14.6.2017 Mittenwald, Saksa

Aamiainen kituseen ja mopo rotkoon - tai no, hippi ainakin. Krista jäi kiertelemään Mittenwaldin katuja tuliaiset mielessään, kun itse suuntasin Leutaschklammin rotkolle ja joelle. Matkan piti olla pitkä ja hankala, mutta puolisen tuntia pellonreunassa kulkevaa kävelytietä ei oikein lunastanut lupauksia.

Ostin kioskista kolmen euron piletin ja kävelin lankkusiltaa joelle - se puristui kahden pystysuoran ja korkean kallion välistä. Kyltissä varoitettiin valtakunnanrajasta, Itävalta ei tosiaan ole kaukana. Passeja ei kuitenkaan kyselty, eikä rajaa oltu edes merkitty - sain kuitenkin pakollisen tekstiviestin operaattorilta.

Joen vesi oli niin kirkasta, että kalat pystyi näkemään selvästi. Tällä reissulla olen alkanut oikein kalakuvaajaksi - eipä olisi tullut mieleen tällainen vaihtoehto lähtiessä. Fisut hengailivat visusti "kalastusalue päättyy" -kyltin paremmalla puolella odottamassa, että ylävirrasta tulisi jotain syötävää. Millä taialla ne sinne olivat päässeet, on hyvä kysymys; joki on nimittäin aivan täynnä pieniä patoja ja voimaloita, kylässäkin niitä on useita - eikä kalaportaista tietoakaan.

Työnnyin syvemmälle rotkon, kiveen ankkuroituja lankkuja pitkin, vain metrejä valkoisena ja turkoosina pauhaavan joen yläpuolella. Ilma viileni heti mutkan takana, aurinko ei yltänyt tähän kylmännihkeään koloseen - kivaa vaihtelua helteelle toki. Hienoja kivimuodostelmia, vesihöyryä ilmassa, yllä seinämästä kasvavien puiden luoma vihreä hämy. Paikallisen legendan mukaan rotkossa asuu kummitus, henki, mennikäinen, peikko - käännöksestä riippuen. Helppohan se on väittää vaikka mitä, kun tarkastaminen oli mahdotonta - kulkuväylä ei ole ollut paikallaan kovinkaan paljon yli sataa vuotta. Ja toisaalta, mikäpä siellä haamunkaan ollessa, useiden kymmenten metrien korkuisten kiviseinien välissä. Parisataa metriä sitä jatkui, kunnes tuli vesiputous vastaan. Huumaava kohina, kostea ilma, uskonnollisia patsaita mahdottomissa paikoissa. Samalla tuli mieleen, että kukahan nämäkin lankut on tänne asentanut ja miten se ei sitten ollut mahdotonta. Hmm.

Poistuin rotkosta, vaan eihän tämä riittänyt - saman pääsisi näkemään myös ylhäältäpäin, vieläpä läpinäkyvistä verkoista rakennetulta polulta. Siispä mäkeä ylös, eihän se nyt niin kamalaa voi olla. No, oli se. Rinne oli niin jyrkkä, että polku joutui tekemään siksakkia kuin alppitie - ja täytyy muistaa, että lähtötaso oli jo reilussa tuhannessa metrissä. Hikeä silmässä ja sydän rinnasta ulos pyrkien saavutin huipun, katsoin alas rotkoon ja totesin, että näin on hyvä. Kuiva ja paahteinen mäntykangas tuoksui saunalta, joelta leijaili viileää vesihöyryä, koski kuohui 40 metriä alempana, seinämät olivat yhtä pystysuorat täältäkin päin nähtynä. Alempana kasvavien puiden latvat olivat silmän korkeudella.

Jostain syystä verkosta tehty ja askelien alla vähän joustava kapea kulkuväylä ei pelottanut yhtään, vaikka pudotusta oli vähintään riittävästi. Kuljin joen viertä hyvän matkaa, eläkeläisiä väistellen ja juoksenteleviin lapsiin turhautuen, kunnes tulin panoramabrückelle - sillalle rotkon yli. Jonkin matkan päässä siitä näytti olevan myös nuorallakävelyköysi. Silta vavahteli askelten alla, se tuntui hieman epämukavalta - ja tietenkin, juuri silloin, vasta kävelemään oppinut rakkauden pershedelmä halusi juosta siltaa edestakaisin, jytistellen kuin kanta-astuja vain voi, ja kiljua isiii! ja äitiii! iha täysii, loputtomasti. Katsoin parhaaksi jatkaa matkaa, mutta eivätköhän ne seuranneet. No, käännyin takaisin - niin kääntyivät nekin. Ja taas juostiin sillalla. Voi sitä luonnon rauhaa & hyvää mieltä kaikilla. Toisaalta, sainpahan todistaa sitä hetkeä, kun sattumalta paikalle osuneelta karskilta bodarilta valahtaa sisu kaulaan kaksivuotiaan keikutuksen takia. Väri hävisi kasvoilta nopeasti.

Takaisin Mittenwaldissa yritin etsiä Leutacher Achen ja Isarin yhtymäkohtaa, laihoin tuloksin. Vesi oli muuten kylmää, ainakin teinipoikien kimeästä kiljumisesta päätellen. Löysin vain paahteisen ratapihan ja viulunveistämön, jossa homma aloitettiin näköjään kokonaisesta tukista.

Etsin Kristan; nautimme jääteen, jäätelökahvin ja suklaiset kakkupalat eläkeläispainotteisessa kahvilassa. Laskun pyytämisen yrittäminen kävi työstä. Myöhemmin teimme täydennyksiä Rossmann:illa (outo paikka, josta saa melkein mitä vaan, muttei kaikkea: itsehoitolääkkeitä, vaan ei apteekkikamaa; terveyssiteitä ja vessapaperia, vaan ei talouspaperia tai kopiopaperia - kopioita kyllä saa ja filmejä kehitetään ja tulosteita tehdään; suklaata, vaan ei karkkia; viiniä, muttei olutta; kuppeja, laseja ja lautasia, vaan ei aterimia, paitsi kertakäyttöisiä; meikkejä ja sensellaista, leluja, lastenvaatteita, kalliita terveysruokia, halpoja sipsejä... you name it, we might have it) Rewessä (ruokakauppa) ja Mittenwalder Brauerein myymälässä. Paikallinen olut oli siellä petollisen halpaa, noin 50 senttiä puoli litraa. Kädetkin venyivät 50 senttiä kämpille raahatessa.

Pienet hotellikoomat ja takaisin kaupungille, ruokaa etsimään. Talojen edustoille oli tuotu oksia ja nuoria puita, kuin juhannuskoivuja mutta muita puita, pieniin vesiastioihin seisomaan. Lippuja ja viirejä viriteltiin salkoihin. Mitäs tämä nyt on? Sopivan ravintolan löydyttyä netti kertoi, että huomenna viedään jotain uskonnollista kuvaa tai pyhäinjäännöstä juhlakulkueessa ympäri kyliä. Ehkä lehmillä on taidokkaat kukkalaitteet päässään, tai ehkä se on joku toinen juhla. Sellaista kuitenkin vuorossa aamukahdeksalta. Mikäs siinä, jos tykkää.

Ruoka oli hyvää, joskin kotikutoista - eli parempaa. Kokkia ei voi silti moittia - ei ole ihan turha henkilö se, joka onnistuu paistamaan lehtipihvin niin, että reunat ovat rapeat ja keskus silti pinkki. Hieman yllättäen komeus tarjoiltiin salaatin kera, eikä ranskalaisten - mikäs siinä, mutta tätä kirjoittaessa on taas nälkä.

Paluumatkalla huomio kiinnittyi seinämaalauksiin. Niitä on täällä todella paljon; kaikki vanhoja tai vanhan tyylisiä, enimmäkseen uskonnollisia. Osa on todella taidokkaita, mutta enimmäkseen vähintään perspektiivi on vinkuralla - tai vähintään ihmisten ilmeet näyttävät hieman kyseenalaisilta. Näitä kun kuvaisi viikon, saisi aikaan melko hauskan, tai vähintään miedosti huvittavan, kirjan.

Kämpille, pikasuihku ja pakkaus. Huomenna kevyt seitsemän tunnin ajo Celleen. Kotia kohti, pikamarssia.