15.6.2017 Celle, Saksa

Olipa mukava herätä tykinlaukauksiin! Kai ne jotenkin liittyivät jessumaarian kirkkoonkantamisen muistopäivään, en ihan heti vaan keksi, miten. Autoa lastatessa paukkui taas, juuri samalla hetkellä kun huitaisin hyttystä.

Kaupat olivat yllättäen kiinni, kulkue oli kai tärkeämpi kuin hippien matkaeväät. Helvetin kirottua. Navigaatiosetä oli sentään herännyt Saksan puolelle päästyään, mutta laski reittiä oudon pitkään. Lopulta saimme tuomion; kaksitoista tuntia perille. Joo. Poistamalla rastin ruudusta "vältä aina moottoriteitä" ajoaika puolittui.

Hieman Mittenwaldin ulkopuolella poliisi pysäytti kaikki ei-saksalaiset autot ja tahtoi nähdä asiakirjoja. Suomen passi näytti taas voimansa, ei tarvinnut avata takaluukkua ja esitellä likaisia sukkia, kuten viereisen kaverin.

Vuoret loppuivat heti Münchenin jälkeen, muuta ei sitten matkalla oikeastaan tapahtunutkaan. Pienehkö ruuhka jossain kohtaa, pari tankkaustaukoa - hipit 2, ranskis 1 - sinäpä se.

Cellessä seitsemältä. Laukut autosta, huone haltuun, kävellen kaupungille - vanhaan keskustaan oli vain joitain satoja metrejä. Linnan (jonka nimi ei ole Celler Schloss, vaikka se olisi hauskaa) puistossa oli kiemurtelevia vesiaiheita, isoja kaartuvia puita, sorsia, hanhia - ja piisami. Siinä se kyhjötti nurmikolla, turkki kuin hiusgeelillä kammattuna ja odotti ruokaa. Hippien lähestyessä se kavahti taaemmas, mutta lähestyi sitten; lopulta se seisoi takajaloillaan ja nyki Kristaa hameenhelmasta; sitä ruokaa nyt. Lammelta lähestyi kaksi muuta, nekin kävivät kerjuulle kuin pullasorsat, jotka itse odottelivat taaempana. Enpä ole moista ennen nähnyt. Laumanjohtaja, kaksi kertaa muiden kokoinen, jurotti rantavedessä eikä suostunut mokomiin nykyajan kotkotuksiin.

Oli alkanut sataa, odottelimme pahimman ajan ison puun alla. Ukkonen jyrisi kaukana, tai ehkä se oli tyhjä sora-auto. Celle mainitaan pohjoisen kauneimmaksi ristikkotalokaupungiksi - ja se on. Vanhaan osaan päästyä alkoi tietenkin taas sataa, ensin hiljaa ja sitten jo ihan oikeasti. Etsimme sopivaa ruokapaikkaa, ensimmäinen saisi kelvata - vaan ei kuitenkaan Steakhouse Grand Canyon. Eikä ainakaan tusina-kiinalainen. Eikä Kreikkalainen. Italialaisen terassille mahtui, isot varjot suojasivat sateelta.

Olut oli kylmää, mutta pizza pieni ja mitätön. Rouhaisin "tulisen salamin" päälle reilusti pippuria, vaan eipä potkinut vieläkään. Varjot falskasivat, sivutuuli heitti pisaroita tuoppiin. Satoi ankarasti, taivaalla välähteli, eikä jyrinä todellakaan tullut enää ratikasta - joita täällä ei edes ole.

Sääennuste povasi sateeseen taukoa puolen tunnin päästä. Krista tilasi kuitenkin taksin hotelliin - sen saapuessa sadekin loppui, minuutilleen aikataulussa. Lähdin itse kävellen takaisin.

Laskeva aurinko värjäsi pilvet kullankeltaisiksi, niistä valo heijastui ikkunoihin ja märkään katuun ja koko maisemaan. Kerrassaan upea näky kiemuraisilla kujilla - ja etenkin linnan puistossa, jossa piisami ui kultaisessa vedessä kuin taideteos. Kännykällä värejä ei saanut talteen, kameralla kyllä.

Kiertelin hetken ja palasin hotellille. Alaovi oli tietenkin jo kiinni, avaimet Kristalla. Soitin. Samalla ovesta ilmestyivät tietenkin hotellin omistajatar ja respan tyttö. Tomera täti oli heti, että mikäs mies. Selityksiä ei meinattu uskoa, ei minun eikä respan, joka luonnollisesti muisti - ja tietenkin Kristalla oli juuri nyt lemmikkialpakan harjaus kesken tai leppäkerttujen pyhäkoulu jotain muuta tärkeää meneillään. Olin jo melkein hätää kärsimässä, tämän kovasti Bianca Castafioren oloisen tädin kourissa, kun pelastajani vihdoin saapui. Ei saa ihmistä kiusata noin. Annan niille huonot arviot netissä.

Huomenna Saksan ja Tanskan läpi, yöksi Malmöhön. Olutkaupoilla täytynee pysähtyä.