassa, tummemmat mukruilivat ylempänä. Alppimajojen valot näyttivät oikein kutsuvilta. Ei tällaista kotona ole.

17.6.2016

Weyregg, Itävalta

Aamulla kello soi jotain vaille viisi, oli tarkoitus katsella auringonnousua. Onneksi satoi, sai kääntää kylkeä ja peittoa. Peitot olivat muuten Tsekeissä kummallisia, kapeita mutta pitkiä - täällä ne ovat taas lyhyitä, leveitä ja hyvin paksuja. Tyyny taas on hyvin iso mutta ohut; kaksin- tai kolminkerroin taittamalla saa hyvän.

Ranskis kohti Hallstattia ja sen jälkeen Dachsteinin huippua. Ensimmäinen pikataival suoritettiin rannassa, vasemmalla puolella jyrkkä vuorenrinne ja oikealla Attersen järvi. Tie oli kapea ja kiemurainen, rajoitus sata, koko ajan bemari tai audi puskurissa kiinni. Pikku pösömme ei ole mikään ralliauto, eikä todellakaan kulje mutkissa kuin kiskoilla - 70 oli moninpaikoin ihan maksimi. Tänään uskalsi kuitenkin avata ruuvia jo vähän enemmän kuin eilen. Seuraava etappi kiemurteli vuoristossa, puroa tai jokea seuraten ja välillä nuudeliksi muuttuen. Rajoitus edelleen sata, neulansilmistä pääsi ehkä kolmeakymppiä. Maisemaakin piti ihailla, ei siinä ehdi rallata.

Hallstatt tuli ja meni, se ohitettiin enimmäkseen tunnelissa. Pysäköintijärjestelyt olivat monimutkaiset, kyltti vilahti ohi sekunnissa, mieleen jäi vain sekavuus. No, tarkoitus olikin palata myöhemmin.

Dachsteinin köysiradan ala-asemalta näkyi hädin tuskin yläasemalle - joka sekin oli vain välipysäkki. Tuonneko nyt pitäisi mennä? Pilvet roikkuivat alhaalla ja hämähäkkivaisto hälytti - yllättävän äkkiä olimme kuitenkin liikkuvassa hissikorissa. Härveli nousi niin nopeasti, ettei ehtinyt ymmärtää - pian oltiinkin jo niin korkealla, ettei enää pelottanut. Vähän kuin lentokoneessa. Maisema huikaisi: puunlatvat kaukana alhaalla, vuoripurojen korkeat vesiputoukset, siellä täällä luolia. Täältäpäin on löydetty mammutteja sun muita kivikauden juttuja luolista, ehkä juuri noista. Krista tutisi, että jos pitää nuorena kuolla, eikä ehdi jättää kaunista ruumista, niin näkipä edes maisemia. Minä siihen, että tältä korkeudelta mikään ruumis ei ole kaunis. Hyvin vedetty.

Ensimmäisen ja ainoan välipylvään kohdalla vaunu heilui muutaman kerran aika pelottavan oloisesti, mutta kuski vain nauroi. Kuuluu varmaankin asiaan, nauru ja keikunta. Perillä väliasemalla olisi ollut matkamuistomyymälä ja ravintola, sekä kiertokävelyjä erilaisiin luoliin. Jääluolassa kuulemma järjestetään konserttejakin. Adrenaliinipäissämme janosimme kuitenkin lisää - seuraavaan gondoliin siis. Tämä rata kulki 90 asteen kulmassa edelliseen nähden ja paljon korkeammalla, vuorenharjannetta ylöspäin. Tarjolla oli siis vasemmalla näkymä rauhalliseen mäntymetsään ja oikealla pelkkää kuolemanpelkoa. Siellä täällä näkyi jo lunta. Välipylvään kohdalla vaunu heilahti rajusti, etuikkunasta näkyi hetken aikaa pelkkää maata. Kuskia huvitti edelleen.

Yläasemalla oli lunta, vaan ei kovin kylmä. Tuuli kuljetti pilviä yli harjan, ne häilyivät jaloissa. Oli harmaan sumuista - tai oikeastaan pilvistä - ja tihuutti hieman. Täälläkin oli ravintola, ja erillisessä majassa myös majoitusta. Enpä oikein tiedä huvittaisiko nukkua täällä.

Kävelimme tihkussa eteenpäin kohti five fingersin näköalatasannetta - löydät sen hakukoneella kyllä. Pienen nousun jälkeen sade lakkasi, pilvet väistyivät ja maisema aukeni. Huikaiseva näkymä: vuorijonoja joista taaimmat olivat ihan sinisiä; lumen täplittämiä harmaita kallioita; hieman alempana erittäin symmetrisiä kuusia ja neonvhreää nurmikkoa; alhaalla laaksossa syvänsinisiä järviä. Kiipesimme huipulle, jolla oli hämmentävä kulttuuriperintöspiraali; ylöspäin kiertyvät portaat, joihin oli kiinnitetty merkittävien kohteiden kuvia - Stonehenge, 1000 kilometriä tuonnepäin.

Pilvet kulkivat yhä alhaalla, tai ehkä se oli sumua. Huipulla, yli 2100:ssa metrissä ei tuullut. Aurinko ei suorastaan paistanut, mutta kuumotti pilvien takaa - yritin vetää hupparin huppua suojaksi, mutta niska taisi palaa silti. Lähitienoo koostui vaaleanharmaista ja huokoisen oloisista kivistä, hajasijoitelluista lumilänteistä ja kitukasvuisista vuoristomännyistä. Oli myös kukkia; pieniä ja räikeän aniliinisia, hieman isompia valkoisia ja melko suuria erittäin sinisiä. Toisinaan kuului linnunlaulua, mutta enimmäkseen oli täysin hiljaista - paitsi silloin, kun yritin kuvata videota rauhattomista pilvistä, ilmestyi jostain joku turisti selittämään jotain toisarvoista, loputtomasti. Lentokoneiden metelikin kuului näin korkealla ihan eri tavalla.

Kävelimme alaspäin, kohti five fingersin kuolemanpelkosimulaattoria. Maisema oli jatkuvassa muutoksessa, muuttumatta silti itse: pilvet paljastivat tämän osan, mutta peittivät tuon; tuolla paistoi aurinko, tuolla ei - ja kohta kaikki oli taas toisin. Murmeleita ei näkynyt, eikä vuorikauriita, mutta paikallisia mustia lintuja kyllä. Nimi unohtui, mutta kaverit olivat muuten mukavia; naakan kokoisia, mutta korpin näköisiä ja hyvin sosiaalisia. Muodostavat kuulemma elinikäisiä parisuhteita. Ne kikkailivat ilmavirtauksissa ja kerjäsivät ruokaa kun silmä ei välttänyt.

Saavutimme viissormisen juuri, kun pilvet peittivät näkymän. Rakennelmaan ehti tottua, ei tehnyt yhtään häijyä käydä reunalla kun alhaalla näkyi pelkkää valkoista - pudotusta oli kuitenkin rapiat pari kilsaa. Kävelin läheiselle linkkimastolle, sen antennit olivat niin matalalla että niihin olisi voinut koskea, en silti. Joku oli kasannut kiviä tasapainoilemaan toisten kivien päälle, kiikkeriä torneja näkyi kymmenittäin.

Olimme jo melkein lähdössä, kun mustat linnut saapuivat viihdyttämään. Ne kerjäsivät ruokaa, eivät välillä olleet näkevinäänkään ja veivät sitten keksin suoraan kädestä. Hauskaa sakkia.

Pilvet hälvenivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin; näkymä oli hetken vapaa ties minne asti. I can see for miles! Muistikortti täyttyi ja filmiäkin paloi, poseerauksia otettiin ja niille naurettiin - pelkoa ei enää juuri ollut. Harmi, ettei tullut yhtään olutta mukaan - täältä olisi saanut suhteellisen eeppisen kaljakuvan.

Kiipeäminen takaisin hissille otti aikansa, mutta saavuimme paikalle voittajina. Sadekin alkoi samassa paikassa missä viimeksi loppui. Viimeisen hissin lähtöön puoli tuntia, ei kiire eikä mikään. Varusteetkin olivat meillä just niinku pitää: shortsit ja converset, nuo vaelluskenkien ykköset. Tie oli kuitenkin enimmäkseen asfaltoitu, kova tyyppi hän joka sen teki. Etenkin asfalttikoneen ja jyrän toimittaminen huipulle oli varmasti miellyttävää. Saattaa toki olla, että meni lapiohommiksi.

Alasmeno hissillä hoitui jo rutiinilla, osasi odottaa välipylvään jälkeistä heilahdusta - vaan sitä ei tullutkaan. Tuli useamman metrin polvianotkauttava vapaapudotus. Hui helvetti. Kuskia nauratti taas.

Alhaalla pikalounas ja kohti Hallstattia. Odottelu kannatti, parkkipaikka löytyi tunneliin louhitusta taskusta kuuden aikaan - ja vielä ilmaiseksi. Pysäköinti sallittu 90 min ajan kello 9-19. Win. Paikasta laskutui myös portaat suoraan keskustaan. Eipä hyvin.

Hallstatt on järjettömän kaunis pikkukaupunki syvänsinisen alppijärven ja jyrkän vuorenrinteen yhtymäkohdassa - juuri siinä, missä vuolas vuoripuro syöksyy kohisevana putoksena järveen. Tilaa ei ole paljon, on ollut pakko rakentaa limittäin ja päällekkäin. Sade on lakannut tällä puolen vuorta. Paikka on jopa niin kuvauksellinen, että Kiinaan on rakennattu täydellinen replika - itse asiassa vuoret näyttävät tässä kohden hyvinkin kiinalaisilta. Vaan eipä ollut apua siitä; kiinalaiset ovat täälläkin, sankoin joukoin - aamupäivän rynnistystä ei huvita edes ajatella. Harva täällä taitaa oikeasti asua, vaan niin se taisi olla Cesky Krumlovissakin - turistia varten, koko paikka, oli miten nätti tahansa. Sain sentään muutaman aika ässän otoksen järvestä ja kaupungista, jonka yllä leijailee palavien halkojen savu.

Portaiden kiipeäminen takaisin autolle tuottaa melkeinpä tuskaa urheille alppinisteille, mutta siitäkin selvitään. Ajo takaisinpäin sujuu jo rutiinilla, alkaa nopeuttakin löytyä. Ihan sataseen ei aina päästä, mutta lähelle - kyllä ranskikseen voi luottaa, sitä pitää vain välillä vähän potkia.

Ennen Au:ta - kyllä, sen niminen kylä on - lyö vastaan hämmentävä näky ihan mutkan takaa: paikallinen marssibändi treenaa tyhjällä parkkipaikalla. Avoimesta ikkunasta tulvahtaa lievästi kakofoninen humppa melkoisella voimalla - ja sitten ei mitään. Hippi menee sijoiltaan, pysähtyy seuraavaan kauppaan ostamaan leipää - ostaa maitokahvijuomaa ja lajitelman pullia. Ja kummallisen nimisen oluen.

Mutkainen metsätaival irtoaa takaisin päin mentäessä paljon rennommin ja isommalla kädellä, vaikka alussa varoitetaankin likaisesta ajoradasta. Reunassa on paikoitellen hiekkaa, en ehkä toivu tästä. Puolivälissä koitosta alkaa kuitenkin hiillostus: eteen ilmestyy unkarilainen alitehoisella Fiatilla, taakse joku paikallinen Audilla. Unkarilaisen auto on huono, mutta kuski vielä huonompi - Audi taas roikkuu ranskiksen perässä huolestuttavan lähellä. Ohituspaikkoja on vähemmän kuin Monacossa, piennarta ei senttiäkään. Levähdyspaikalla päästän urpon ohi, menköön kiusaamaan tuota toista - ja sehän menee. Hetken kuluttua ajamme taas tiiviisti jonossa, mutta eri järjestyksessä - eikä perässämme ole ketään. Onneksi Fiatin eteen ei hyppää peura, Audi ei metrin turvavälillä ehtisi tehdä mitään.

Kämpille, pullaa, nukkumaan - auringonlaskun ehti nähdä ennen iltasadetta. Huomenna risteillään Königsseellä.

18.6.2016

Weyregg, Itävalta, päivä kolme.

Aikainen herätys ja ranskis kohti Berchtesgadenia - tarkemmin ottaen viime vuodelta tuttua Königsseetä. Tie oli se sama järven ja vuoren välinen syherö - nyt alkoi jo sujua.

Tulipa siin ajellessa mieleen, että Hhuomenna on sunnuntai ja kaupat kiinni - ja lauantaisin sulkevat aiemmin. Oli siis hankittava evästä vielä kun voi. Ajoin Berchtesgadenissa Aldin pihaan, Hofbräuhaus Berchtesgadenin taakse - täältä varmaan saisi paikallista oluttakin, toimitusmatka kun ei ole pitkä. Vaan eipä saanut. Viereisessä Rewessä oli onneksi getränkemarkt eli pelkkään juomaan erikoistunut halli. Siellä tärppäsi, iso kassillinen oluita maksoi kympin. Ja sitten pikamarssia Königsseelle.

Kiirehtiminen ei kuitenkaan auttanut, mummot olivat jo siellä. Paikka oli muuttunut, jos mahdollista, vieläkin turistimmaksi - rantanäkymä lävisti silti tajunnan kaikki tasot. Korkeiden vuorten ympäröimä pitkä ja kapea järvi, jonka vesi on hyvin kirkasta - rannassa turkoosia, kauempana vihreää. Heti rannasta alkava tiheä ja tuuhea kuusimetsä, joka jatkuu, no, puurajaan asti. Ylempänä sitten rosoista kalliota, lunta ja repaleisia pilviä.

Lunastimme liput ja kampesimme pieneen ja kapeaan veneeseen, jossa ihmiset eivät tehneet milliäkään tilaa. Kapteeni irrotti köydet ja naksautti virrat päälle - vene lipui lähes äänettä irti laiturista ja tyynelle järvelle. Tämähän toimii sähköllä! Vesi oli vihreää, puut vihreämpiä, aurinko kuuma. Katosimme mutkan taa.

Ainoat äänet olivat sähkömoottorin vaimea hurina, aaltojen loiske keulaa vasten ja potkurin ajoittainen rulahtelu. Kapteeni alkoi kuitenkin selittää mikrofoniin, saksaksi ja pitkällisesti. Ymmärsin jotain, mutta paljon meni ohikin - kielitaitoni kun perustuu lähinnä tuoteselosteisiin ja Studio Julmahuvin poliisisarjaan. Saatuaan monta myöntävää vastausta kysymykseen "tahdotteko että selitän myös englanniksi?" ukko jatkoi saksaksi. Komische type.

Jonkin matkan päästä pysähdyimme korkean ja jyrkän kallioseinän edessä. Kapteeni käänsi virrat pois, kaivoi portaidenaluslaatikosta kummallisen torven, kuin trumpetin ja käyrätorven yhdistelmän, ja alkoi puhaltaa. Kaiku vastasi hienosti, vaikka soitto olikin tönkköä kuin suolattu kuivaliha. Jos tässä kohtaa järäyttää ankaran pommin, kaiku vastaa kuulemma seitsemän kertaa - mikäli ymmärsin oikein.

Kohta jo olimmekin väliasemalla, st. Bartholomän luostarilla. Kuulutus viimeisistä lähtöajoista tuli taas vain saksaksi, samoin tieto siitä, että tässä on vaihdettava venettä. Kivasti hoidettu. Seuraava paatti tuli kuitenkin nopeasti, eikä matkakaan ollut pitkä. Tältä kapteenilta opimme, että luostarin takana nouseva jyrkänne oli korkein yhtenäinen kallioseinämä tällä puolen alppeja. Tuuli ajoi sen huipun yli pilviä ja lunta. Saksan korkein vesiputous oli myös nähtävillä, sen vesi hajosi enimmäkseen sumuna ilmaan.

Kohta jo tuijotimme liian kirkkaassa vedessä kelluvaa sorsapoikuetta Saletin satamassa ja kuuntelimme kuinka alppilehmä sanoi das muu. Kellotkin kalkattivat. Eräs koira olisi kovasti halunnut olla lintukoira, emäntä joutui pitämään hihnasta kaksin käsin ja haraamaan kantapäät savessa vastaan - rekku ehti silti polvia myöten sorsaparveen ja sai vähän luisesta nokasta.

Vähän matkaa laiturilta meitä kutsui gasthaus, viiden minuutin kävelyn päässä taas maatila, josta olisi saanut tuoretta maitoa ja juustoa. Houkutuksista viis, jatkoimme kalkinvalkoista hiekkapolkua huikeissa maisemissa - vuoret kohosivat molemmin puolin muutamaan kilometriin, ruoho oli hyvin vihreää, puro pulputti ja solisi ihan tosissaan. Tuolla jossain, kahdenkymmenen minuutin päässä, oli Obersee - matkaan meni kuitenkin huomattavasti kauemmin, oli niin paljon nähtävää.

Jostain syystä täkäläiset puut kasvoivat isojen siirtolohkareiden päällä - kivilaatu oli niin huokoista, että juuret pääsivät läpi. Näin vain yhden puun, joka ei kasvanut kivellä - sekin oli kuollut pystyyn. Kumma paikka.

Tiheän hobittimetsän jälkeen pääsimme itse asiaan. Obersee aukeni pitkänä ja kapeana kahden lumihuippuisen vuoren välissä, tyynenä kuin peili ja kirkkaampana kuin vesi. Heijastuksesta kaksinkerroin taittuva maisema oli kuin jostain huonosta 70-luvun happomaalauksesta, mutta täysin totta. Vastarannalla näkyi maatila ja vesiputous, muuten maasto oli pelkkää villiintynyttä rantametsää ja isoja kiviä. Teinit kävivät vuorotellen ottamassa selfieitä venevajan laiturilla, näytin niille vähän tyttömäisen poserauksen mallia. Seuraavaksi ihmettelimme itsestäänsulkeutuvaa porttia, joka toimi vaijeriin pujotettujen rei'itettyjen kivien avulla. Kallioperä on todellakin huokoista.

Japanilaiset tytöt ja naiset halusivat itsestään kuvia, joissa makaavat tai istuvat rantaveden isoilla kivillä kuin merenneidot. Syntyi huvittavia tilanteita; sammal olikin vähän limaista, nokkoset pisteliäitä ja vesikin märkää. Istuimme penkillä Bifiä syömässä, ihaillen hämmentävän kaunista maisemaa ja seuraten tätä kummallista näytelmää. Sitten harmaa pilvi valui vuoren reunan yli, aurinko himmeni ja alkoi hiljalleen sataa. Kävelimme poispäin, satoi jo isoja pisaroita - sellaisia, joista tietää ettei tämä kauaa kestä. Ukkonen jyrisi vuorilla ja kaikui komeasti. Alle vartissa olimme jo gasthausin suojissa wienerschnitzeliä jonottamassa.

Ravintola oli juuri sellainen kuin pitääkin: valkoiset seinät puupalkeilla, tekstejä siellä täällä, täytettyjä eläimiä, hirvenpäitä, pulskia mutta hyvin nopeita tarjoilijoita, huumaava puheensorina ja ainainen mutta tuore rasvankäry. Leike, vaikkakin linjastosta otettu, toimi - voi, miten se toimikin. Etenkin etikkaisen perunasalaatin ja puolukkahilon kanssa: pelkkää murhaa. Tuhdin maltainen perus-helles kruunasi nautinnon, jolle kertyi hintaa kokonaista 14 ja puoli euroa. Ulkona sade oli juuri lakannut.

Seuraavalla veneelä takaisin st. Bartholomän luostariin. Sinne ei pääse kuin vesitse - tai on toki polkukin, useamman tunnin mittainen ja vuoren ylittävä. Ei ihme, että juuri tänne on tultu miettimään omaa olemista. Itse luostari oli pienieleinen ja nopeasti nähty, täynnä turisteja kuten arvata saattaa. Jostain syystä siinä, kuten täkäläisissä kirkoissa muutenkin, oli sipulikupolit. Ehkä joku hieman kirkollisempi henkilö osaa selittää, miksi. Oli miten oli, ainakin yksi perinne on voimissaan: munkit savustavat kalaa, kuten aikoinaan Helsingin Munkkisaaressa.

Jono veneeseen oli pitkä, kuten matkakin - se sujui tällä kertaa ilman torvellisia välikohtauksia. Tylsistyneenä lattiaa tuijotellessani huomasin yhden pinssin pudonneen kameralaukusta, jäljellä oli vain solkiosa. Höh. Autolla taas tuijottelin aikani Kotkanpesää, joka kyhjötti läheisen vuoren huipulla - jäi väliin, tälläkin kertaa. Suoritimme ranskiksessa putschin, tien päällä syödessä kun roskaa kertyy. Löytyi myös se pudonnut pinssi: Run DMC:n mallista apinoitu, tekstinä kuitenkin FCK NZS. Varsin sopivaa.

Takaisin kämpille eri reittiä. Järviin alkaa vähitellen tottua - juuri, kun olemme vaihtamassa maisemaa. Niiden alati vaihtuvia värejä ja tekstuureja voisi katsella ikuisuuden, ihan kuin pilvien ja valon hitaita ja välillä nopeampia muutoksia vuoren huipulla. Ehkä sinne voisi sittenkin jäädä yöksi.

Huomenna kolmen ja puolen tunnin ajo, Linziin tai Lienziin - sekoitan ne yhtenään. Majoitus on taas korkealla, toivottavasti tulee kirkas yö.

19.6.2016

Zettersfeld, Lienz, Itävalta. 1823m

Herätys, tavaroiden pakkaus ja omistajan etsintä. Meidät otti vastaan joku pojanvokkelo, joka sanoi, että mutsi tulee sitten hoitamaan asiat - vaan eipä näy ketään missään. Eilen saapunut ukrainalainen mersumies röhii kuin perintöä odotellessa, mutta polttaa silti paperossia. Äiti löytyy lopulta omasta baaistaan aamiaiselta, maksu saadaan hoidettua. Baaritalon harjaa kulkeva valoketju on sytytetty merkiksi, mutta ei sitä juuri huomaa - vain kolme lamppua toimii.

Pitkä ajo huikeissa maisemissa ohi vuoien, rinteitä ylös ja alas, tunnelien läpi, jäätiköiden ohi, pilvien keskellä ja yllä. Rankis jaksaa ihmeen hyvin - toisaalta, itävaltalaisessa bensiinissä ei ole yhtään lisättyä alkoholia. Hintakin on pudonnut, kohta ollaan jo tasan eurossa.

Pysähdys kutsuvannäköisellä rastplatsilla, melko korkealla. Ravintola näyttää juuri siltä kuin pitääkin, mutta on sisältä yhtä helvettiä; ihan liian monta ruoka- ja juomalinjastoa, ei ollenkaan opasteita, asiakkaina pelkkiä harmaantuneita eläkeläisiä, jotka käkättävät lujaa puolen tuopin humalassa tai pyörivät eestaas kuin Leksa ruotsinlaivan aamiaisbuffetissa. Pakenen vessaan, joka maksaa 50 senttiä - porttikone sylkäisee vielä muistoksi lipukkeen, jossa on hologrammipainatus ja vesileima.

Kauppakin löytyy, ostan kaksi pientä limupuloa vitosella, järkyttävä kiskurihinta taalläpäin. Kassa kysyy jotain jollain kielellä, ehkä itävallaksi, koska saksaa se ei ole, ja osoittaa kulhollista vesileimettuja hologrammilipukkeita. Saan 50 senttiäni takaisin. Jihuu. Ravintolakokemukseni aikana Krista on bongannut kapisen parkkipaikkakissan ja ottanut siitä muutaman kuvankin - kissakuiskaajan poissaollessa lähempää tuttavuutta ei tehty.

Ranskiksen luo kävellessäni kuulen leuhkaa kaasuttelua - pihaan kaartaa hopeinen Ferrari ja kaksi Lamborchiniä, toinen valkoinen ja sporttimalli, toinen yliviivaustussin keltainen. Erottukohan se nyt varmasti? Ulos astuu mies, joka näyttää italialaiselta Richard Rawlingsilta. Mummot ja vaarit parveilevat paikalla heti, poistumme itse vähin äänin.

Tarpeettoman mutkainen tie, jolla on tarpeettoman korkea nopeusrajoitus tuo meidät Lienziin. Seuraamme hyvän matkaa alppijokea, jossa on hammastahnanturkoosia vettä. Navigaattori neuvoo ja opastaa, tällä kertaa jonnekin lähiöön, jossa kyltti varoittaa jostain kumman syystä lehmistä - tuoksu kertoo kaiken. Majoituksen piti kuitenkin olla hiihtokeskuksessa ja korkealla, paikka on mitä ilmeisemmin väärä.

Koordinaatit syötetään uudelleen ja kiipeäminen alkaa. Naureskelemme jyrkästä kuusirinteestä työntyvää valkoista kirkkoa tuolla jossain - sen ohitettuamme alkaa hymy hyytyä, kuten ranskiskin. Vaihdan kakkoselle ja painan kaasun pohjaan, liikumme edes jotenkin. Tie käy syheröiseksi ja muuttuu lopulta serpenttiiniksi. Lehmien kellot kolahtelevat puiden lomassa, märehtijät seisoskelevat muina lehminä rinteissä, jotka ovat niin jyrkkiä, etten itse pysyisi pystyssä. Vielä kahdeksan kilometriä jäljellä!

Joudun vaihtamaan neulansilmissä ykköselle, ettei veto lopu. Kyltti kieltää yli kymmenmetrisiä busseja ajamasta pidemmälle - eipä tässä paljoa naurattaisi yhdeksänmetrinenkään, etenkään vastaan tulossa; ranskiksesta ei mahdu ohi kuin kottikärryllä, niin kapea on tie. Kristan rystyset käyvät valkoisemmiksi, en ehdi katsoa mitä se puristaa. Seuraavana vastaan tulee tietulli, puomi on onneksi ylhällä, kopissa lehmä. Ei se rahaa pyydä, tuijottaa vaan.

Saavumme perille - paitsi että emme ihan tiedä, missä perillä on. Navigaatiosetä neuvoo hissin yläasemalle ja sanoo että olet saapunut päämäärään. Kauempana näkyy gasthaus ja hieman alempana gaststätte, vaan kummassakaan ei ole ketään paikalla. Saamme puheyhteyden isäntään - tuntia aiemmin lähetetty hei me tullaan nyt -tekstiviesti ei ole mennyt perille.

Odottelemme Sport Hotellin pihalla, oletuksena, että ukko tulee alhaalta laaksosta. Tuijottelen ruohoa kasvavissa laskettelu-urissa laiduntavia lehmiä - näin kaukaa ei näe, tuijottavatko takaisin. Kohtapa paikalle kuitenkin hölkkää hieman harmaantunut mies, jossa ei ole grammaakaan rasvaa. Hissin yläasema oli sittenkin oikea paikka: sen yhteydessä on, suljetun suksivuokraamon lisäksi, pieni kerrostalollinen vapaa-ajan huoneistoja.

Talo on väreistä ja materiaaleista päätellen 80-luvun alusta ja hyvinkin alkuperäisessä kunnossa. Käytäviä reunustavat jättimäiset ja hyvin oranssit pukukaapit, joihin mahtuu helposti laskettelukamat. Itse huoneisto on lähes kokonaan lakattua mäntyä ja kokolattiamattoa - tiskipöydän kaakelit ja ovien lasit samaa tunkkaisen keltaista sävyä. Pöytää reunustaa taas sama ravintoloista tuttu kulmapenkki. Makuu/olohuoneen sänkyratkaisu huvittaa; alkovi, jossa on kaksi parisänkyä vierekkäin ja vielä kaksi yläpunkkaa seinillä - eipähän lopu tila kesken.

Parvekkeelta on suora näkymä vastapäisiin vuoriin ja Lienzin kaupunkiin alhaalla laaksossa. Otan silti pienet päikkärit. Laakso ei edes näy kunnolla, se on pilvien peitossa. Horisontin vuorissa taas on ihan kunnoliset lumihuiput, ei mitään laikukasta ja puolivillaista kuten täällä.

Isäntämies käy vielä touhottamassa meille nettilaatikon, vaikka hissin yläasemalta kantava langaton toimii ihan hyvin. Lähden pienelle tutkimusretkelle, joka venyy tunnin mittaiseksi patikoinniksi. Löytyy oikein hienoja alppimaisemia, kapeita polkuja, jyrkkiä rinteitä, puroja ja vesiputouksia - ja etenkin näkymiä laaksoon. Kännykkäkuvat eivät tee paikalle oikeutta. Shortsit jalassa ei viitsi jatkaa kovin pitkälle, kun nokkosia on siellä täällä - ja converset, nuo vaelluskenkien ykköset, kastuvat ikävästi pitkässä ruohossa.

Takaisin palattuani nautin oluen parvekkeella, katsellen alati muuttuvia vuoria - pilvet menevät ja tulevat, aurinko paistaa milloin minnekin. Alhaalta laaksosta kantautuu toisinaan marssimusiikkia, paikalliset linnut peittävät sen aika hyvin.

Joidenkin aikojen kuluttua koittaa pimeä, kaupunki laaksossa on kuin lentokoneesta nähty. Kuu tulee esiin vuorten takaa ja valaisee pilvet - yläpuolelta. Maaginen näky, josta ei saa kännykällä kuin mustia ruutuja - oikealla kameralla sitten taas jotain lähes yliluonnollista. Niitä ette kuitenkaan, hyvä lukija, voi nähdä kuin joskus paljon myöhemmin.

Huomenna jatkuu autoilu vuorilla - vuorossa Grossglockner.

20.6.2016

Zettersfeld, Lienz, Itävalta.

Hain ranskiksen parkkipaikalta, jolla paikallinen kähmy oli lastaamassa polttopuita: nosti traktorin kauhalla suoraan lavalle, multaakin tuli mukaan jonkin verran. Ohittaminen piti suorittaa penkan kautta.

Matka vuorelta alas sujui hitaasti, välillä piti pysähtyä jäähdyttelemään jarruja. Moottorijarrutuksella toki mentiin, mutta tie oli hyvin jyrkkä; nousua pahimmillaan 20%. Ykkösellä ei kehdannut huudattaa kahdeksaa kilometriä, kakkosella taas mentiin liian lujaa. No, tulipa nähtyä tuijottavia alppilehmiä lähietäisyydeltä ja haisteltua aromaattista heinää sateenjälkeisessä auringossa.

Grossglockner Hohealpenstrassen alkupiste Heiligenblut saavutettiin nopeasti, ilma oli hyvä, eikä luvattua ruuhkaa näkynyt missään - maksukopin tätikään ei ollut kopissaan, vaan muilla asioilla. Noin kolmenkympin pääsymaksu tuntui alkuun tyyriiltä, jälkeenpäin ei niinkään - oli siinä kokemusta koko rahalla.

Alkuun tie oli melko normaali, mutta kävi äkkiä mutkaiseksi, jyrkäksi ja kapeaksi. Kakkosta silmään ja kaasu pohjaan. Vasemmalla puolella jyrkkä vuorenseinä, oikealla pitkä ja koko ajan pitenevä pudotus, horisontissa vilahtelevia lumihuippuisia vuoria - eikä mitään pälvisiä laikkuja, vaan kunnon kinoksia. Mutkat olivat niin jyrkkiä, että tie meni lähes itsensä kanssa ristiin.

Pysähdyimme vesiputouksella, josta sai kyltin mukaan virtaa ihmiseen - oli se ainakin hienon näköinen, jos ei muuta. Saksalaiset uskovat jostain syystä melko laajasti homeopatiaan ja parantaviin kiviin sun muuhun puoskarointiin - kai tämä liittyy siihen. Vettä piti silti tietenkin maistaa, se oli kuin vissyä ilman kuplia.

Seuraava pysähdys pienessä majatalossa, josta piti saada myös paikallisia elintarvikkeita. Samaan aikaan pilvi laskeutui vuorelta, lämpötila putosi noin kymmeneen asteeseen ja alkoi tuulla ikävästi. Haparoimme jyrkkää polkua alas talolle, jossa ei ollut oikein mitään - mutta nyt vilahti silmäkulmassa jokin. Murmeli! Tuolla kaukana! Onneksi oli pitkä zoomi valmiina kamerassa, sain otuksesta muutaman otoksen. Kyllä kannatti tulla.

Varokaa murmeleita -liikennemerkki aiheutti hipeissä jonkinlaista hilpeyttä - vaan juuri seuraavan mutkan takana sellainen kiipeili tienpenkalla, korsi suussa kuin maajussilla. Nyrpisti nenäänsä vielä, mokoma.

Matkalla Pasterzen jäätikölle emme hairahtuneet ensimmäiselle emmekä toiselle parkkipaikalle, vaan ajoimme päätyyn asti. Parkkitalo oli ilmainen ja puolityhjä, matkamuistomyymälä taas täynnä ja hyvin kallis. Mukaan tarttui erittäin muovinen käkikello kympillä - jodlaava murmelipehmolelu sai jäädä hyllyyn. Suomalaiset urpot turistit ostivat kilpaa paitoja, jotka huutavat kilometrin päähän että katsokaa, olen urpo turisti. Oh well.

Samassa rakennuksessa olisi ollut myös infokeskus ja maailman korkeimmalla sijaitseva automuseo - meitä kiinnosti kuitenkin vain jäätikkö. Tai, oikeastaan sen rippeet. Näky oli vaikuttava; kahden valkohuippuisen vuoren välistä työntyy likaisenharmaa jäämassaa, joka sulaa alapäästään siniseksi ja turkoosiksi vedeksi vaaleanharmaalle hietikolle. Hieman alempana on pato, joka kerää vedet altaaseen ja säännöstelee ne laaksoon. 20-luvulla otettu kuva samasta parkkipaikasta täynnä hoppafoordeja oli puolestaan pysäyttävä; jäätikkö oli korkeammalla, hyvin paljon korkeammalla - ja hyvin paljon valkoisempi. 60-luvulla rakennettu funikulaari eli rinnejuna ei sekään mennyt enää lähellekään jään reunaa, kuten silloin teki.

Pilvet hälvenivät, värit palasivat maisemaan. Vuoristonaakat kikkailivat hienosti ilmavirtauksissa, heittivät volttia ja pysyivät ilmassa paikoillaan räpäyttämättä siipeäkään. Tasanteelta lähti patikointireitti jäätikön yläosaan, matkailijoita kehotettiin pysymään polulla ja varomaan vuorikauriita. Just joo, ajattelin, kuten myös kaiteen reunalla, jossa toinen kyltti osoitti suoraan alaspäin: tässä on murmeli. Vaan oli siellä! Oli toinen ja kolmaskin, neljäs touhotti rinnettä alas eikä meinannut saada pysähtymään. Siellä ne murmeloivat menemään, tonkivat ruohomättäitä ja värisyttivät neniään. Yksi tuijotti suoraan silmiin, että mitä tuokin tuolla vahtii. Mahtavia otuksia.

Zoomailin kameralla pidemmälle, kun etsimeen osui jotain liikkuvaa. Vuorikauris, komea ja pitkäsarvinen yksilö - ihan kuin jossain luonto-ohjelmassa. Kauempana vaelteli toinenkin; pitää varmaan alkaa luottaa kyltteihin enemmän. Laakson toisella puolella määki pieni lammaslauma jyrkässä rinteessä, kai ne tiesivät mihin olivat menossa, toisin kuin murmelit - yksi sellainen vilisti sadevesikouruun juuri auton edestä, kun lähdimme takaisinpäin.

Yhtä vuorta alas ja toista ylös, mutkitellen kuin heikkopäinen. Kaasu pohjassa ja kakkosella ylös, vaihteisto rallattaen ja polkimiin koskematta alas. Vaan ah ja voi: kaikkein komein osuus matkasta peittyi sakeaan sumuun - tai, oikeammin, paksuun yläpilveen; korkeutta oli kuitenkin jo yli 2500 metriä. Hochtorin tunnelin näköalapaikalta olikin oikein komea näkymä: pelkkää maidonvalkoista, jonka päällä liikkui lisää harsomaista valkoista. Lämpömittari näytti noin kolmea astetta, telaketjuilla liikkuva julmannäköinen lumilinko odotteli valmiina. Sukelsimme tunneliin, se oli sisältäkin aivan sumussa.

Sumu jatkui myös vuoren toisella puolella. Ajaminen oli hieman haasteellista, kun tietä ei näkynyt kuin joitain kymmeniä metrejä - toisaalta, mutkahan siellä kumminkin odotti, joten kiire pois. Hetkellinen rako pilvissä paljasti toisinaan palasen vastapäistä vuorenseinää, mutta enimmäkseen oli vain valkoista. Kokemus sekin. Toisinaan vastaan tuli ylämäkeen polkevia pyöräilijöitä, joilla näytti olevan kivointa ikinä. Että olisikohan tässä pyörässä vieläkin pienempi vaihde? Kotona sitten kehun, että en edes katsellut maisemia!

Emme ajaneet korkeimmalle kohdalle, Edelweiss-spitzelle - ei sieltäkään olisi nähnyt mitään. Lumikinokset alkoivat kuitenkin vähitellen madaltua, ja lopulta tulimme myös ulos pilvestä - juuri, kun tie loppui. Korkeutta enää 1000 metriä, ei täällä ole mitään nähtävää...

Ajelimme takaisin vuoren toista puolta, vähemmän kuuluisaa ja huomattavasti vähemmän mutkikasta reittiä. Ei sekään mikään pettymys ollut; korkeita vesiputoksia, vuoripuroja, lumihuippuja ja jokia, joissa pepsodentin väristä vettä. Zell am Seessä ei ollut mitään näkemistä, jos äärimmilleen puunattuja pissiksiä ei lasketa. Koska näköalaravintola jäi äkillisen näköalattomuuden takia väliin, piti käydä kaupasta eväitä. Valitsin marketin, jonka naapurissa oli pienpanimo - saapahan jännää olutta. Vaan ei saanut. Panimolla oli toki omakin kauppansa, mutta se oli kiinni. Ääh.

Läheisestä Mediamarktista muutama muistikortti, ne kun täyttyvät uhkaavaa tahtia, ja kotia kohti. Tie kulki neonvihreässä laaksossa, seuraillen rataa, jonka raideväli oli koomisen kapea - kuin raitiovaunussa. Asematkin näyttivät lähinnä bussipysäkeiltä, junia ei kulkenut. Hiihtohissejä kohti huippua lähti sieltä täältä, niistä varoitettiin kyltein. Että varo gondolihissiä. Miten sitä nyt varot? Yrittääkö se ohitusta mutkassa, jossa ei näe vastaantulijoita yhtään?

Lienzissä etsimme postilaatikkoa ja pankkiautomaattia kohtuuttoman kauan eli ainakin vartin, tuloksetta. Kauppa kuitenkin löytyi, sen vieressä oli panimo. Ostimme erikoisia makkaroita, tavallisia perunoita, kummallista limua ja suklaapatukan kokoisia täytekeksejä. Viereisen panimon tuotteita ei kuitenkaan ollut myynnissä - tämä on nyt vähintään neljäs kerta, kun näin käy. What gives?

Nousu kämpille kävi nyt paljon näppärämmin, kun laukut eivät olleet kyydissä - ja muutenkin tiesi, mitä odottaa. Lehmät jauhoivat ruohoa mahdottoman jyrkissä rinteissä, ihan niin kuin ennenkin. Näkymä laaksoon oli tänä iltana pilvetön, tuli hyviä kuvia - tähdet eivät silti näy, ylempänä on lisää pilviä.

Huomisen suunnitelmat jäivät auki, mutta kaipa ne selviävät. Grossglocknerille pääsisi halvemmalla, jos menisi uudestaan...

21.6.2016

Lienz, Itävalta, päivä kolme

Nautittuaan hiilihydraattipitoisen energia-aterian (eilisen weisswurstia ja perunaa pannulla paistettuna) hippi valitsee ainoan autonsa ja ryhtyy toimiin. Johan tässä on rapsuteltukin, nyt mennään katsomaan Krimmlin vesiputousta - sitä isointa ja komeinta tällä puolen alppeja.

Ranskis huristaa vuorta alas kuin vanha tekijä, tänään ei pysähdytä edes lehmiä moikkaamaan - hiljennetään siti kohdalla. Matkalla tulee hieman nälkä, mutta paikallisessa marketissa ei ole paistopistettä eikä mehuhyllystä löydy omena-seljankukkaa - spitaalisen hyvää muuten. Tästä hämääntyneenä en osta oikein mitään, paitsi pussillisen jääsuklaita. Se on oikein hyvä valinta kuumaan autoon jätettäväksi. Kylässä alkaa parin päivän päästä erittäin iso Triumph-moottoripyörien kokoontumisajo, jonka tunnuksena on jostain syystä brittilinen vartiosotilas, sellainen majavapäinen. Näyttää kohtuullisen hölmöltä seisomassa keskellä alppipeltoa, joskin pahvisena.

Vesiputousten luona on hämmentävän monta eri parkkipaikkaa. Valitsen kauimman, joka on samalla myös lähin - ja kallein. Häh? Kaksi euroa ekalta tunnilta, seuraavilta 50 senttiä. Konkurssi uhkaa. Kävelemme ohi vesitietokeskuksen, jossa kerrotaan ilmeisesti kaikki vedestä, kuten märkyys - seuraavana vastaan tulee lasten vesiteemainen (vesiaiheinen? ei.) tiedepuisto, jossa voi kokeilla mm. Arkhimedeen ruuvia. Tosi jännää, hei.

Kammottava krääsäkauppa palauttaa todellisuuteen; matkamuistot olisivat kivoja, jos tarjolla olisi joskus jotain hyödyllistä - tai hyödytöntä, mutta hienoa. Berliinissä on, täällä ei - tai no, aitoja tirolilaishattuja kylä olisi, mutta ei sellaisesta viitsi viittäkymppiä maksaa. Tai lederhoseneista useampaa satasta. Kopin täti tahtoo silti kolme euroa, tai muuten none shall pass. Hirveää riistoa.

Seuraavan mutkan takaa ilmaantuu toinen krääsäkauppa, tarjonta on ihan yhtä kamala. Täältä saisi ruokaakin, ja murmelisalvaa. Putousten jyly kuuluu kuitenkin jo, ilma on vesihyörystä nihkeä - pakko mennä.

Putouksessa on kolme osaa, jokainen yli sata metriä korkea. Näkyvissä on vain viimeisen osan alempi puolikas, mutta näky vaikuttaa silti. Vesi ryöppyää, roiskahtelee, vyöryy, hyökyy ja kohisee valkoisen kaikissa sävyissä alas kielekkeeltä, jolle se syöksyy ylemmältä kielekkeeltä, noin 50 metriä ylempää. Vesimassa poistuu kivikkoista ja koskista uomaa myöten vaalean piparmintun sinisenä ja valkoista kuohua täynnä. Osa vedestä hajoaa sumuna ilmaan osuttuaan kiviin terminaalisella nopeudella - sumu pyörteilee ja harsoilee kuin nopeutettu pilvi. Putouksen oikealla puolella kasvaa huomattavan tuuheaa ruohoa ja erittäin pehmeän näköisiä sammalmättäitä.

Paikalle saapuu turistilauma. Ne tahtovat lähemmäs, teutaroivat liukkailla kivillä petollisen virran partaalla, selfiekepit tanassa. Linssiin menee sumua ja kenkään vettä, kuva ei onnistu. Tämä alkaa olla vähitellen nähty.

Krista palaa krääsäkaupalle kirjoittelemaan postikortteja, itse kiipeän näköalapaikalle numero kaksi - niitä on yhteensä kahdeksan, ylimmälle monen tunnin kävely. Polku on jyrkkä ja serpenttiinimutkainen, ilma vesihöyrystä kylläinen - hikeä menee silmään. Alpeilla kaikki tuntuu kasvavan muutenkin yllättävää tahtia ja yllättävän isoksi - tämä alituisen tihkusateen rinne muistuttaa kuitenkin jo melkein sademetsää. Kuusien alaoksilla kasvaa naavaa, jonka päällä kasvaa sammalta. Saniaiset ovat liian isoja, nokkoset melkein kaksimetrisiä. Jyrkkä ja louhikkoinen rinne on täysin vihreä, puiden juurien siirtämien lohkareiden alle muodostuu pieniä luolia. Hobitteja ei silti näy.

Saavutan näköalapaikan, se on kiipeämisen arvoinen. Vasemmalla iso putous ärjyy kuiluunsa, vesihöyry pöllyää, siihen muodostuu sateenkaari. Oikealla on pienempi putous, isoon verrattuna pelkkä noro, mutta melkoisen kuvauksellinen. Huomatkaa minutkin, se huutaa.

Olisin kiivennyt ylemmäskin, mutta pelkän jääsuklaan voimalla ei kauas jaksa. Laskeuduin siis vuorelta hyvässä järjestyksessä. Alhaalla tuli vastaan ranskalainen porukka, yksi miehistä rehvakkaasti puku päällä. Kohta avataan liiviä ja löysätään kravattia, luulen.

Kun nyt kerran täällä oltiin, käväistiin ajamassa toinenkin kuuluisa alppitie, nimeltään Gerlos alpine road. Tästä lystistä sai maksaa yhdeksän euroa, eikä hinta ollut kokemukseen nähden ollenkaan paha. Täältä ei irronnut kuolemanpelkoa tai kovia metrimääriä merenpinnasta, mutta kauniita maisemia ja kuvauksellisia näkymiä sitäkin enemmän.

Lehmistä varoitettiin oikein kyltillä, ja heti seuraavan mutkan takana yksi märehtijä seisoi tiellä tuijottamassa lakonisesti. Sen kaveri hamusi ruohomätästä ojasta, etupää niityllä ja takapää tiellä. Kolmas paineli soista niittyä pitkin ja upposi välillä vähän. Ei mitään järjen jättiläisiä, mutta mukavaa seuraa.

Grossglocknerin ajamisesta sai ansiotarran, ja sellaisen ranskis todella ansaitsi. Gerlosista ei saanut mitään, mutta nyt ansiot olivatkin enemmän kuskin kuin auton. No jaa. Pysähtelimme vielä muutamilla näköalapaikoilla, jotka olivat kaikki kiinni. Yhdellä tällaisella oli aitauksessa vuohia, jotka sanoivat das mää - luvattua schnitzeliä vaan ei saanut, sieltäkään.

Samaa neonvihreää laaksoa takaisin kuin eilenkin. Maajussit olivat heinätöissä, osa niittämässä ja suurin osa pöyhimässä. Taivaallinen tuoksu, alppiheinä kun on jokseenkin aromaattisempaa kuin suomalainen versio. Useimmat heistä eivät ajaneet traktorilla, vaan kevyellä mönkijän ja hiekkakirpun risteytyksellä, jossa oli työkoneliitäntä. Turha se on tonnien painoisella massikalla vetää jotain haravaa, kun vähemmälläkin pärjää.

Lienzissä etsittiin pankkiautomaattia hyvä tovi, tehtävä ei ollut ihan helppo - täällä niitä ei ole kuin pankeissa ja nyt jo kiinni menneiden ostoskeskusten sisällä. Nostamme molemmat satasen, Krista saa sadan euron setelin ja minä monta pientä. Kätevää. Keskusta todettiin ihan kivaksi, vaan eipä se oikein miltään tuntunut näin Cesky Krumlovin jälkeen. Kaupasta eväät, erikoismakkaraa ja perunasalaattia sadan gramman rasioissa, isompia ei ollut. Olutosastolta olisi saanut potkupallonystävän joulukalenterin, 24-luukkuisen. Samassa pahvipaketissa oli ties mitä fanikrääsää - ihan kuin Itävalta olisi vaarassa voittaa mestaruuden.

Huomenna vaihtuvat taas maisemat, Italiaa kohti mennään.

22.6.2016

Vilpiano, Italia

Istuin eilen illalla aika pitkään parvekkeella juttuja kirjoittamassa. Ilta oli lämpimämpi kuin tähän asti, ei tullut vilu viltin alla. Katselin alhaalla laaksossa väreileviä valoja ja toivoin, että siellä olisi joku ihan oikea kaupunki. Toisaalta, silloin emme olisi olleet siinä, ainakaan sillä hinnalla. Vuorillakin vilkahteli valoja - pikkuteillä kiipeileviä autoja tai retkeilijötä. Kuu valaisi pilviä, tällä kertaa alhaaltapäin, tähtiä ei siis vieläkään näkynyt. Tunnelma oli käsinkosketeltavan kohdallaan.

Aamulla hain ranskiksen oven eteen ja kävin samalla heittämässä biojätteet mäelle - kirjaimellisesti. Parkkipaikalla oli tietenkin sen ainoan toisen auton omistaja starttailemassa omaansa ja tuijottamassa kummeksuen. Niin se kämpänvuokraaja käski tehdä, minkäs sille voi.

Lastasin ranskista, vieressä hissireiskaat kiinnittivät gondolihissiin gondoleja - vaijeri oli ollut tyhjä tähän asti. Vaunuja putkahteli jostain varastosta ja asettui narulle tasaisin välein kuin pyykkiä. Vuokraisäntä saapui ja leväytti ensi töikseen ison tukun rahaa lattialle - siinä oli vähintään tonni pieninä seteleinä. Halusi vielä meiltä lisää, mokoma.

Alas vuorelta päästiin nopeasti kuin vanhat tekijät, olihan tuo nyt jo neljäs kerta. Lehmät eivät olleet tavallisilla paikoillaan, vaan piileskelivät puiden katveessa. Alhaalla syykin selvisi; lämpötila oli noussut merkittävästi.

Ajelimme samaa tietä, jonka varrella kohtasimme epäonnisen panimo-kauppa-yhdistelmän. Olisi pitänyt jatkaa hieman pidemmälle: panimolla oli oma tehtaanmyymälä! Halli oli varsin rähjäinen, kuin likainen varasto - kaljakoreja lojui pinoissa siellä täällä, hintalaput oli tekstannut joku lähes kirjoitustaitoinen. Hinnatkin olivat oikein kivat, mutta myynti tapahtui vain koreittain. No, naapurissa oli onneksi vielä toinenkin marketti, sieltä löytyi.

Ajelimme Italiaan päin, tienoo oli täynnä puutavaraliikkeitä. Ne mainostivat naapurin ladosta löytyneitä rutiikkisia runkopalkkeja. Kahden lautatarhan välistä löysin kaksi bensa-asemaa - polttoaine kun on kuulemma paljon kalliimpaa rajan toisella puolella. Ensimmäinen asema oli itävaltalaisittain kallis, toinen vielä kalliimpi - siispä takaisin. Juuri sillä hetkellä paikalle kurvasi kymmenisen prätkää, jotka valtasivat kaikki pumput. Ostivat vielä moottoritien maksutarrat ja liimailivat niitä kaikessa rauhassa. Hieno ajoitus.

Italian raja koitti alle kilometrin päässä, lautatarhat vaihtuivat tukkikasoiksi ja bensan hinta nousi 1,17:stä 1,56:teen. Maiseman ja arkkitehtuurin muutos oli liukuvampi ja pidempikestoinen, mutta silti selkeä - vuoriin tuli enemmän pyöreyttä, heinäpeltojen käsinharavointi lisääntyi (Mitä järkeä siinä on?) ja talot vaihtuivat alppimajoista korkeampiin ja kivisiin. Katto niissä oli yhtä koomisen iso.

Italian puolella ilma alkoi lämmetä ihan tosissaan. Pysähdyin getränkemarktiin, josta löytyi muutama uutuus - ja kassalta erikoisteini, jolla ei tainnut olla ikää myymiinsä tuotteisiin ja siksi yrmeä olemus. Ilmastointi toimi, ulos astuessa kävi löyhähdys kuin lentokoneen ovella Kanarialla.

Laskeuduimme yhä alemmas, kohti Bolzanoa ja aamupäivän retkikohdetta, Schloss Runkelsteiniä. Nimi saatoi vaikuttaa valintaan jonkin verran, linnoja täällä nimittäin riitti; joka toisen kukkulan laella joku kivikasa, tunnistettava raunio tai kunnostettu linna. Runkelstein, italiaksi Runcolo, kätki sisäänsä suurimmat yhtenäiset keskiaikaiset seinämaalaukset - sellainen kiinnostaa taidevandalismin ystävää aina.

Linnan paikka oli satumaisen kaunis; kalliontörmä jokilaaksossa, josta oli näkymä yli viinitarhojen peittämien ja pylväsmäisten havupuiden täplittämien kumpuilevien kukkuloiden. Korkeimmalla kukkulalla oli toinenkin linna, mutta siitä oli jäljellä pelkt seinät.

Kiipeäminen linnalle kävi työstä, mäki oli jyrkkä ja kuumuus paahtava - sisiliskot vilistivät kivillä ja muratin lehdet olivat kämmenen kokoiset. Itse linnassa oli kuitenkin mukavan viileää, huoneiden läpi puhalteli miellyttävä tuuli. Ja ne maalaukset, pelkkää parhautta; ihmisille oli ensimmäistä kertaa yritetty maalata ilmeitä ja eleitä, samoin eläimille. Onnistumisprosentti jäi matalaksi, mutta toimiessaan ilmeet todellakin toimivat - ja jos eivät toimineet, naurattivat.

Ihmishahmojen lisäksi seiniä peittivät sabluunoilla tehdyt, maalatut tapetit. Niistäkin paistoi selvä yes we can -asenne - jos joku kuvio lähti menemään vinoon, vedettiin loppuseinä reteästi samaa linjaa. Joissain huoneissa tämä aiheutti lievää huimausta.

Alaskiipeäminen kävi helpommin, mutta kuumuus ei helpottanut vieläkään. Ranskis oli sisältä kuumempi kuin Hesbugerin ranskis, kylmälaukun suklaalevyt muuttuneet nestemäisiksi ja mansikat hilloksi - jogurtti ja pastasalaatti olivat jostain syystä yhä aivan viileät. Söin pois.

Vilpianon kylä on puolessa välissä Bolzanoa ja Meranoa - ei siis kaukana enää. Majoitus on italialaistyyppisen (tai, täällä ollaan mielummin Etelä-Tirolilaisia ja puhutaan saksaa) alppimajan yläkerrassa ja juuri remontoitu. Parvekkeella, jolla tätä kirjoitan, kasvaa viiniä - rypäleitäkin jo näkyy. Hieman kauempana on mäntypeitteisiä vuoria, seuraavaan linnaankin näköyhteys. Kuumuus väreili päivemmällä oikein kunnolla, vuoretkin muuttuivat udussa sinisiksi, vaikka eivät ole niin kaukana kuin sinisten vuorien kuuluu olla.

Lähimpään kauppaan, joka sijaitsee lupaavasti Panimotiellä, on vain kolmen minuutin kävely - menimme silti autolla, koska kassien raahaaminen ei houkuttanut. Kauppa olikin melkoinen aikahyppy, kuin 80-luvun alusta; pienehköön tilaan oli ahdettu ruokaa, juomaa, hämmentävän paljon pastaa, enemmän viiniä kuin keskimääräisessä alkossa, kotitaloustavaraa, vaatteita, leluja, kirjoja, työkaluja - ja tietenkin liha-makkara-kala-leipä-tiski. Kaikkea siis oli, mutta enimmäkseen vain muutamaa laatua; ihan kuin silloin joskus meilläkin. Aukioloajoissa kummitteli kolmen tunnin siesta 12-15 - illalla jatkettiin sitten pidempään. Panimoa ei näkynyt, eikä tuotteita.

Palvelutiskin tädin siivuttama salami maistui spitaalisen hyvältä pakastepizzan päällä, viinin varjossa. Pihalla äänteli joku eläin, joka kuulosti kuolevan kissan, rupikonnan ja harakan yhdistelmältä. Tiedä näistä. Naapurissa joku soitti 2000-luvun gangstaräpin onneksi jo unohdettuja klassikkoja ja saman aikakauden piriteknoa - kunnes alkoi vapauttava pallopeli ja kaikki muu hiljeni. Italian kansallislaulu kuulosti kieltämättä melko hienolta tässä parvekkeella, kaikuessaan kaikista lähitienoon vastaanottimista. Ihan kuin olisi ollut itse stadionilla.

Illan pimettyä näkyy tähtiäkin, pilvet karkasivat jonnekin kauas - katselupaikka vaan on huono. Ilma on vielä autereinen ja väreilevä, muttei onneksi enää niin kuuma. Huomiseksi luvattiin jopa 36 astetta, pakenemme kaiketi vuorille.

23.6.2016

Vilpiano, Italia, päivä kaksi

Ihana aamu. Eilen illalla katkesi netti juuri, kun piti julkaista uusin päivitys. Sain kikkailtua puhelimen toimimaan 3G-verkossa ja jakamaan netin tabletille, jolla näitä kirjoitan - tässä kun ei ole omaa liittymää. Ehkä joku veti töpselin irti, olihan kello jo monta.

Aamulla netti ei ollut palautunut - samalla oli katkennut myös vesi. Kuudelta soivat kaikkien kirkkojen kellot iha täysii, seitsemältä alkoi kiviporaus alakerrassa. Ehkä tämä selittää jotain, ainakin täkäläisten tuplaespressot. Seuraavaksi otin erää vuodesohvan irronneiden pohjasäleiden kanssa, voitin 2-1 - se perkele sai pari jousivoimalla sproingahtaavaa iskua perille. Musta silmä oli lähellä.

Laaksossa ei ollut vielä kuuma eikä ilma väreillyt, bongasin lähivuorilta kaksi linnaa lisää. Roudasin tähän mennessä kertyneet oluet pois ranskiksesta, helle ei tekisi niille hyvää - eivätkä ne ajo-ominaisuuksille. Pakenimme kumuutta vuorille - run to the hills are alive.

Ensin koitti turmaksemme kuitenkin varsinainen liikennesolmu, liittymä jossain Bolzanon lähellä. Systeemi näytti navigaattorin ruudulla kasalta velttoa spagettia ja oli käytännössä ihan yhtä kätevä. Isoon kahden tien liittymään oli vuosien saatossa tehty kaikenlaisia ohitusleikkauksia ja lisäyksiä, usein miettimättä kokonaisuutta ollenkaan. Opastekyltit, jotka tulivat vastaan mutkan takaa ja vaativat tekemään reittivalinnan sekunnissa, olivat samaa sarjaa - ylivedettyjä kohtia, lisäkilpiä; uusia kylttejä, jotka kumoavat vanhat, jossain polven kokeudella ja puoliksi heinän seassa. Kivaa. Ja kun nopeusrajoitukset ovat lähinnä viitteellisiä ja paikallinen liikennekulttuuri niin huomioonottava, tyyliin minä ensin ja sitten meitsi, kyllä mä tällä rekalla tästä mahdun, väistä itse, miten niin oli kolmio... Silkkaa nautintoa.

Kohta jo kuitenkin nousimme serpenttiinitietä kohti Italian korkeinta vuorta Marmoladaa - eikä edes maksanut mitään. Täkäläiset osaavat tehdä myös serpenttiinimäissti kiemurtelevan tunnelin; luotto kuskien taitoihin on kova. Tunnelin jälkeen, noin tuhannessa metrissä, tulimme niin syvään ja jyrkkäreunaiseen laaksoon, että GPS-singnaali katosi. Ihan kuin jossain Indiana Jonesissa - ja "nää ihmiset ajaa tästä joka päivä."

Dolomiitit ovat melko erinäköisiä kuin Alpit, vaikka samaan sarjaan kuuluvatkin. Kivilaji on täällä paljon haperompaa ja helpommin rapautuvaa, joka johtaa pyöreämpiin muotoihin - tai, jos höttö on ehtinyt kulua pois ja kova ydin tulla esille, länkkäreistä tuttuihin jyrkkiin ja sormimaisiin vuoriin.

Ohitimme muutamankin kesäunta nukkuvan laskettelukylän, yhdessä oli majoitusliike nimeltä Romanttinen postihotelli Ritari valkealla ratsulla. Ei näitä voi keksiä, pakko olla totta. Ylöspäin pyrkivien makkarankuoripyöräilijiden ilmeet olivat myös näkemisen arvoiset - vaihde oli pienimmällä mahdollisella ja silti ajokki lingersi pitkin kaistaa, kun atleetti joutui käyttämään myös selkälihaksia joka polkaisulla. Vielä kilometri ylöspäin, you can do it!

Hetken kuluttua puiden siimeksestä vilahti smaragdinvihreä vesi. Tuonne seis! Paikka osoittautui jo ennalta tiedustelluksi Lago di Carezzoksi, joka vain tuli vastaan vähän yllättäen. Pysäköinnistä joutui maksamaan euron tunnilta, ei kovin paha - sniidut sveitsiläiset kääntyivät kuitenkin edellämme pois hinnan nähtyään.

Järvelle kuljettiin tunnelia pitkin, modernin betonipaviljongin kautta. Massiivinen rumilus istui maisemaan täydellisesti - italialaisilla on toisinaan silmää designille. Toisaalta, siinä missä saksalainen autobahn hyväilee maastoa kuin polveileva graafinen sivallus, italialainen autostrada nyt vaan on siinä. On todellakin siinä, ja saatanan ruma. Kai se nyt kelpaa, kun ei muutakaan ole, ja siinä se nyt jo on?

Järveen palatakseni, tarinan mukaan taikuri heitti tässä sateenkaaren veteen, ja siitä asti lampi on kimallellut kaikissa väreissä. Niin tänäänkin: vesi oli jo mainittua smaragdinvihreää, petroolinsinistä, syvän turkoosia ja rannassa aivan kirkasta. Rantaniitty hehkui neonvihreää, kuuset syvää havua, ylempänä vuoren rapautuneet rinteet olivat lähes valkoiset ja ylöskurkottavat sormimaiset huiput melkein mustat - yllä täydellisen sininen taivas. Paljon ei haitannut saksalaisten viisivuotiaiden kitinä tai japanilaisten selfiekeppien huiske.

Paviljonkiin palattuamme tuijotimme nälkäisinä ruokalistaseinää - aina tuli, vuorotellen, joku eteen seisomaan, ei nähnyt mitään. Pöydässä oli sama lista, ihmettelimme pitkään semanttista eroa kohteiden "makkarasämpylä" ja "sämpylä makkaralla" välillä - molemmissa oli samat aineosat, mutta makkarasämpylän sämpylä oli valmiiksi halkaistu. Oikea taide on vakavaa puuhaa.

Poistuessamme ihmettelimme portilla näytelmää, jossa autoilija on "unohtanut" maksaa lippunsa automaatissa, eikä siis pääse portista ulos. Auto on italian kilvissä, mutta virkailijan selitys tulee kaiketi vieraalla kielellä. Sitten on vaikeuksia löytää peruutusvaihde, kaasupoljin, kytkin ja virtalukko. Ja saada takana oleva peruuttamaan. Ja peruuttaa itse niin paljon, että väliin mahtuu. Ja sitten niin paljon, että oikeasti mahtuu. Ja mikähän polkimien järjestys oli tänään, tässä autossa? "Minussa ei mitään vikaa, se mitä näet on pintalikaa vain."

Tie oli kapeampi, jyrkempi, kiemurtelevampi, pelottavampi ja ilmaisempi kuin Grossglockner tai Gerlos yhteensä - ja kulki korkeammalla. 2000 metriä ei tunnu missään, ranskis suorastaan ärjyi eteenpäin. Saavutimme solan ja tekojärven, josta Marmolada jo näkyi - sen huipulle meni hiihtohissi, jäätikössä erottui pujottelun jäkiä. Näkyi myös muutama luonnonvarainen bunkkeri ja kyltti sotamuseolle. Tästä olisi päässyt hissillä ylös, mutta se oli suljettu. Nautimme mehujäät ja katselimme NSU-moottoripyörien kokoontumisajon laumoittumisaluetta. Aika karuja vehkeitä ja sitkeitä ukkoja - vasaran pauke jo kaikui ja öljy haisi.

Eteenpäin, sanoi mummo kun lumisella kissalla pöytää pyyhki - ja muita viisauksia. Tie laskeutui hyvää tahtia, kylät seurasivat toisiaan kuin nauhassa ja moottoripyörät ohittelivat uskomattomissa paikoissa. Jonkinlainen reikä on päässä oltava, jos lähtee ohittamaan 180 asteen mutkassa, vasemmalla kiviseinä ja oikealla kilometin pudotus, niin kapealla tiellä, että rekan tullessa vastaan on molempien hidastettava ryöminnälle ja varottava sivupeilejä. Kaasu pohjaan ja keula pystyyn, you only live once but not for too long.

Toisenkin hissin ala-asema löytyi. Jos meillä olisi eilen ollut kunnollinen ja toimiva netti, oisimme voineet tarkistaa, että hissi aukeaa vasta kahden päivän kuluttua. Damn & blast!

Sadattelu kuitenkin sikseen, lisää aurinkorasvaa vasempaan käteen ja kohti Saint Ulrichin kylää. Musiikinörttejä saattaa huvittaa tässä kohden. Paikannimet olivat muutekin varsin hilpeitä, eikä vähiten siksi, että täällä puhutaan italian ja saksan lisäksi ladinia, omaa kieltä, joka on sekoitus kansanlatinaa ja milloin mitäkin paikallista - ja läheistä sukua retoromanialle. Joka laaksossa on myös oma, hyvinkin erilainen murteensa. Ja, selvyyden vuoksi, on myös toinen vuoristokieli, jota kutsutaan ladiniksi. Ääh, katsokaa itse nettisanakirjasta, en minä jaksa mutuilla, tärkeistä asioista. Mainittakoon vielä, että yhden kylän nimi oli Runcadic - Runggaditsch - Roncadizza. Ala-asteelta, iltaa.

Maisemat olivat kauniita kuten aina, ehkä vähän hillittömämpiä kuin yleensä. Tie kiemursi kuin spaghetti tai puutarhaletku, vuoret näyttivät kulisseilta, murmeleita ei näkynyt eikä lehmiä, mutta vuoripurot jaksoivat syöksähdellä kohti laaksoja hyvinkin tiuhaan. Autokanta muuttui korkeammalle mentäessä tiukemmaksi; Porchea, Ferraria, Lamborchinia ja kalliita brittejä. Takapuskirissa roikkuva kusipää oli kuitenkin aina se klassinen man with a van, valkoinen Transit.

Matka alas vuorilta kului pyöräilijöitä väistellen ja takaatulevasta huolestuen; siellä se transitti hiosti, metrin päässä. Edellämme ajoi paikallisbussi, jonka perässä jyrisi betoniauto - kovin lujaa ei siis päässyt, eikä ohituspaikkoja ollut. Paku hiillosti silti. Lopulta bussi pysähtyi pysäkille ja heti perään tietyön sekavasti huitova ohjaus-ukko, joka näytti vuoroin lätkänsä vihreää ja vuoroin punaista puolta ja vielä huitoi toisella kädellä sinne tänne, sai hipin vaihtamaan kaistaa levittimentuoreelle asfaltille - paku pääsi ohi! Hurraa! Betoniauto odotti kuitenkin kahdenkymmenen metrin päässä, kuten tähänkin asti. Siinä se paku sitten hiillosti seuraavat 30 kilometriä, metrin tuntumalla; kaasu pohjaan, jarrut pohjaan -tyylillä. Mahtaa olla kuluttavaa, tuollainen elämä.

Seuraava tehtävä: löytää Bolzanosta supermarketti. Seikkailimme aiemminkuvatussa liittymähelvetissä, jossa navigaattori arpoi vielä lisäbonuksen: kiemuroidn jälkeen piti päästä kääntymään vasemmalle, mutta kaista oli suljettu tietyön takia. Tekoälyn ratkaisu tähän oli kääntyä oikealle ja tehdä sitten u-käännös Mannerheimintien iltapäiväruuhkaa muistuttavassa paikassa - sieltä suunnasta kaista oli auki. Joopa joo. Seuraavaksi se sitten opasti meidät takaisin moottoritielle, tulosuuntaan. Kylttien puutteellisuudesta johtuen huomasin tämän noin sekunti liian myöhään - jouduin siis tekemään saman immelmannin vielä uudestaan.

Marketin piti olla täällä, vaan ei löytynyt - löytyi takavuosien suosikki Spar, ja sen hieman isompi verio DeSpar. Nimi vääntyi hyvin äkkiä muotoon Despair. Vihannesosastolla meitä viihdyttivät kolme jalkapallon kokoiset vesimelonit ja myöhemmin paprikat, jotka oli jaoteltu väreittäin eri lokeroihin ja eri hintaisiksi; kaikki olivat kuitenkin samaa tuosta vihreä - tuolta oranssi, tuosta punainen -sekoitusta. Ostimme paljon erikoismehuja ja limuja, melko paljon olutta ja hyvin vähän oikeaa ruokaa - tässä kuumuudessa ei jaksa edes syödä. Vuorilla oli sentään järkevä lämpötila, mutta laakson 35 läkähdyttää täysin - vaikka tuuleekin kovaa.

Kämpillä vesi oli palannut hanaan ja netti koneeseen - tätä kirjoittaessa se on taas hävinnyt. Pitää mainita huomenna.

Otan vielä lasin erikoislimua ennen nukahtamista; tämä maistuu kolalta, joulumausteilta ja katkeralta kiniiniltä. Spitaalisen hyvää. Huomenna lisää vuoria, ilman hissejä.

24.6.2016

Vilpiano, Italia.

Aamu. Ranskis käyntiin ja Bolzanon liittymiin eksymään - onnistuu jo vankalla kokemuksella. Väitän, että näissä rampeissa kikkaileminen on lyhentänyt reaktioaikaani huomattavasti: improvisaatiosta pitävällä rumpalilla se on muutenkin lyhyt, vaan eipä riitä ei.

Navigaatiosetä ei osaa päättää, ollaanko tässä menossa Meranon vai Brenneron suuntaan. Signaali katoaa aina ratkaisevalla hetkellä - valitsen summassa toisen, yleensä väärin. Taistelun jälkeen oikea tie löytyy. Stereoista soi joku täysin maisemaan sopimaton kappale, vaan sopivaa meillä ei taida ollakaan. Eilen luukutettiin Pelleä satumaisen kauniilla serpenttiiniteillä, ihan vain tarvittavan kontrastin luomiseksi.

Ensimmäinen pysäkki, Lago di Braies, löytyy melko äkkiä - tie on sama, jota tulimme Itävallasta pari päivää sitten. Ilmastointi on ollut päällä lähdöstä asti, kuumuutta ei tajua ennen kuin aukaisee oven. Krista, joka on lähinnä pilkkinyt tietoisuuden rajamailla tähän asti, saa jonkinlaisen eksistentialistisen kriisin; ensin ei kelpaa ensimmäinen parkkipaikka, sitten ei toinen, sitten ei varsinkaan se ensimmäinen. Maksan parkinnnan ja jätän kiukuttelijan parkkiintumaan kuumalle hiekkakentälle - okei, on siellä grillibaari ja varjoa ja autossa kylmää juomaa ja avaimet käteen ja hei vain, lähden tästä järvelle. Ei suostu tulemaan mukaan, möksöttäjä.

Noin 500:n metrin kävely paahteisen mäntykankaan läpi virittää aistit. Seuraavana edessä on Hohdosta repäisty hotelli, sitten järvi. Se on asteikotylittävän ja immensuraabelin kaunis - paljon enemmän kuin edelliset tähänastiset yhteensä. Kristallinkirkas vesi lainehtii purossa ja heiluttaa vesikasveja, muuttuu sitten syvemmissä kohdissa petroolinsiniseksi ja lopulta vihreäksi. Pohjassa näkyy kiviä ja uppotukkeja, pienet kalat säntäilevät sinne tänne - yksi isompi vain jumittaa kiven luona. Niitty on taas neonvihreä ja havupuut tummat, taustalla vuori kuten aina. Järveä kiertää polku, se menee aivan rannassa, aitaa ei ole, varpaita voi kastaa jos huvittaa. Kirkumisesta päätellen vesi on kylmää.

Kävelen liidunvalkoista ja kovaa hiekkapolkua eteenpäin, havumetsä tuoksuu kuin helteellä sateen jälkeen, vinkuraiset juurakot puskevat jyrkästä rinteestä, vesi on aivan tyyni. Yritän vangita tunnelmaa kameralla, onnistumisen näkee ehkä kuukauden päästä. Palaan hotellille ja tuijotan pitkään rakennusta, jossa lukee Policia erittäin 80-lukuisella fontilla. Top Gearin poliisijaksossa siis käytettiin oikeaa kirjasinlajia - hämmentävää, kaikkien kannalta. Talossa sijaitsee metsäpoliisin päämaja, alakerran tallissa hirnuu aito metsäpoliisihevonen. En kysy, osaako se lukea vai kirjoittaa.

Katselen vielä hetken rantaa, vesi on noussut nurmikolle ja ruohonkorsien seassa vilisee tuhansittain nuijapään kokoisia kalanpoikasia. Ne säpsähtävät varjoani. Palaan autolle, jossa äkäpussi ei ole vielä kesyyntynyt - käskee ajamaan kämpille, että voi pakata ja lentää himaan, heittää sitten karttakirjalla. Ajan kuitenkin kymmenen kilometin päähän Itävallan puolelle tankkaamaan, bensan litrahinta putoaa kepeät 50 senttiä.

Ajelen kohti Tre Cime di Lavaredo -nimistä korkeaa paikkaa ja kolmiosaista huippua. Matkalle osuu toinenkin ihan kiva järvi, pysähdymme ottamaan hieman kuvia - jäätävä tunnelma sulaa hieman. Kuulen, etten pärjäisi ilman - vaan etpä pärjäisi sinäkään, vastaan. Tämä on tuskallisen selvää molemmille.

Lähestymme kolmihuippuista, bongaan kyltin joka kertoo supermarketista ja ajan liittymän ohi. Vastaan tulee taas järvi. Parkitsen ranskiksen ja suuntaan vessaan - vastaan tulee extreme-kokemus, reikä lattiassa ja jalankuvat. Se ei kuitenkaan ole mitään verrattuna kaupan systeemeihin.

Kierrämme ensin markettipuolen, löytyy muutama olut ja orvokeilla koristeluta savustettua sianiharaa (joka saa jäädä hyllyyn), muttei oikein muuta. Marketin kassalla ei ole ketään, muutkin asiakkaat suuntaavat tupakkakioskin tiskille. Kahvilan vitriinissä on kuitenkin otollisen näköisiä suolaisia syötäviä - ehkä kuitenkin niitä? Kahvilan teini puhuu erinomaista englantia ja kehottaa maksamaan ensin röökitiskin muijalle ja tuomaan sitten kuitin. Kätevää kuin rutto. Tiskille on kuitenkin muodostunut jono, kun muija valistaa asiakasta vehnäjauhojen ja mannasuurimoiden käyttökohteista ja eroista, pidemmän kaavan kautta. Käväisen matkamuistomyymälän puolella, Kristan vuoro on nyt mutta omani mennyt. Kielipuolisen sähellyksen, lähinnä myyjästä johtuvan, jälkeen kahvilan teini toteaa kuitin saatuaan, että rahaa puuttuu vielä. Leipomuksissa kun ei ole kunnon nimiä, ja "tuo tuossa" ei ole mennyt perille. Seuraava sekaannus syntyy siitä, että tuotteita haluttiin kaksi, mutta hinnasta puuttuu kolme rahaa. Pakenen autolle.

Kuinka paljon paremmin tuokin paikka tuottaisi, jos henkilökunta osaisi edes jotain kieltä? Tai, jos systeemi olisi edes hieman mietitty? Asiakaskunta kuitenkin koostuu 99,9% ulkomaisista turisteista. Hotellin nimi ei turhaan ollut Misurina eikä kaupan Despar. Lähistöllä meitä viihdyttivät myös Hotel Sorapiss ja Bar Boccali-Kuckú Coltelleria, josta olisi saanut mm. matkamuistoja ja veitsiä.

Syömme käsivarrenmittaisia ja kolmen euron hintaisia juusto-sieni-parmankinkku-lisävoi -panineja ja kummastelemme turistien laumoittumista - ne istuvat pitkän tukin päällä bussia odottamassa, orrella kuin kanat. Pidetään kädestä kiinni ja sanotaan, että et kyllä pärjäisi ilman - molemmat myöntävät tämän, joskin osittain pitkin hampain. Kai tämä on lähimpänä sitä mystistä romantiikkaa, mihin ikinä pääsemme. Kiinalaismies vuokraa polkuveneen kympillä tunti, asettelee oluen tarkasti ja suuntaa järvelle.

No niin, ranskis kohti huippua. Kopin setä tahtoo 15 euroa - ja 9 lisää jos emme palaa ennen aamukuutta. Karu meininki. Tie on kiemurainen kuin ohutsuoli, serpenttiinimutkissa on hyvin paljon kallistusta ja asteluku ohitaa useinkin maagisen 180:n merkin - joudun sihtaamaan vasemmalle kääntyviä kurveja sivuikkunasta, että näen minne päin ollaan menossa.

Huippu saavutetaan, ja viimeinen mahdollinen parkkipaikka - korkeutta noin 2400 metriä. Krista väittää, että keukoissa tuntuu - itse en huomaa mitään. Näkymä huikaisee: sinisiä vuoria tuolla, vihreitä tuolla, länkkäreistä tuttuja tasahuippuisia tuolla, kylä tuolla laaksossa, vesiputous tuolla, kuiva joenuoma tuolla, ihan selvä bunkkerin ampuma-aukko tuolla... Hetkinen.

Hullua ei tarvitse kauaa yllyttää, ja niin kiipeän kuin Converse-jalkainen hippi vain voi kohti luolan suuta. Matkaa on noin sata metriä ylöspäin, kuivunutta joenuomaa - happi ei lopu, mutta maisemia on pysähdyttävä katsomaan, niin ainakin aion tämän muistaa. Kulku on helppoa, hiekkakivinen rinne on tallautunut kiinteäksi - muutkin ovat täällä käyneet.

Saavutan luolan suun, mutta kynnys on hieman liian korkea. Vasemmalla avautuu kuitenkin selvä polku, jota jatkan. Mutkan takaa paljastuu toinen sisäänkäynti, luola on selvästi ihmisen tekemä. Onkalo kiemurtelee noin 50:n metrin matkan, välillä on kiveen hakattuja portaita, toisinaan ampuma-aukkoja, ositain betonilla vahvistettuja. Luolassa on vaarallinen natsi! Netistä kuitenkin selviää, että nämä linnoitteet liittyvä ensimmäiseen maailmanpaloon ja Itävalta-Unkariin. Viimeisestä kammiosta löytyy muistolaatta, äskettäin kuivuneita kukkia ja loppuunpalanut kynttilä.

Paluu takaisinpäin on hankalampi; tiiviiksi tallautunut rinne on niin jyrkkä, että oivat vaelluskenkäni, converset - muilla en ole koskaan vaeltanut - eivät pidä. Joudun surffailemaan alas irtokivirinnettä; laskettelutaidot tulevat tarpeeseen. Puolivälissä pohkeet ja etureidet huutavat hosiannaa, alas päästyä jo ave mariaa.

Laskeudumme hitaasti mutta varmasti alaspäin - mitä nyt kerran takarengas putoaa sadevesirännin puolelle ja pölykapseli vähän naarmuuntuu, kun annan tietä liiankin innokkaasti laukkaaville italian oreille. Ihme porukaa; maksavat kalliin tietullin, että näkisivät maisemia - ajavat sitten kilpaa, näkemättä mitään. Hotelli synkkyyden ja epätoivon kohdalla tie on märkä sateen jälkeen - itse emme nähneet edes pilviä. Polkuveneen vuokrannut kiinalainen näyttää nauttineen koko rahalla.

Katselemme vielä hetken läheisen maatilamatkailun lehmiä. Ne tuijottavat takaisin.

Ajan takaisinpäin eri reittiä, tie nousee ensin ylöspäin ja tasaantuu sitten. Pysähdymme muutaman kerran tuijottamaan poikkeuksellisen näköisiä vuoria, viimeisenä paikkaan, jossa oli joskus ensimmäisen maailmansodan aikaan kylä. Jäljellä on enää pätkä seinää keskellä metsää ja aika paljon vessapaperia - kätevä näköeste, näköjään. Näin niitä esi-isiä muistetaan.

Tulemme solaan, jonka läpi ajoimme viimeksi, mutta toiseen suuntaan. Täälläkin on järvi, ja poikkeuksellisia luonnonilmiöitä - vasemmalla sinitaivas, oikealla alhaalta paistavan auringon valaisemaa sumua ja myrskypilviä. Järvenrannan murmeli vie kuitenkin suurimman huomiomme.

Laskeudumme alaspäin samaa serpenttiiniä, jota viimeksi nousimme; tällä kertaa ei näy Ferrareita eikä Lamboja - tai oikeastaan ketään. Sora rahisee renkaissa, sitten penkoille ilmestyy jotain valkoista - lopulta tiessäkin on urat kuin mummolaan ajaessa. Täällä on näköjään satanut rakeita ja pieniä kiviä ihan tunteella. Taivas tummuu, salamat välähtelevät mutta jyrinää ei kuulu.

Kieputtelen ranskista alas vuorelta hitaasti ja varmasti - vastaantulijat taas päinvastoin. Ei siinä muuten mitään, mutta kun tie on kapea ja ne mokovat tunkevat minun kaistalleni. Laitan sumuvalot päälle, sitten pitkät - jo pysyy volkkari omalla puolellaan. Ilo on kuitenkin lyhytkestoinen: joudumme pysähtymään vähän ennen Runcadicin kylää, maanvyörymä on vyörynyt toiselle kaistalle. Palomies ohjaa liikennettä täsmälleen samanlaisella melalla kuin Legoissa aikoinaan - kaipa sillekin oli ihan oikea esikuva. The hills are todellakin alive, that one's moving.

Runggaditchistä (sama paikka eri kielellä) löydämme myös pankkiautomaatin. Se tahtoo ensin kortin, sitten kielivalinnan, seuraavana nostosumman ja vasta sitten pin-koodin. Nämä saatuaan kone ruksuttelee pitkän tovin, on sitten hiljaa hieman pidempään ja sylkäisee lopulta ulos kuitin: nostit juuri sata euroa. Että mitenkä? Sitten masiina työntää kortin ulos ja toivottaa päivänjatkot. Häh? Seuraa lisää ruksuttelua, kunnes luukusta vihdoin työntyy seteleitä ja näytölle ilmestyy teksti "take moneys (sic) in 10, 9, 8..." Tarpeettoman paljon draamaa, tässäkin.

Ajelemme kämpille päin kummallista tietä, joka kulkee moottoritien alapuolella, jokea seuraillen. Ylhäällä sillalla motari jatkaa suoraan, läpi tunneleiden. Täälläkin on tunneleita, myös hylättyjä. Entisen sillan betonipylväät seisovat joessa kuin hampaat. Alkaa sataa isoja pisaroita.

Perillä ehdimme sisään, ennen kuin sade saavuttaa. Vuorten miellyttävänviileä 20 astetta on noussut taas yli kolmenkympin, sadekin kestää noin viisi minuuttia eikä tuo helpotusta. Avaan keittiön kattoikkunan tuolilta käsin, läpiveto auttaa edes hieman - ilman liike on kuitenkin pysähtynyt.

Huomenna vuorossa Innsbruck - vuorilla ajelusta alkaa olla mitta täynnä, vaikka se hienoa hommaa onkin.

25.6.2016

Fulpmes, Itävalta.

Aamulla tavaroiden pakkaus ja ranskikseen lastaus - kylläpä kamaa on kertynytkin. Eilen lavuaarissa pyykätyt vaatteet eivät ole ehtineet kuivua, ilma on niin kostea - lämmintäkin melkein 30 heti aamusta. Hei hei, Italia - ainakaan tämän kohtaamisen jälkeen ei jää ikävä. Palaamme silti varmasti.

Kohti Itävaltaa ja Innsbruckia. Navigaatiosetä käskee ajamaan Bolzanoon, kiitän neuvosta mutta käännyn kohti Meranoa. Moottoritiellä on kiva posottaa ikkunat auki, kuivuu tukkakin samalla kätevästi. Jokilaakso alkaa näyttää heti paljon kivemmalta, kun ei tarvitse ajaa Bolzanoon, tuohon Italian Kouvolaan tai ehkä jopa Imatraan - siellä ei ole kertakaikkiaan mitään kiinnostavaa.

Meranon nimi on tuttu jo koulusta, viimeistään kalliista villakankaista. Heikäläiset, toisin kuin Imatralaiset, eivät ole kuulleet ohitusteistä. Joudumme seikkailemaan keskiaikaisen kaavoituksen ihmeessä, jossa korttelit ovat kolmion, viisikulmion ja ylipäätään kaiken muun paitsi neliön muotoisia. Kaupunki näyttää muuten oikein viehättävältä ja tutustumisen arvoiselta - tässä kuumuudessa ei vaan jaksa. Navigaatiosetä pyyttää mahdotonta, ajamaan suoraan eteenpäin risteyksestä, josta pääsee neljään suuntaan - viidennestä tullaan siis itse. Valitsen arvalla, pysähdymme valoihin juuri kun hääpari astuu ulos kirkosta ja konfettipyssyt poksahtavat. Kolmikymppinen morsian loistaa, mutta vielä komeammin hehkuu jo peruuttamattomasti harmaantunut sulhanen.

Tekoäly tahtoisi vieläkin Bolzanoon päin. En suostu, seuraan kylttejä kohti Itävaltaa. Suunta on kuitenkin väärä, tie olisi vienyt länteen, vaikka piti mennä pohjoiseen. Näemme kuitenkin Forstin panimon, joka on varsinainen luomus - tulee ihan Carlsbergin vanha puoli mieleen. Rakennusvaiheessa on kaiketi ollut rahaa taskut täynnä.

Oikea tiekin löytyy, mutta kylteissä alkaa vilahdella yhä useammin pelottava nimi Timmelsjoch. Juuri nyt ei huvittaisi ajaa yhtä Alppien mutkaisimmista, jyrkimmistä ja korkeimmista kiemurateistä, varsinkaan tällä autolla ja tässä lastissa. Pysähdyn silti lisäämään ilmaa takarenkaisiin, että kaarrekäytös hieman rauhoittuisi. Ilmaletku ei ole itsestäänkelautuvaa mallia, vaan pitää käytön jälkeen asetella vyyhdelle telineeseen. Vähintään satametrinen letku vikuroi ja päätyy ns. vitosen mutkalle - jätän sen työntekijöiden harmiksi ja nostan henkisesti kädet pystyyn, mamma miaa ja porca madonnaa sisäänpäin huokaillen - niin täällä kuuluu tehdä.

Jonkun matkan päästä kyltti vaatii tekemään jo päätöksiä - Timmelsjoch vai Jauferpass? Valitsemme jälkimmäisen, se ei sentään maksa mitään. Tie on tietenkin jyrkkä, kapea ja mutkainen - maisemat sitä samaa ylisanojen tulvaa kuin tähänkin asti. Muutamissa kohdissa alkaa jo usko loppua: ylämäen päässä näkyy pelkkää taivasta ja vasemmalle kääntyvä mutka - entä jos sen takana ei olekaan mitään?

Vastaantuleva mopo ankkuroi meidät takaisin todellisuuteen. Edessä ei voi olla mitään kovin haastavaa, jos tuo ukko kerran tulee sieltäpäin pappatunturin oloisella häristimellä. Mopoja tulee lisää; muutama todella käppäinen, pari viimeisen päälle entisöityä, sitten ihan tavallinen skootteri. Naureskelen, että seuraava on varmaan Honda Monkey - ja se on! Possupukuista lihavaa ukkoa IFA:lla en sentään osaa ennustaa.

Mopoja tulee aina vain lisää, tie käy vieläkin kapeammaksi. Yhdessä kurvissa joudun melkein pysähtymään, että vastaantulija mahtuu ohi. On hämmennettävä pienempää vaihdetta silmään. Ranskis menisi kyllä, mutta ohut ilma alkaa tuntua tehoissa. Ihmettelemme koko tapahtumaa - onko tämä nyt joku vastalause nahkapuvuissaan ja ylitehoisilla kyykkyprätkillään ihmisiä pelotteleville surmanajajille? Kapeikoissa eteen tuppaaville pyöräilijöille? Kaveriporukan idea, jossa mopo lähti käsistä/keulimaan/rotkoon?

Pysähdymme lepuuttamaan sekä autoa että kuskia hieman epäviralliselle lepopaikalle. Kauempana asuntoautoporukka on nostanut pöydän ja tuolit pihalle, ysäritekno tuutta räkivistä kaiuttimista. Mopoja tulee aina vaan, kaiken kuntoisia ja mallisia - mitä nuhaisempi ja nörtimpi, sen parempi, näyttää olevan teema. Kuskit ovat panostaneet myös pukeutumiseen, näkyy Elvistä, Simpsoneita ja Duff-man, Jack Sparrow, Fast & Loudin pojat, Mooses, kaikenlaisia eläimiä ja etenkin ensimmäisen maailmansodan sotilaita. Monilla on kypäränä ns. aavikkomalli.

Käyn tien sivuun kuvaamaan, mopoilijat näyttävät ohi painaessaan pirunsarvia tai voitonmerkkiä. Asuntoautoporukan mopojaos saapuu paikalle ja tekee hiekkakentällä paskarinkiä - mopo lähtee kirjaimellisesti käsistä ja vie hanskatkin mennessään. Pysähtyy onneksi ennen rotkoa. Musiikkia laitetaan kovemmalle ja pulloja kilistellään, meidän on aika mennä.

Seuraava pysähdys hieman ylempänä, alppiravintolassa, jonka pihalla laiduntaa kaunista ja harmaata alppikarjaa. Ne makailevat märehtimässä, mutta nousevat ylös ja tulevat tuijottamaan ihan lähelle. Krista on hyvin lähellä saada lehmäisen ja lämpimän kielarin. Mopoja kaartaa tännekin, tarroista selviää että kyseessä on Ötztaler Mopedmarathon - jo kuudestoista kerta. Netti kertoo, että reitti on pitkä ja hankala - Jauferpassia tännepäin ja Timmelsjochia takaisin, ynnä muuta sellaista. Hui saatana.

Pian saavutamme tien korkeimman kohdan eli itse Jaufer Passin. Sinne on kertynyt satamäärin mopoja ja kymmenittäin huoltoautoja, jotka tukkivat toisen kaistan kokonaan. Pientareelle ei voi väistää, koska sellaista ei ole - on vain jyrkkä rinne ja rotko. Ajan joitakin metrejä eteenpäin, mutta joudun perääntymään, kun vastaan tulee rekka. Hetken päästä myös takanani jonottavat tajuavat peruuttaa.

Nyt reitti näyttää tyhjältä, pääsen etenemään - vaan joku täysin tilannetajuton italialainen lähtee tulemaan vastaan. Ääh. Huoltautojen letkassa on pieni väli, pakitan hieman ja näytän että aja tuonne - itse asiassa tähän mahtuisi kolme rinnan, jos peilit koskisivat. Ei mahdu, huitoo italialainen - ylileveä toimitsija mahtuu kuitenkin kävelemään juuri siitä välistä. Autoa saadaan hässäköinnin saattelemana siirrettyä ratkaisevat kymmenen senttiä, pääsen itsekin hieman reunempaan ja melkein ohi - mutta nyt edestäpäin lähestyy parikymmentä mopoa jotka tunkevat kaikkiin väleihin. Kohta kukaan ei liiku, koska kaikki muut ovat edessä - toimitsija toimitsee minkä ehtii, käämien palamisen voi melkein haistaa. Tähän väliin änkeää vielä pyöräilijä, joka tunkee itsensä ranskiksen ja kaiteen väliin - mahtuu vain vaivoin, pyyhkii mennessään asullaan kurat kyljestä. Hienosti hoidetut järjestelyt kertakaikkiaan, hippi arvostaa.

Jostain kumman syystä emme pysähdy Edelweisshütteen syömään - piha on mustanaan mopoja ja ilma sininen savusta. Tilanne on sama seuraavissakin taukopaikoissa, mopotiheys kasvaa selvästi. Nyt mennään jo alaspäin, eli he tulevat ylöspäin - härvelit ovat kovilla, moni polkee pappatunturi-tyyppisiin koneisiinsa lisää vauhtia polkimilla. Useat ovat myös pysähtyneet ns. ropaamaan, fiksaamaan, laittamaan ja säätämään. On onni, että tulimme tähän suuntaan - ylämäkeen ajaminen moisten öljyruiskujen kanssa ei olisi naurattanut ollenkaan näin paljon.

Mäen alla on vielä yksi moposuma, ukot seisovat keskellä tietä ottamassa selfieitä, eivätkä suostu väistämään. Tööttään - ja sata mopoa tööttää takaisin. Hienosti.

Tie vaihtuu moottoritiehen ja Italia Itävaltaan - rajalla on megalomaaninen ostoshelvetti ja melkoinen määrä carabinierejä, poliiseja ja sotilaita. Jotain ne kyttäävät, eivät kuitenkaan meitä. Italian puolella on paljon juomakauppoja, joiden tarjonta kiinnostaisi, mutta ne ovat kiinni siestan takia. Ei huvita odotella kahta tuntia jossain parkkipaikalla. Itävallan puolella kaupat ovat auki, mutta juomaliikkeet puuttuvat. On tämä hankalaa.

Innsbruckin laidalla on pakko saada jotain ruokaa, Europabrücken viereinen taukopaikka saa kelvata. Parkkipaikka on ääriään myöten täynnä, varjoisassa kulmauksessa ns. ropataan, fiksataan, laitetaan ja säädetään - kohteena on kuitenkin auto eikä mopo. Etupuskuri on irrotettu, samoin jäähdyttimen kenno ja kaikki hihnat. Epäuskoinen ukkeli katsoo osaläjää lamaantunein ilmein - tuolta ne tulivat ja takaisin ne pitäisi saada. Autossa vaimo odottaa kyllästyneenä.

Ranskiksenmentävä väli löytyy sekä parkkikselta että hipeistä - mäkkisafka saa kelvata. Markettikin oli, mutta siellä myytiin lähinnä lumisadepalloja ja käkikelloja - ei niillä elä. Toisaalta, pikaruoan jälkeinen olo on aina sama - yhtä aikaa kylläinen ja nälkäinen.

Navigaatiosetä opasti meidät Innsbruckissa kauppakeskukseen, jossa oli Kristan pitkään odottama Primark - vaatekauppa, jossa mikään ei maksa oikein mitään, mutta laatu on kuitenkin kohtalainen. Kunnon riistoa, siis. Farkut 15e, shortsit 5e, T-paidat 2,50 - ja sitä rataa.

Vaatehelvetin jälkeen kävin teknisessä vessassa, yksi kopin seinistä oli kokonaan peiliä. Hämmentävä kokemus.

Sitten ruokakauppaan. Itävalta on siitä kiva paikka, että tästä ei ole pitkä matka minnekään; edustettuina - ja varsin laajalla rintamalla - olivat siis Italian pastat, gnochit ja mozzarellat, Saksan sikaa tuhannella tavalla, Sveitsin juustot, Itävallan kuivatut lihat ja bonuksena lähi-idän ja Pohjois-Afrikan hummukset, harissat sun muut tahnat. Kaikki tietenkin kohtuuhintaista ja tuoretta - päälle vielä keskimääräisen alkon kokoinen viiniosasto. Olutpuolella oli hieman hiljaisempaa, craft beer -hyllyssä noin 20 tuotetta, enimmäkseen BrewDogia. Parkkihallissa oli hyvin trooppinen ilmasto, autoista päätellen ulkona oli satanut. Raitiovaunun näkeminen toi kotoisan olon.

Hostelli sijaitsi pienessä kylässä Innsbruckin liepeillä. Navigaattori ohjasi takaisin kohti Europabrückeä ja sen tietullia - ei käy laatuun. Poistuin moottoritieltä edellisestä liittymästä, mutta sielläkin oli tullikoppi. Vain kaksi euroa, selvä voitto. Tie lähti kuitenkin kohti vuoria ja aivan väärään suuntaan, oli palattava takaisin. Koppi tahtoi toiset kaksi euroa. Siispä sillan yli pitkin hampain ja taas tulliin - tällä kertaa kolme euroa, eikä 15, kuten pelkäsin. Kyllä säästäminen on helppoa. Alkoi vielä sataakin.

Löysimme hostellin ja kävimme sisään - vieraat tervehtivät iloisesti, mutta isäntiä ei näkynyt missään. Paikasssa oli vahva hiihtopummin ja hipin tunnelma. Palloilimme aikamme ja soitimme sitten numeroon - kukaan ei vastannut. Ruoat odottivat kuumassa autossa, nälkä ja jano vaivasivat. Taas tätä saatanan säätämistä. Huone löytyi ilmoitustaulun perusteella, ovi oli auki. Raahasin laukut ylös ja ruoat keittiöön, sama kai ne on laittaa jääkaappiin - saapumisesta oli jo melkein tunti.

Pilvisen oloinen hippi tuli kättelemään, paljastui toiseksi omistajaksi. Hmm. Saimme liian pikaisen esittelyn ja osan muiden vieraiden nimistä - ne unohtuivat heti. Sitten toinen omistajista, vielä pilvisempi hippi, selitti samat asiat uudestaan. Löytyi saunaosastoa ja poreammetta, kaikenlaisia pelejä ja yhteistilaa, jonka yleisen mielipiteen mukaan suomalaisuutemme oli VERY cool. Kirjahyllystä avautuvan oven, joka oli ihan kuin elokuvissa, takaa paljastui pelihuone, jonka jääkaapista ja baarista sai ottaa juomia ja merkitä vihkoon omantunnon mukaan. Ei hullumpaa.

Aina ei kuitenkaan jaksa. Linnoittauduimme Mario Kart -nimiseen huoneeseemme pelaamaan Nintendo 64:ää, joka tietenkin kuuluu varustukseen. Kylmälaukku oli pitänyt oluet kylmänä, ei tullut asiaa alakertaan. Ikkunasta näkyy vuori, kuten pitääkin - vähän joutuu väistelemään naapurin kattoja ja TV-antenneja.

Huomenna kello ei soi ja ohjelmassa on ehkä jotain, ehkä ei. Lomalla pitää toisinaan lomaillakin.

26.6.2016

Fulpmes, Itävalta, päivä kaksi.

Pitkät unet, hidas aamu. Hiihtopummit ovat lähteneet jonnekin, keittiössä mahtuu jopa laittamaan aamiaista. Siivoojan silmäpuoli ja erityisen kiltti koira pyörii jaloissa, kuulee heti jos jääkaappi avataan.

Pilvet ja sumu tanssivat vuorilla, mutta luvattua sadetta ei näy eikä kuulu. Ajamme Innsbruckia katsomaan, vanha kaupunki on kuulemma näkemisen arvoinen. Parkissa saa olla eurolla puoli tuntia, halvempiakin paikkoja varmasti on.

Hissillä ylös luolasta - ulkona on tietenkin alkanut sataa. Kamariorkesteri kipittää sellokotelot kainalossa kuivempiin tiloihin ja nauraa mennessään. Pakenemme pisaroita turistikadun krääsäliikkeisiin, tuliaisiakin löytyy. Alkuperäisen sacher-kakun kahvilaan on jono, hintoja ei uskalla katsoa. Seuraavaksi eksymme viinakauppaan, josta saa ostaa juomia omiin pulloihin. Laatuja on kymmenittäin, seinä täynnä, läpinäkyvissä lasiastioissa joista saa valuttaa. Näky on hieno valoa vasten ja idea täysin mahdoton toteuttaa Suomessa.

Sade loppuu, turistit kaivautuvat koloistaan. Talot ovat viehättäviä, mutta eivät kuitenkaan övereitä - kapeat kujat eivät riittävän kapeita, auki olevat kaupat pelkkää turistikääsää, turisteja liikaa.

Joku tässä ei nyt toimi - yleensä kaupungeista löytää jotain tekemistä, näkemistä tai kokemista melkein heti, ihan vain kävelemällä keskustassa. Täällä ei nappaa, ei sitten millään. Ei, vaikka vähäpukeisia teinipoikia istuisi kävelykadulla lasten kahluualtaassa, kuten istuukin. Poistuvat taksilla, jolle eivät ensin ole suostuneet antamaan tietä - sekään ei aiheuta tuntemuksia. Taivas vuorien yllä on tumma ja synkeä.

Syömme paikallisesta Sparista ostettuja kanaleipiä - reilusti yli kämmenen kokoinen leivitetty leike sämpylän välissä, mausteita ja salaattia, 2kpl 4e - kävelykadun penkillä, kun ohi kävelee erikoista ryhmää. Kaksi ensimäistä, jonkinlaisissa turhapuro laivastossa -vetimissä, kantavat isoa kaiutinta, josta tulvii kehnoa rokmusiikkia; sitten tulee kuvaaja, jota seuraa bändi, erilaisiin eläinasuihin puettuna. Yhdellä on housuina hai, jonka kidasta ylävartalo työntyy - muilla perinteisempää possu ja kärpänen -meininkiä. Ne heiluttavat kitaraa ja bassoa rokkiposeerausten tiimellyksessä ja ottavat mahdottoman näköisiä sointuja. Rumpali soittaa enimmäkseen jossain toisessa rytmissä. Tämäkin näytelmä sivuutetaan pelkällä olankohautuksella ja miedolla hymyllä.

Kävelemme vielä paikalliseen kansallismuseoon, Tiroler Volkskunstmuseumiin, mutta sekin tuntuu jotenkin kädenlämpöiseltä vaihtoehdolta. Ei sentään sada, joten alppieläintarha saattaisi olla viihdyttävä - siellä on varmasti murmelikin. Ranskis kaivetaan esiin luolastaan ja usutetaan mahdottoman oloisille serpenttiinikaduille, hienostoalueen läpi. Paikalle olisi päässyt myös kummallisella rinnejunalla, joka on vanha kuin mikä - asemat kuitenkin 2000-luvun futurismia.

Tarha keskittyy alppien eläimiin ja sijaitsee melko jyrkässä rinteessä - korkeuseroa on enimmillään sata metriä. Ihan kiva pikku kävelypuhde. Näemme erikoissorsia, karhuja, ja kolossaan nukkuvia majavia, jotka rapsuttelevat toisiaan unissaan. Sitten alkaakin jo sataa. Tuijotamme katoksen alta haukan häkkiä, jossa peuranraadosta näkyvät kylkiluut - syöjää ei vaan kuulu. Muissakin häkeissä vietetään hiljaiseloa; pöllöt jumittavat puissaan ja muut linnut piilevät ties missä, vuorivuohet ovat katoksessaan, yksi kili nukkuu heinäsuovassa. Korppi jaksaa ronksuttaa katoksessaan, se on oikein komea herrasmies. Seuraavaa häkkiä asuttaakin sitten varsinainen harvinaisuus: punatulkku. Sekään ei ole kotona. Vuoristokissan häkissä ei ole ikinä ollutkaan ketään, kukaan ei vain ole huomannut - luonnonvaraiset punatulkut kai käyvät verkon välistä syömässä ruoat.

Murmeli luvattiin, ja häkkikin löytyi - samassa tilassa asuvat tosin myös kaksi isoa kotkaa ja muutama alppinaakka. Herää epäilys, että murmelit on syöty - mehevä kaniateria kun ei kelpaa kotkille. Naakat taas käyvät vetämässä niitä pyrstöstä ja lentävät sitten nauraen karkuun. Niitä saattaa harmittaa ohuelti se, että paikalliset alppinaakat kävelevät häkkinsä katolla - tai en minä tiedä mitä lintuja ne ovat; isompia kuin naakat, pienempiä kuin varikset, täysin mustia. Mustavariksen kyömyotsaa näillä ei ole - ja häkin naakoilla on oranssi nokka, ulkopuolisilla musta. Hmm.

Sade hellittää, murmeleita ei näy vieläkään. Vuorikauriilla on hyvin pitkät ja kunnioitettavat sarvet - muutamat niistä pitävät pikku jäsentenvälisiä. Hirvi on hirvi ja peura on peura, ne eivät juuri kiinnosta - sudet ja ilvekset sitävastoin kyllä. Molemmat ovat hyvin näkyvillä ja eloisan oloisia - paitsi yksi susi, joka kiertää korvat luimussa ympyrää. Masentava näky. Viereisessä häkissä minkki tai joku muu karvahattu on kerällä, ei sitä tunnista. Saukko ei ole altaassaan, mutta joku on kuitenkin käynyt ruokkimassa sen. Alppinaakat, tai mitä ovatkaan, käyvät hakemassa appeet parempiin suihin - vaimeasti raakkuen, ettei eväs putoa.

Laskeudumme hieman alaspäin, lehmien ja sikojen pariin. Lehmät ovat viehättäviä ja hyväntapaisia, niillä on muutama vasikkakin - yksi niistä saa turvallisia rapsutuksia mutsiltaan. Siat, laikukasta maalaisrotua, porsastelevat menemään. Emakko on eristetty hieman pienempään karsinaan, varmaankin siksi, ettei tulisi taas lisää possuja. Karju käy välillä antamassa sille huomiota portin läpi, kärsät koskettavat ja lempeä röhinä kuuluu. Yksi porsaista seisoo kaukalossa syömässä, muut väistelevät tottuneesti sen jalkoja.

Katsastamme vielä erilaisia sammakoita ja muita matelijoita - olmin oloiset vesiliskot ovat meko mahtavia. Lyödän vielä rentoutujan paratiisin: pimeän huoneen, jonka yksi seinä on viitisen metriä korkea akvaario. Kaiuttimista valuu ambient-pulputusta, vuoristojärven kalat lipuvat majesteetillisesti turkoosissa vedessä ja taaksepäinnojaavat muovituolit onnistuvat tuntumaan upottavan pehmeiltä. Kahden minuutin päästä sisään rynnistää kuitenkin monilapsinen perhe, jonka äiti ei millään suostu katsomaan, kun kaikki huutavat kuorossa että äiti katso.

Ajelemme takaisinpäin, hienostoalue näyttää siltä miltä vanhan kaupungin olisi ainakin mielikuvissa pitänyt. Hostellissa keitämme raviolia ja syömme sen, pelihuoneen jääkaapista saa käydä hakemassa olutta, kunhan merkkaa vihkoon. Hinta on huimat 1,50 - sama pullo tosin irtoaisi eurolla kaupasta, mutta se ei ole auki. Vitosen viinipullo houkuttaa jonkin verran.

Pilvinen isäntä tulee kertomaan, että on pessyt perseenhajuiset pyykkimme - ja pakannut ne sitten samaan pussiin, missä olivat. Kivaa. Kymmenen minuutin päästä sama tyyppi kysyy, että löysimmekö pyykkimme, kun en nyt muista mihin laitoin ne. Sellaista.

Yhteistiloissa tehdään melko maanisesti palapeliä ja katsotaan potkupalloa videotykin välityksellä. Häivyn huoneeseen kirjoittamaan ja konsoloimaan, ikkunasta tulvahtelee ihanan viileää ilmaa. Huomenna viiden tunnin ajo Saksaan, Schweinfurttiin. Ehkä sielläkin on sika.

27.6.2016

Schweinfurt, Saksa.

Aamiaisen laittaminen on hieman haasteellista: keittiö on käytävämäinen tila, jonka läpi kuljetaan huoneista oleskelutilaan. Kaikilla on koko ajan asiaa eestaas, heilu siinä sitten veitsien ja kuumien kattiloiden kanssa. Suomalaisuus kiinnostaa taas, kysymyksiä satelee. Ai, olette lähdössä? Ajatteko tänään koko matkan kotiin? No tokihan parituhatta kilometriä päivässä ajaa, helpostikin, siksi istumme hitaalla aamiaisella kello yksitoista. Ai voiko spagettia laittaa biojätteisiin? Yleistietosi määrä on suorastaan hämmentävä.

Matka sujuu nopeasti ja tylsästi, kunhan vuorista ensin päästään. Teemme pienen mutkan välttääksemme 2100 metriä korkean solan - ei viitsi rääkätä ranskista heti aamusta. Vaihtoehtoinen reitti nousee vain 1900:n metriin, mutta nopeammin; hyvä valinta. Repaleinen sumu roikkuu vuorilla ja tekee ne entistäkin dramaattisemman näköisiksi, lämpötila on matkailuun oikein sopiva 20 astetta.

Tie kiemurtelee välillä Saksan ja välillä Itävallan puolella, maan vaihtumisesta ilmoitetaan kyltillä, tulliasemien ikkunat on peitetty. Bensan hinta vaihtelee rajusti, Saksan puolen asemille ei muodostu jonoja - Itävallan puolella tankki täyttyy neljälläkympillä, kun Suomessa menisi kuusi. Käymme vielä getränkemarktissa täydentämssä takaluukkua, iso kassillinen olutta maksaa kympin, vaikka mukana on Kristan kolmen euron erikoisvesi.

Garmisch-Partenkirchenissä ei ole edelleenkään mitään nähtävää, paitsi hyppyrimäen torni. Autobahn kuitenkin alkaa vihdoin, ranskis pyyhältää voimainsa tunnossa - 150 on ihan mahdollinen matkavauhti, 170 se jaksaa töin ja tuskin mennä myötätuulella ja alamäessä. Hidasteena ja vaarana ovat muut autoilijat, etenkin matkamökin vetäjät - lähtevät ohittamaan rekkaa, katsomatta yhtään tuleeko takaa kukaan. Rekkakuskeilla taas ei ole mitään tilannetajua, varmaan siksi, ettei niin isolla autolla tarvitse olla. Nekin ohittelevat toisiaan, tuskaisen hitaasti - kitkuttelua saattaa kestää monta kilometriä. Eikä ohitettava rekka voi missään tapauksessa höllätä kaasua milliäkään, ettei toinen vaan pääsisi nopeammin ohi ja liikenne vahingossakaan sujuisi. Yhteispelillä perille, joo-o. Ammattilaiset.

Saksan puolella saa taas ihailla virallisia matkailukylttejä: ne ovat valkoisia piirroksia ruskealla pohjalla ja muistuttavat etäisesti jotain paikallista nähtävyyttä. Jos ei jo etukäteen tiedä, ei se kyltistäkään selvene - eikä tienviitoissa tietenkään mainita mitään, jos matkailukylttiin joku nimi sattuukin välillä livahtamaan.

Schweinfurt löytyy sieltä mistä pitikin, hostelli myös. Navigaattori on poissa pelistä Saksassa, eikä kunnon karttaa ole - puhelimen navigaatio taas on vähän toistaitoinen. Se käskee mm. ajamaan koilliseen, muttei näytä kompassia. Helppo homma.

Meidät on majoitettu vahingossa perhehuoneeseen, parisängyn lisäksi on kerrossänky, toisessa huoneessa. Tämä ei haittaa. Netti taas on seitsemän sinetin takana: on syötettävä molemmat nimet ja puhelinnumero kansainvälisessä muodossa, sieltä lähettävät sitten tekstiviestillä aktivointikoodin - paitsi että eivät lähetä. Käymme valittamaan vastaanotossa, tiskintakainen mies aktivoi netit - muutaman minuutin päästä toimii, sanoo hän. Niin toimiikin, mutta itselläni vain muutaman minuutin ajan - käymme korttelin päässä kaupassa, sille matkalle se yhteys jää. Kristan toimii vieläkin, minun ei vieläkään. Pyh.

Teen omatoimisen kierroksen kaupungilla, jonka nimi voisi olla Schweinfurt am Main - se tuosta virtaa. Paikka paljastuu odotettua kiinnostavammaksi: talot ovat pieniä ja vanhoja, samoin kirkot ja muut tärkeät rakennukset. Muutamakin kieroikkunainen ja vinoseinäinen talo on kuitenkin rapattu kauttaaltaan 80-lukuisella beigellä. Modernimpaakin arkkitehtuuria löytyy, mutta se on poikkeuksellisen hyvää - se leikittelee ympäristönsä kanssa ja istuu maisemaan vaivattomasti. Myös 70- ja 80- lukujen luomukset ovat hämmentävän onnistuneita.

Seikkailen pikku kujilla ja isoilla toreilla, aurinko yltää vielä juuri ja juuri kattojen yli. Joku täti tulee selventämän, miten nyt on tuon pylvään päässä nököttävän runoilijan juhlavuosi - myöhemmin opin esitteestä, että tyyppi haukkui melko perusteellisesti kaupungin ja varsinkin sen nimen. Juhlaan on siis aihetta. Koulumuseon seinässä taas hehkutetaan, miten näin ja näin monta Bachia opiskeli täällä - Johann Sebastiania ei kuitenkaan mainita. Saan kuitenkin toteuttaa viettiäni kävellä kaupungilla ja kuvata erikoisia asioita ja sommitelmia - se on melko addiktoivaa puuhaa, jos sille päälle sattuu sattumaan.

Kujat kapenevat ja talot muuttuvat ränsistyneemmiksi - osa on jo hylättykin. Kivistä päätellen ne ovat vähintään 1700-luvulta, jos eivät vanhempia - eikä keskustaan ole pitkä matka. Kummaa seutua, baarien asikkaatkin tuijottavat.

Hostellilla opin lisää kaupungin historiaa; täällä on keksitty kaikenlaista, kuten pyörä - polkupyörä. Tai, oikestaan sen polkimet. Kuulalaakereillakin on pitkä historia tällä, SKF:n tehdas on joen rannalla edelleen. Sodan aikana sen tuotanto siirrettiin isoihin bunkkereihin, joista on ainakin jotain vielä jäljelläkin - jostain kumman syystä niitä ei ollut merkitty turistikarttaan.

Paikallisesta ruokakulttuurista on mainittava schlachtschüssel eli sika-ruoka: kokonainen sika kypsennetään ja tarjoillaan pieninä paloina paljaalta laudalta, lisukkeena tuoretta ruisleipää, hapankaalia ja piparjuurta. Syöminki kestää parisen tuntia, sian osat vaihtuvat toisiin - kummalliset sisälmyset ovat asianharrastajien erityissuosiossa. Juomana hyväksytään vain kuiva viini, olut ei sovi. Sikailu on kuulemma erityisen suosittu hääruoka. Hyvää yötä sitten vain.

Huomenna ajetaan taas pitkään, kohteena Schwerin - jos tällä kertaa näkisi linnan sisältäkin.

28.6.2016

Schwerin, Saksa.

Hostellin aamiainen on kehnohko; ei mitään tuoretta, edes kurkkua tai tomaattia. Mehulasit desin kokoisia, enkä liioittele, niissä luki. Lohdutukseksi tilaan koneesta kermakahvin, café cremen - kone sylkäisee caffe con creman eli mustan kahvin vaahdolla. Ääh.

Pettymys jatkuu parkihallissa: koko yön pysäköiminen maksaa vain kuusi euroa, mutta koneeseen ei käy kortti - näihin käy aina, tässäkin on paikka lukijalle, tyhjänä tosin. Receptionin ynseä tyyppi ei suostu höyläämään rahaa kortilta, vaikka se on ihan vakiokäytäntö täälläpäin - kun ei se ole meidän parkkihalli. Hissillä kyllä pääsee suoraan aulasta kellariin, että ei ole teidän ei. Ja sama kai se hänelle on mihin rahansa käyttää, jos sitä vain saa. Lähimmästä pankkiautomaatista ukko ei ole kuullutkaan ja englannin ymmärtäminenkin tuottaa vaikeuksia. Nyt on kyllä mies paikallaan siinä, juuri oikeassa ammatissa. B&B Hostel Schweinfurt, saatte varmasti hyvän arvion nettiin - kiitämme etenkin kivaa asennetta ja paikallistuntemusta.

Automaatti löytyy noin korttelin päästä, pankin täkäläisessä pääkonttorissa on niitä kymmenen rivissä. Kiitos vielä kerran sinne hostelliin.

Ranskis kyydittää hippejä pohjoiseen päin, matkalla ei tapahdu oikein mitään mainittavaa - paitsi, että moottortien levähdyspaikalta saa maailman ehkä kolmanneksiparasta jäätelöä, sitruuna-Cornettoa. Maiseman kumpuilu laantuu hitaasti, kuuset vaihtuvat pohjoisen vinoonkasvaneisiin mäntyihin.

Schwerinissä hotelli löytyy melkein heti, mutta sinne ajaminen on hieman hankalaa; kadulle ei saa kääntyä mistään suunnasta, vaikka siellä on kyllä autoja parkissa ja muut ajavat sitä pitkin. Teen muutamankin korttelinympärikierroksen, todella epätasaista mukulakivikatua myöden - kivet ovat kai jotenkin kulmittain, tärisee niin että hampaisiin sattuu.

Korttelin yhdestä kulmasta löytyy liittymä, jolta pääsee oikealle kadulle - mutta vain vasemmalle, kun pitäisi mennä oikealle. Saman korttelin toisesta kulmasta pääsee myös oikealle kadulle, mutta vain oikealle - hotelli jää näiden väliin. Seuraavasta korttelista ei saa kääntyä tänne ollenkaan, eikä sitä seuraavasta saa edes mennä kadun poikki. Paikalliset kuitenkin ajavat, ja niin ajan minäkin - muuta reittiä ei vaan ole. Kummallista, että sääntöjä ja järjestystä rakastavassa Saksassa voi olla tällainen paikka.

Huone saadaan, mutta nyt on jo kiire linnalle - enää pari tuntia aikaa. Kierrämme näyttelyn ylhäästä alas, oikea järjestys olisi ollut päinvastainen - vasta ulko-ovella kysytään lippuja, vaikka vahtimestareja on suorastaan kuhisemalla. Palatsi on säilyneiltä osiltaan tyrmäävän upea - 1900-luvun alun tulipalo vei mennessään paljon. Vaurioituneita osia on sittemmin otettu muuhun käyttöön ja uudistettu; täällä oli pitkään opettajankoulutuslaitos, ja on vieläkin osavaltion parlamentin istuntosali.

Mutta ne säilyneet osat, tosiaan; kultaa ja kimallusta, kiilotettua kiveä, monimutkaisia parketteja ja kattoja, hillittömänkokoisia kristallikuunuja, helmeilevää silkkitapettia, pönöttäviä muotokuvia - silkkaa ylenpalttisuutta. Versailles jä kakkoseksi tässä kisassa, vaikka paljon isompi onkin. Kaikein kruunaa Mecklenburg-Vorpommernin vaakuna, jossa ovat vierekkäin sotaisan näköinen griippi (engl. griffin) ja hattupäinen, kieltä näyttävä lehmä. Siitä ei saa arvokkaan tai juhlallisen näköistä millään - yrityksiä on seinät täynnä.

Asekokoelmasta löytyy muutamakin helmi, eniten huvittaa kuitenkin miekan kahvaan ympätty kaksipiippuinen piilukkotussari, joka ampuu terää pitkin. Joskus vähempi ei vaan riitä.

Käymme palatsiähkyn jälkitiloissa läheisessä kaupassa ja istuudumme rantamuurille syömään - linna heijastuu veteen taustalla. Rewessä myytiin mm. jalkapallokuvioisia nakkeja lasipurkissa - ei tullut kauppoja, ainakaan vielä. Krista lähtee hotellille, itse käyn vielä tarkistamassa palatsin muotopuutarhan - se on pieni pettymys, vaikka orapihlajatunneli toimiikin oikein hyvin.

Palatsin läheisellä aukiolla esitetään kesäisin ulkoilmaoopperaa, tällä kertaa vuorossa on Aida. Kuulen veden yli, kun harjoitukset alkavat. Lammen vesi on kirkasta mutta pohja tumma - rannalta johtavat valkoiset kiviportaat, joiden alin askelma on ehkä viisi senttiä veden alla. Matalikossa uiskentelee tuhansittain hyvin pieniä kalanpoikasia, ne näkyvät hyvin vaaleaa porrasta vasten. Parvi lähestyy rantaa kuin sääennusteen animoitu ilmavirtaus, parviälyn ohjaamana - samaan aikaan oopperassa on menossa nostatuskohta, kuoro laulaa yhä lujempaa ja yhä korkeammalta hooOOO, patarumpujen jyly yltyy laulun alla, kalat lähestyvät yhä nopeammin... Sitten jyrähtää loppuisku, musiikki lakkaa ja kalat vilahtavat takaisin mustaan veteen. Tämä toistuu useampaan kertaan, mutta ei suostu nauhoittumaan videolle.

Kävelen hotellille päin, ohi jalkapalloporukan, joka haisee pilveltä sadan metrin päähän. Hienoja kikkoja tekevät kyllä. Toiseen kohtaan lampea on asennettu rannalle kymmenisen vesisuihkua, jotka ruiskuttavat kaaressa linnalle päin. Pieni avulias koira käy juomassa kaikista ja hämmästyy kastumistaan joka kerta.

Huomennna Tanskaan, lähelle Stevns Klinttiä - sitä ennen takaluukun täydennystä täältäpäin.

29.6.2016

Lilla Heddinge, Rødvig, Tanska.

Aamiainen seniorikansalaisten eli muorison parissa - ne pyörivät ja jumittavat pahemmin kuin Leksa ruotsinlaivan buffetissa. Jupisevat vielä mennessään.

Eilinen kielletty katu osoittautuu varsinaiseksi sakkorysäksi - sen toisessa päässä on poliisiasema. Onneksi määrärahat eivät ole ainakaan tänään tiukilla. Katuverkosto on muutekin erikoinen, kaikki ovat yksisuuntaisia tai muuten kiellettyjä; labyrintin läpi kulkee käytännössä vain yksi reitti, jolta ei voi sääntöjä rikkomatta poiketa - onneksi se ei johda umpikujaan, kuten hupisivun sokkeloissa usein. Suuntavaisto sekoaa täysin.

Ranskis pölähtää joltain pikkukujalta isolle kokoojakadulle, uskomattomalla tuurilla oikeaan paikkaan ja suuntaan. Bongaan välittömästi getränkemarktin ja käännyn pihaan - ovella meitä tervehtää sisäänheittotuote, 20 kpl 0,5l Hasseröderiä eli ihan käypää peruslageria hintaan 8 euroa. Emme käy onkeen. Sisältä löytyy ties mitä erikoisuuksia, pienpanimobuumi on pyyhkäissyt Saksan yli melkoisella voimalla viimeisen vuoden aikana ja tulokset alkavat näkyä. Isotkin panimot tahtovat samalle apajalle; lanseeraavat kilpaa uusia pikkumerkkejä, joilla on erikoinen pullo, jännä nimi, vanhanaikainen patenttikorkki, kokonaan paperiin kääritty pullo tai puinen juomakori. Tai kaikki näistä. Rustiikkinen, aito tai ei, tuntuu myyvän. Kotiin päästyä sitten maistetaan, onko tuote hyvää vai Beck's pale alea.

Matka kohti pohjoista jatkuu, ranskis kirmaa täydessä lastissa kuin nuori ori - hieman vikuroiden, mutta lujaa. Jännä juttu, muuten: mitä huonommassa kunnossa tie on, sitä suurempi nopeusrajoitus. Uudella asfaltilla saa ajaa satasta, mutta paikkaa paikan päälle -tyyppisen perunapellon alkaessa rajoitus poistuu kokonaan.

Pakollinen pysähtyminen Lyypekin LUV-kauppakesuksessa, pienen mutkan kautta tosin. Ajoimme nimittäin ohi liittymästä, ratkaisevassa kyltissä kun ei mainittu etsimämme tienumeroa. Miten voi saksalainen järjestelmä pettää ihmisen näin? Juomaosasto ei petä, vaikka valikoima onkin pysynyt melkein samana kaikki nämä vuodet - oluet on melkolailla maisteltu. Ostan silti mm. Jägermeister-kopiota, jonka etiketissä on lehmä. Valkoviini on halpaa ja oudon makuisia liköörejä kahden sentin pulloissa myydään laatikoittain, Krista kiittää.

Puttgardeniin päästään ongelmitta. Huomaan matkalla samanlaisen, nenäsumuttimen mallisen savupiipun kuin viime vuonna Furth im Waldissa - kyseessä on kylmän sodan aikainen kuunteluasema. Takavuosien matkapäiväkirjoja selailemalla voi siis tehdä löytöjä.

Pieni kiepaus Puttgardenin kylän kautta, ranta on nähtävä uudelleen. Vaan ah ja voi, rantavedessä kelluu mustaa levää riesaksi asti, näkymä ei ole kovin kuvauksellinen. 2014 meri oli rasvatyyni ja ranta valkoinen - miksei luonto ole aina samanlainen? Rahat takaisin!

Ajan satamaan jonottelemaan, lippua meillä ei ole mutta lauttoja kulkee yhtenään. Hinta on hyvinkin suolainen, automaatti tahtoo melkein satasen - matka kestää kuitenkin vain 45 minuuttia. Jonossa ehtii olla jopa vartin, kun jo satamareiska opastaa laivaan. Ennakkovaraajan etu, pyh ma sanon.

Lautalla ihmiset rynnivät buffettiin, aikaa ei todellakaan ole liikaa - automatkustajilla ehkä puoli tuntia. Jotkut ehtivät näköjään jopa tukevaan humalaan tuossa ajassa. Istumme kannella ja syömme LUVin paistopisteen nakkipiiloja - lokki lentää täsmälleen samaa vauhtia laivan kanssa, liikuttamatta siipiään ja alati tarkkaillen. Salamannopeasti se iskee, jos joku jättää ruokansa vartioimatta tai heittää vaikka leivänpalan ilmaan. Tehokasta toimintaa.

Tanskassa joutuu hetken jonottamaan, tulli haluaa tutkailla autoja lähemmin. Emme joudu kuitenkaan edes pysähtymään, passejakaan ei kysytä - niitä ei ole tällä reissulla kysynyt kuin yksi hostelli, sekin siksi että nimemme ovat hieman hankalia kirjoittaa sanelusta. Käännyn heti sumpusta päästyä bensa-asemalle ja päästän kiireisimmät ohi - polttoaine on ehkä Tanskan halvinta, ainakaan vielä ei ole tullut parempaa tarjousta vastaan.

Poistumme moottoritieltä jossain Faxen tienoilla - nimi on tuttu panimosta, kuinkas muuten. Mietimme tuossa aiemmin, että tuntuuko Tanska enää miltään tsekkiläisten pikkukylien ja Alppien jylhyyden jälkeen - voin kertoa, että kyllä tuntuu. Maaseutu ottaa heti omakseen, kun poistuu isoilta teiltä - jo pelkkien paikannimien lukeminen hymyilyttää. Tässä paikassa on jokin selittämätön magia, joka vetää ainakin meitä puoleensa magneetin lailla.

Rødvigissä käymme ensin kaupassa, saan vihdoin pitkään odottamaani makrillisalaattia. Olutosaston valikoima tavallisessa pikkumarketissa on huvittavan laaja, kaikkia uusia tuttavuuksia ei voi mitenkään ottaa.

Majoitukseen on noin kilometri jos sitäkään, maatilan sivurakennukseen on remontoitu huoneistoja matkailijoille. Pihaan ajaessa bongataan ensimmäinen kissa, hetken kuluttua toinen. Ystävällinen täti esittelee tilukset; huoneistossa on makuuhuone, tupakeittiö ja iso kylpyhuone - keittiöstä tosin puuttuu uuni, pakastepizzan syönti uhkaa muodostua ns. kokemukseksi. Vaan ei hätää, hippi lähtee tutkailemaan. Toisessa rakennuksessa on kaikenlaista, kuten massiivinen juhlasali, pienempi huone pingikselle ja pöytäfudikselle, sauna - ja uunillinen yhteiskeittiö.

Matkoillani näin myös mustan kissan juomassa kastelukannusta, ei näyttänyt kovinkaan fiksulta toiminnalta. Pizzat on kuitenkin jo katettu terassin pöytään, lasissa yrttilimua alpeilta. Paikalle pyrkii myös toinen kissa, tällä kertaa raidallinen. Se kiipeä ensin tuolille, sitten pöydälle, ja pian jo haistelee Kristan mozzarella-pinaatti-valkosipuli -lättyä. Vähän ehtii nuolaista, ennen kuin hipin iso mutta hellä käsi nostaa riiviön alas pöydältä. Näytelmä toistuu kymmenisen kertaa ja tuottaa oikein kivoja tilannekuvia - syömisestä ei vaan meinaa tulla mitään.

Ruoan päälle ajamme katsomaan ensin Rødvigin satamaa ja sitten Stevns Klintin kalkkikivikallioita. Satamassa on yllättävän vilkasta, laskevan auringon valossa saisi hyviä kuvia, jos viitsisi kahlata verkoissa ja osaisi jutella tanskaa kalastusreiskoille. Kalaravintolat näyttävät myös oikein kivoilta, mutta ovat jo kiinni. Ehkä huomenna...

Stevns Klinteillä kävimme jo pari vuotta sitten, paikka teki melkoisen vaikutuksen - turkoosi meri, jyrkkä kalliontöyräs, aivan reunalla vanha kirkko. Efekti on auringonlaskun aikaan jopa voimakkaampi, vaikka meri ei hehkukaan sinisenä ja kirkkaana. Kirkossakin on ovet auki, kultainen valo näyttää sisällä erityisen hyvältä. Noin kolme minuuttia lähtömme jälkeen kirkkoreiska karauttaa paikalle ja sulkee ovet.

Kiipeän vielä jyrkkiä portaita alas rannalle, kallio näyttää majesteetilliselta mutta ei suostu kameran vangittavaksi - ei ainakaan kännykällä. Parhaassa kohdassa on pieni kyltti, joka varoittaa hengenvaarasta; kallio saattaa sortua koska tahansa. Jäljistä päätellen niin on käynytkin ihan vasta. Eteenpäin vie kyllä selvä polku, vaan en nyt viitsi kokeilla josko se kestää - ja etenkin, kestääkö yläpuolinen rinne omaa painoaan.

Ajelemme kämpille Stevns Fortin kautta, siellä on kylmän sodan aikainen bunkkerihärveli - salakuuntelua, ilmavalvontaa, sukellusvenetutkia ja sen sellaista. Eiköhän niillä ole punainen lankapuhelinkin; huomenna olisi tarkoitus tutustua tarkemmin. Tien toisella puolella on yhä sotilasalue, sen vieressä laiduntaa puhveleita - niitä länkkäreistä tuttuja.

Auringonlaskun viime säteet kultaavat viljapellot, tuulivoimala horisontissa pyörii laiskasti, meri tuoksuu kilpaa ruusujen kanssa - tanskalainen maaseutu on juuri sellainen kuin pitääkin. Huomenna ajetaan kuitenkin the sillan yli Ruotsiin, yöpyminen on Grännassa, tuossa minttukarkkien luvatussa kaupungissa.

30.6.2016

Gränna, Ruotsi.

Heti aamusta tutkailemaan Stevns Fortin bunkkereita ja kylmän sodan aikaista valvonta-asemaa - matkaa on kokonaista kaksi kilometriä. Krista jää datailemaan maan päälle, kun painun itse maan alle, opastetulle kierrokselle. Opas puhuu leveää tanskaa, audio guide -laitteeni selittää jotain ihan muita juttuja englanniksi - sen verran pysyn perässä, vaikka vaikeaa se on. Laite puhuu oikein hyvää englantia, mutta lausuu sanan nuclear kuin George Bush tyhmempi: nucular. Hyvä käännös tälle voisi olla ytinaseet. Hihittelen itsekseni.

Ensin meille esitellään moderneja tutkia ja ohjuspattereita, sitten valokranaatteja ampuva tykki, joka kuulemma valaisee koko Juutinrauman - lopulta kiipeämme rannikkotykin sisään. Laite on peräisin saksalaisesta taistelulaivasta, sotasaaliina tänne jäänyt; sen valmistaja, Krupps, tekee nykyään lähinnä kahvinkeittimiä. Kahdella kaksipiippuisella tykillä ja sopivilla miinakentillä pystyttiin sulkemaan käytännössä koko salmi.

Sitten itse asiaan ja pitkiä portaita maan sisään. Kalkkikivikallioon louhittu bunkkerihässäkkä on järkälemäisen massiivinen, kosteannihkeä ja miellyttävän viileä. Seinät hikoilevat. Käytäviä on yhteensä monta kilometriä, ne yhdistävät kaksi erillistä tykkipatteria toisiinsa. Itse hermokeskuksessa on hieman vanhentunutta, mutta silti toimivaa ilmavalvontateknologiaa: pyöreitä tutkaruutuja, jotka hohtavat vihreinä ja sanovat blip; reikänauhaa suoltavia kaukokirjoittimia; jääkaapin kokoisia tietokoneita; kohisevia radiopuhelimia.

Tykkihommat jäivät vanhanaikaisiksi, ne korvattiin kylmän sodan alkaessa ohjuksilla - tiedustelun ja tutkantuijottamisen merkitys kasvoi samalla. Täällä oli pahimpina aikoina jatkuva miehitys, Tanskan salmissa ei liikkunut kukaan huomaamatta. Huoneisiin ja pöydille on lavastettu senaikaisia lehtiä ja limupulloja, aika näyttää pysähtyneen. Tarpeen vaatiessa miehistö olisi voinut elää luolassa kolmekin kuukautta tulematta välillä ulos, varastoa riitti.

Käymme vielä muutamassakin huoneessa, joissa on lisää vanhentunutta teknologiaa. Käyttötarkoitukset jäävät hämäriin, audio-oppaani kertoilee jostain fossiileista ja dinosaurusten joukkotuhosta, varsinaisen oppaan puheesta ei taas ota tolkkua. Hienoilta ne näyttävät, mitä sitten olivatkaan - on relettä, sähkömekaniikkaa, isoa säätöpyörää ja kumikahvaista vipua. (Myöhempi huomio: kyseessä oli ilmeisestikin tulenjohtohuone.)

Maan pinnalla kuumuus iskee kuin lentokoneen ovella - lämpöä on jopa 20 astetta. Huh huh. Hommaan vielä museokaupasta ikonisen pussaavat poliitikot- rintamerkin. Ajelemme pikkuteitä Kööpenhaminaan päin, muutamasta ruokakaupasta hankintoja tehden. Vähän ennen siltaa alkaa sataa.

Sade jatkuu Ruotsin puolella taukoamatta, välillä yltyen - on ajettava hiljempaa, kun tie melkein häviää näkyvistä. Matkalla ei tapahdu oikeastaan mitään mainittavaa; käymme syömässä purilaiset Maxissa, sieltä kun saa useampaakin melko pätevää vegevaihtoehtoa - kokeiltava on.

Grännassa sade taukoaa, asetumme kartanomaiseen hotelliin - tai oikeastaan sen aittaa muistuttavaan piharakennukseen. Sisäpuoli on kuitenkin remontoitu täysin hengettömäksi joskus 80-luvulla, se on pettymys toki.

Kiertelemme keskustassa, tai siis kävelemme pääkatua eestaas. Paikka on kaunis, mutta turistien pilaama: valehtelematta joka toisessa talossa on polka gris -kauppa. Sivukaduilla näyttää olevan oikeaakin elämää, remontoinnin ja puutarhanhoidon tasosta päätellen ns. helvetin rikkaita Gyllenbergejä. Joka paikka on täynnä ruusuja täydessä kukassa, ne tuoksuvat huumaavilta. Brahe Husin linnanrauniot tuijottavat kadun päässä, korkealla kukkulalla.

Krista menee edeltä kauppaan, kierrän itse torin kautta. Pietari Brahe pönöttää patsaana kiven päällä. Ihmettelen hetken keskellä toria olevaa kummallista, pyöreää kivilaattaa - luen sitten muistolaatan. Tässä oli ennen torin kaivo, joka on nyt Pietari Brahen hauta. Että sellainen järjestely. (Edit: kielipuolisuus iski. Kaivo onkin siis lahjoitus, eikä hauta. Oma versioni on toki parempi tarina.)

Kaupan parkkipaikalla on valkoinen Rolls Royce, kissa menee sen alle piiloon alkavaa tihkusadetta. Puskee vielä etukulmaa, että minun auto. Otan kuvia, omistaja tietenkin luulee että autoa siinä ihaillaan. Krista häipyy hotellille, kävelen itse vielä satamaan katsomaan auringonlaskua. Se onkin hieno näky; melkein tyyni Vättern, korkeita kallioita Husqvarnassa päin, pohjoisessa rannaton ulappa, lautta juuri lähdössä Visingön saarelle, Brahe Hus kalliollaan ja sen takana tuulimyllyjen vilkkuvat valot. Laiturilta ongitaan, kalaakin näyttää tulevan.

Kävelen takaisin pitkää puukujaa, naakat ovat juuri käymässä yöpuulle - eivät osaa kuitenkaan päättää, mihin puuhun. Tuhatpäinen parvi asettuu ehkä minuutiksi aloilleen, mutta lehahtaa ilmaan pienestäkin tuulenpuuskasta tai rasahduksesta. Melkoinen esitys, varsinkin ihan pään yläpuolella.

Huomenna Tukholmaan, laivaan ja kotiin. Loma loppuu. Ääh.

1.7.2016

Laiva, Itämeri.

Epähemulimaisen aikaisin soinut kello patisti hipit Grännassa aamiaiselle, pois 80-luvun vanhainkodista (oikeasti, se se oli) tyylikkäälle ja valoisalle 1880-luvun lasiverannalle. Tarjonta oli hyvä, sai jopa paistaa itse vohveleita. Keski-ikäinen ja eläkeläisen oloinen tantta sai homman näyttämään vaikeammalta kuin se olikaan; käänteli rautaa välillä ylösalaisin ja poltti sormensa valuvaan taikinaan, ilmeenkään värähtämättä. Hippi onnistui silti, ensiyrittämällä. Tällä matkalla on muuten huomattu sellainen seikka, että huoneen hintaan kuuluvat aamiaiset ovat poikkeuksetta parempia, runsaampia ja laadukkaampia kuin erikseen maksavat.

Paikallinen Systembolaget, jossa myydään systeemejä, sijaitsi noin korttelin päässä ja aukeni kymmeneltä. Ihmettelimme väenpaljoutta kadulla; tunnolliset svenssonit siellä roikkuivat kahvassa odottamassa kellonlyömää, osa lastenvanujen ja/tai jälkikasvun kanssa. Kummallinen näky. Lähialueen pienpanimotuotteita ei ollut myynnissä - tuskinpa niitä on edes olemassa - mutta kaikkea muuta jännää löytyi.

Matka kohti Tukholma oli yhtä tylsä kuin aina, välillä vähän satoi ja toisinaan sitten taas ei, siinäpä tärkeimmät. Pysähdyimme hetkeksi Linnatuuli-henkiselle taukopaikalle, jonka nimi oli Rasta. Viereiseen ruutuun kurvasi perävaunullinen moottoripyörä - ah, sitä vapauden tunnetta. Kärry muistutti vähän liian läheisesti robottiruohonleikkuria.

Tukholman päässä iski tukkoinen ruuhka, sadan metrin eteneminen otti puoli tuntia - ja sitten ei taas ollutkaan ketään missään. Navigaattoria ei tarvittu, eikä se olisi toiminutkaan - hipit tietävät Söderin vaikka ilman karttaa. Tuntui oudolta ajella näitä katuja, joilla on kävellyt niin usein.

Laiva löytyi sieltä, minne viimeksi jäi. Jonottelun ja odottelun aikana melkeinpä ainoa huvi oli katsella Cinderellasta purkautuvia bileristeilijöitä ylikokoisia juomalasteja raahaamassa - että onko krapula, onko? Yhtään ei näy tänne sadan metrin päähän ja kahden lasin taakse.

A-luokan hytti säästää ihmisen monelta vaivalta, kuten siltä, että autokannen alapuolisiin hytteihin ei pääse kuin yläkautta kiertämällä - hissit ovat tietenkin aivan tukossa. Yhdet portaat riittivät meille, hohoo. Pieni ennakointi pakkaamisessa auttoi myös: kaikki tarvittava oli kangaskassissa, matkalaukut jäivät autoon.

Laiva lähti kerrankin etuajassa. Varasimme pöydän hienostoravintolasta nimeltä No Name ja rynnimme takakannen terassille. Sommartider hej hej pauhasi ja tiskille oli jäätävä jono. Kävin juomat kymmenen metrin päästä, sisäbaarista, jossa ei ollut ketään. Sivukannelle paistoi aurinko, mutta musiikki ei kuulunut. Oikein kiva.

Ravintolassa meitä odotti yhdeksän ruokalajin yllätysmenu ja siihen sopivaksi sorvattu juomapaketti. Kalliihkoa lystiä, mutta ei loma montaa kertaa vuodessa lopu. Maut ja niiden yhdistelmät pääsivät yllättämään kerta toisensa jälkeen - piparjuurilunta, purjotuhkaa, pölyksi kuivattua poroa, perunajäätelöä, kurkkuhyytelöä, grillattua salaattia, savuvaniljakermaa, ankan sydäntä ja kivipiiraa... Oikealle fine dining -konkarille tämä oli tietenkin noin keskitason suoritus, mutta meille noviiseille meni ihan täydestä. Suosittelemme.

Makuelämysten sokaisemana ja pikkupäissään on otollisin hetki käydä verovapaassa - löytyy kaikkea jännää. Erikoisolutvalikoima oli muuttunut sitten viimenäkemän ja Olvin mainio Iisalmi pale ale ilmestynyt keissitarjontaa rikastuttamaan. Ihan kuin ranskis ei olisi sietorajalla jo nyt.

Kannelle kelpaa tuijotella auringonlaskua - ennenaikaisen lähdön vuoksi näimme sen Maarianhaminassa. Näin myös Rosellan liikkeellä, yleensä se vain jumittaa satamassa. Siljakin tuli vastaan vasta valkoisen pyramidin kohdalla, yleensä se kääntyilee satama-altaassa samoihin aikoihin kuin viikkarikin.

Horisonttia tuijotettiin, syvällisiä ja kepeämpiä puhuttiin. Ensi vuonna on taas uusi matka, kunhan nyt tämä saadaan ensin kunnialla maaliin. Suunnitelmia tehdään jo, mutta ensin on katsottava valokuvat, kirjoitettava tekstit, koodattava nettisivut ja sopeuduttava työelämään. Jonkunhan sekin on tehtävä.

Tulkaa mukaan taas ensi vuonna. Hipit kiittävät seurasta, moi.