7.6.2017 Bled, Slovenia

Aurinko herätti ikävän aikaisin, vain mennäkseen melkein heti pilveen. Suuntasimme moottoritielle puhelimeen ladatun navigaatiosedän turvin - se luki karttaa ihan hyvin, mutta antoi välillä erikoisia käskyjä, kuten "aja 425 metriä ja sitten ryhmity vasemmalle" kun tiellä oli vain yksi kaista suuntaansa. Pilvet roikkuivat harmaina ja valkoisina, välillä tihutti ja toisinaan satoi.

Tie oli jatkuvaa siltaa ja tunnelia, hyvin kalliin näköistä rakentaa ja ylläpitää. Yhdentoista euron tietullimaksu ei tuntunut paljolta, kun sai ajaa tasaista ja suoraa baanaa kilometrin korkeudessa merenpinnasta, moottoritienopeuksin, useamman tunnin ajan, noteeraamatta koko asiaa sen suuremmin.

Harvinaisena poutaisena hetkenä pysähdyimme jossain laaksossa, välipala mielessä ja takakontti itävaltalaisista oluista tyhjänä. Vaan ah ja voi, saksalainen paistopistekulttuuri ei ollutkaan ylittänyt rajaa. Sikäläisten markettien auloista kun saa ties minkälaisia suolaisia leivonnaisia ja makkaroita, vaikka puolikkaan sian jos haluaa - vaan eipä saa itävallasta. Koko kauppa kyllä tuoksui tuoreelta pizzalta, mutta tarjonta hyytyi patongin ja croissantin jälkeen. Erilaisia makkaroita olisi ollut kymmenittäin, mutta eivätpä ne kylmänä maistu. Oluthyllykin oli kovin kalju, tuli mieleen 90-luku Suomessa. No, ihminen elää leikkeleellä ja juustollakin hetken.

Tie jatkui tunneleja ja siltoja myöten, kunnes muuttuvat opasteet vaativat pysähtymään; seuraavassa tunnelissa tulipalo. Ääk. Viiden minuutin odottelun ja haljun olon jälkeen viesti vaihtui teknisiksi tarkastuksiksi ja sitten ajoluvaksi, mutta hiljaa. Tunnelissa reiska keräili liikennekartioita avolavalta käsin. Tulipalo - pientä ylireagointia, ehkä?

Slovenia oli alkuun aivan samanlainen kuin Itävalta, mutta aika pian tunnelma vaihtui Itä-Eurooppalaiseksi. Talot ihanasti rempallaan ja hieman vinossa, paitsi ihan juuri äsken kunnostetut ja kiiltävät. Tiet kylissä kapeampia, vähän väliä vain yhden auton mentäviä kapeikkoja, kielestä ei mitään hajua mutta tuntuu tsekin ja venäjän sekoitukselta.

Bled löytyi, ja lopulta löytyi ruokakauppakin. Vieraassa maassa, jossa ei tunne brändejä, on näköjään vaikea tietää myykö joku ketju urheilujalkineita, karttaprojektioita vai elintarvikkeita - kuten tämä löytämämme Mercator. Päätteleminen on vaikeaa, koska kaikilla on hyvin samanlainen ulkoasu (lähinnä eripaksuisia raitoja), värit (puhtaat, raikkaat ja selkeät), logo (melkein aina tyylitelty pyörylä) tai nimi (usein sukunimi) - sport kertoo tietty jotain, mutta saattaa yhtä hyvin olla urheiluhieroja kuin hevostarvikeliikekin. Ja joillekin maksetaan mokomasta, paljon.

Kaupan olutvalikoima oli yllättäen parempi kuin rajan takana, muutama pienpanimotuotekin mukana. Makkarat taas olivat pelkkiä neuvostoliittolaisen oloisia kalpeita nakkeja. Kummallista. Leipä yllätti, siinä oli tummaa ja vaaleaa taikinaa sekaisin kuin tiikerikakussa.

Kämppä on muutaman huoneen asunto omakotitalon alakerrassa, jostain 70-luvulta; keltaista lasia kaikissa ovissa ja monissa väliseinissäkin, tummaa puuta kaikkialla, seinät onneksi valkoiset, kylppäri ei niinkään. Keittiön ja olohuoneen välinen tarjoiluluukku on ikävästi tukittu, en pääse vaatimaan lisää kaljaa sohvalta käsin. Ihan kuin saisin.

Talo on kukkulan rinteessä; hieman alempana kulkee rata, siitä alaspäin tie ja sitten onkin Bled-järvi soutelijoineen. Järvinäköala on lähinnä teoreettinen, mutta vuoria näkyy sitäkin enemmän - ja naapurin kanoja. Toivottavasti paikallinen kukko on aamu-uninen.

Järvi on pieni, melkeinpä lampi, ja todella kirkasvetinen. Sen ainoan saaren täyttää lähes kokonaan kirkko, jolla on monimutkainen nimi. Rannan pystysuorasta kalliosta kasvaa linna, melko pieni sekin, mutta vaikeastivallattava ja sympaattinen. Kiersimme järven autolla, siihen meni noin vartti. Muutaman näköalapaikan jälkeen alkoi kuitenkin taas sataa, piti palata lähtöruutuun.

Sään pitäisi parantua huomenna; silloin on vuorossa Piran, ajan salliessa myös hieman Kroatiaa ja Italiaa. Täältä tähän.