22. heinäkuuta 2018, Vindeby, Tanska

Aamulla ajoimme katsomaan, josko Dagebüllin sataman vuorovesi olisi meille suosiollinen. Ei ollut, vaan yhtä ylhäällä kuin illallakin. Seuraavaksi petyimme saksan puolen rajakaupoissa - koska oli sunnuntai, ei mikään ollut auki. No, takakontti alkaakin olla jo täynnä.

Majoitukseen kahden tunnin ajo, mutta aikaa jäljellä neljä. Pelataan siis autolomailun valttikortti: lennosta keksiminen. Rømøn saari on aika lähellä, sinne pääsee pengertietä myöten ja maisemat kiinnostavat. Mikä ettei. Ilmakin oli jo lähes tukala, merituuli arvatenkin mukava.

Pysähdys pengertiellä, yksin kapealla kannaksella kahden meren välissä. Rannalta ei löytynyt simpukoita, mutta kuolleita rapuja olisi ollut kymmenittäin. Haisivat kuolleelta ravulta.

Itse saari oli kumpuilevaa kanervanummea ja kituliaita mäntyjä, siellä täällä marraskuun hyiseltä tuulelta suojassa kyyhöttäviä taloja, joissa oli matalat seinät ja korkea olkikatto. Idylliä ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun maiseman jo valtasivat modernit lomaosakkeet, kesämökit ja muut arkkitehtooniset palikat. Harvinaisen tyylikkäitä nekin olivat, ei siinä mitään, vaikka olkikaton alla olikin peltikate.

Kävimme ihmettelemässä saaren etelärannan Havnebytä, joka oli aivan kuoliaaksi turistoitu. Vaisto johdatti onneksi Sønderstrandille - rantavallin takaa paljastuva näkymä oli nimittäin pysäyttävä: hiekkaa. Kilometreittäin tasaista, kovaa hiekkaa. Oikealle, vasemmalle ja eteenpäin. Autoja ja ihmisiä siellä täällä, pyörien päällä kulkevia surffilautoja, isoja leijoja, kangastuksen lailla väreilevä horisontti - ja jos näin oikein, hiekassa etenevä autolautta. Kai se vedessä oli, tasainen maa ja kuuman ilman väreily...

Ajoin vettä kohti, paluutie oli onneksi merkitty paaluilla - eksyminen olisi todella helppoa, kun mitään kiintopisteitä ei ole. Isomman autokeskittymän ja paaluaidan luona jouduin pysähtymään. Kuumuus iski päähän kuin pora, hatunkin läpi. Edessäpäin siinsi meri, mutta oli täysin mahdotonta sanoa oliko se sadan vai tuhannen metrin päässä. Yhtä lähellä se näytti olevan kuin Syltin saaren maailmanpyörä - ja se on sentään Saksan puolella.

Poispäin ajellessa kylmä juoma maistui. Erikoinen paikka, kertakaikkiaan. Pysähdyimme vielä paikallisessa købmandissa, vaikka tuskinpa siellä mitään on. Uusia oluita löytyi heti kymmenen. Kassatäti puhui jotain tunnistamatonta kieltä, mutta kansainvälinen valuutta eli raha toimi jälleen.

Takaisinpäin, pieni koukkaus Småfolksvej'n kautta. Taas oli maataloja ja matalia majoja, kunnes loma-asunnot voittivat jälleen. Lakolk'issa hirvittävä lomahelvetti, tie kääntyi onneksi takaisin mantereelle päin. Ajoituksemme osui taas kerran täysin tuurilla nappiin; saarellepäin johtava kaista oli yhtä seisovaa autojonoa useamman kilometrin verran. Rømø olisi tarjonnut hieman eri tavalla ikimuistoisen elämyksen, jos olisimme olleet liikkeellä pari tuntia myöhemmin. Tai kääntyneet ainoassa risteyksessä eri suuntaan.

Seurasi pari tuntia varsin yllätyksetöntä menoa; suora tie, toisinaan liikenneympyrä josta mentiin aina suoraan. Samannäköisiä pikkukyliä useampi peräkkäin, kyltti rajalla kun Horne vaihtuu Bjerneksi tai Gamle Nyby Ny Nybyksi. Kumpuileva maaseutu ei silti kyllästytä vieläkään.

Lillebæltin sillan jälkeen Middelfartin kaupunki, ei toimenpiteitä. Svendborgissa ihmettelimme hetken, kun aikaa oli - ei kuitenkaan tarpeeksi.

Majoitus on B&B-tyyppinen, sijaitsee peltojen keskellä, metsän reunassa, eri käyttöön muutetussa vanhassa lattiatehtaassa. Kaikissa huoneissa on sattuneesta syystä eri lattiat. Ei tässä kyllä mitään industrial-henkeä ole, enemmänkin toimistotilaa; samat johtokourut seinillä kuin aina ja ihan liikaa pistokkeita. Johtajan lasikuutiosta on tehty yksi huone, taukotilan keittiö näyttää olevan ennallaan. Isossa ja korkeassa, tuotantotilan näköisessä huoneesa on nyt rivi teollisuusmallin ompelukoneita, paikan isäntä istuu siellä tikkaamassa, ilman paitaa.

Pihalla juoksentelee ihan liian ystävällinen ja nuori vahtikoira, se haukkuu ja murisee mutta heiluttaa samalla häntää ja nuolee sitten kädet. Kanatarhan kanat eivät saisi tulla puutarhan puolelle, osa niistä tottelee mutta yksi ei - emäntä saa hätyyttää sitä yhtenään. Metsän reunassa hörähtelevät kaksi pientä, vaaleaa hevosta. Ne on tuotu siihen varjoon - eikä laitumella ole oikein heinääkään, ei se kasva tässä kuumuudessa ja kuivuudessa. Molemmilla on oma, aidasta roikkuva ruokapussi, mutta ape näyttää aina olevan maukkaampaa siinä toisessa säkissä. Seuraa nahistelua ja ramppaamista. Eikun minä syön siitä nyt, tai siis siitä, tai sittenkin...

Kävimme lähikaupasta evästä, leivälle levitettäviä tahnoja ja massoja on ainakin sata erilaista. Gotta catch them all. Eineslihapulla tuntuu hienommalta, jos sitä sanoo frikadelliksi. Sämpylät olivat sisältä lehteviä kuin voisarvet, päältä rapeita - ja hyvin halpoja. Siihen vielä rasiat kirsi- ja mansikoita, kyllä niilläkin hetken elää.

Illalla olisi ehtinyt ajella, vaan en jaksanut. Avasin oluen ja yritin kuvata kimalaisia venäläisellä manuaaliobjektiivilla. Turhaa hommaa, mutta pitäähän harrastuksia olla. Huomenna hidas ajo Roskildeen, peräti kolme yötä samassa paikassa. Siihen asti.