20. heinäkuuta 2018, Dagebüll, Saksa

Huoneen raivaus, jääkaapin tyhjennys ja kohti Marselisborg Dyrehavea - laajaa tammilehtoa, jossa peurat ja kauriit saavat kulkea vapaana. Lajienvälisen toveruuden osoituksena meillä oli mukana pieni pussi porkkanoita - se syötiin heti portilla. Heikäläiset olivat kovin ihmislähtöisiä, etenkin mitä ruokaan tuli. Kohta jo seistiin takajaloilla ja täristiin innostuneena, melkeinpä kuumottavuuden puolella asti.

Puut olivat komeita ja maisema jylhä, joten jatkoimme kierrosta vielä hetken. Olin odottanut jotain laimean petting zoon tapaista, tai sitten perinteistä tyhjien häkkien eläintarhaa - onneksi sain pettyä.

Avulias pariskunta lahjoitti meille vielä hieman porkkanoita, syömingit pääsivät jatkumaan. Tämänkertainen joukkio oli edellistäkin innokkaampi, siellä jo avattiin olkalaukun läppää, että josko porkkanoita olisi. Ei ollut. Juuresten ehdyttyä lauma hajaantui, paitsi yksi, joka jäi vinkumaan pettymystään kuin ruosteinen sarana tai tyhjenevä uimalelu. Kerrassaan hämmentävä ääni.

Tukkoista moottoritietä pitkin Jellingin viikinkimestoille. Kaksi mahtavaa, kymmenisen metriä korkeaa kumpua ja isoja riimukiviä. Gorm vanha ja hänen poikansa Harald Sinihammas hallitsivat täältä - kummuissa ei ole hautoja, ne ovat enemmänkin vallan merkkejä. Bluetooth-parkahan lepää Roskilden tuomiokirkossa, palaamme häneen vielä. Riimuissa mainitaan ensimmäistä kertaa Tanska sen rajojen sisäpuolella ja todetaan, että kristinusko tulee nyt valtakunnan opiksi. Ja kuin tilauksesta, kumpujen keskellä seisoo vanha kirkko. Itse Jelling oli oudon uusi ja moderni - luulisi, että tällaisella paikalla olisi paljonkin vanhaa rakennuskantaa.

Täydensimme varastoja paikallisessa marketissa - tupakansytyttimestä virtansa saava sähköinen kylmälaukku on osoittautunut oikein hyväksi hankinnaksi näillä reissuilla. Kylmäketju ei katkea, eikä kuskin keskittyminen herpannu, kun viileää juomaa riittää.

Saksa alkoi kuten aina, ilmoitusluontoisesti. Vain pieni kyltti rajan merkkinä; maan vaihtumisen huomasi lähinnä suuresta markettikeskittymästä, jossa liehui lukemattomia tanskanlippuja ja kaikki oli tilbud eli alessa. Ei tainnut olla saksalaisille suunnattu paikka. Tie ei muuttunut miksikään, mutta äkkiä sillä sai ajaa paljon kovempaa.

Dagebüll on yksi monista büll-loppuisista paikoista täällä. Katukyltit ja paikkojen nimet ovat kahdella kielellä, saksaksi ja ilmeisesti friisiksi - kummallista hollannin ja tanskan sekoitusta, jota ymmärtää luettuna hämmentävän hyvin. Alueen nimi on Wattimeri, se ulottuu eteläisestä Tanskasta rannikkoa pitkin saksaan ja hollantiin asti. Kyseessä on matalista ja mutaisista vuorovesimaista, hiekkasärkistä ja pienistä saarista koostuva kokonaisuus, jolla on ollut hyvinkin yhtenäinen kulttuuri - miksei siis kielikin. Merenpohja on täällä niin tasainen, että vuorovesi-ilmiön todella huomaa; parin sentin nousu on pituussuunnassa metrejä. Veden mentyä simpukat sun muut on helppo poimia talteen, ja rehevillä mailla kiva viljellä. Talvimyrskyn nostama tulva voi toki viedä kaiken, mutta sellaista nyt sattuu.

Dagebüll on tyypillinen kesäkylä - entinen maatalouspitäjä, jonka turismi nielaisi. Keskustassa on pelkkiä ravintoloita ja krääsäkauppoja, kolme neljäsosaa taloista loma-asuntoja. Satamasta lähtee lauttoja lukuisiin saariin, kuten Amrumiin ja Föhriin - junakin menee, tosin vain paikallinen; Niebüllissä on vaihdettava, jos haluaa eteenpäin.

Kämppä otettiin haltuun. Ei mikään ihmeellinen mutta toimiva - varsin 80-lukuinen, kivoilla 90-luvun modernisoinneilla. Hyi. Takaisin Niebülliin, sitä ainoaa tietä, ruokaa etsimään. Marketti löytyikin, valikoima täysin eri kuin Tanskassa - jonne on jopa parikymmentä kilometriä. Hinnatkin olivat ystävällisemmät.

Makkarapitoisen illallispäivällisen jälkeen lähdin pikku kävelylle. Aurinko oli laskemassa, kun kuljin ohi lammashakojen kohti ruohon peittämää tulvapengertä. Epämääräisen jättömaan keskeltä yhytin kapearaiteisen ratapihan ja useita ihan itse tehtyjä moottoriresinoita. Mitä saatanaa? Krista näki aiemmin päivällä oudon häristimen nousemassa patovallille, pidemmältä se vaikutti monkijältä - vaan ei. Saatiin selitys sillekin. Seurasin kiskoja vanhalle majakalle, josta oli kyltin mukaan tehty vuokrattava loma-asunto. Näkymät ovat arvatenkin hyvät ja portaita riittää. Sama kyltti kertoi myös, että majakan käytöstäpoisto johtui maantieteellisistä syistä; kun satamassa sijaitseva alempi valo ja tämän majakan ylempi valo ovat keskenään linjassa, on alus oikealla kurssilla. Jostain syystä niin ei enää ole.

Toinen infotaulu opetti radasta: kun kestävä, kivinen tulvavalli rakennetiin 1929, oli sen päälle helppo lisätä kiskot. Näin saatiin ratayhteys Olandin ja Nordmarsch-Langeneßin saariin. Rata on vielä nykyäänkin veneen lisäksi ainoa yhteys mantereelle, käveleminen on kielletty luonnonsuojelualeella - turismi lie tähän syynä. Taulu kertoi myös vanhasta rouvasta, joka ei suostunut vaihtamaan purjekäyttöistä resinaansa nykyajan kotkotuksiin, vaan ajeli sillä vuoteen '68 asti. Kävi tuuri, sain nähdä muutamankin häristimen ajavan ohi. Melkoisia virityksiä.

Aurinko laski, hanhet huusivat yöpuulle lentäessään. Rantamatalassa vilisti jos jonkinlaista mönkijäistä, lokit päivystivät silmä kovana. Nämä yksilöt eivät söisi pullaa suoraan kädestä. Kävelin takaisin kämpille punaisen auringon värjäämää tietä ja katselin vielä hetken parvekkeelta, kun lähitienoon satojen tuulivoimaloiden varoitusvalot vilkkuivat tahdissa. Kaikkea sitä näkee, kun menee katsomaan.

Huomenna vuorossa shoppailuretki Hampuriin. Maltan tuskin odottaa getränkemarkt-osiota. Mooi, kuten täälläpäin sanotaan.