Roskilden tuomiokirkko 1/3
24. heinäkuuta 2018, Roskilde, Tanska
Aamiaisella pientä arvontaa ruokien suhteen, kämpän omistaja kun jätti jääkaappiin omiaan. Saksalainen kurkku on meidän, nuo leikkeleet eivät, nämä taas ovat. Suihkussa ihmettelin rakenteellisia ratkaisuja; lattiakaivo ei ollut suihkukopin puolella, vaan sinne johti kaakeleista laadittu oja. Joka tulvi yli. Lattiasta puuttui kaato lähes kokonaan ja vessanpönttö oli asennettu hieman vinottain - vaan ei ovellepäin. Koko kylppäri oli kuitenkin vedetty täysin uusiksi ihan äskettäin; samallahan nuokin olisi korjannut. Vaan ei.
Roskilden tuomiokirkko todettiin varsinaiseksi runsaudensarveksi jo pari vuotta sitten - ei se turhaan kuulu Unescon maailmanperintölistalle. Kirkon ehdottomasti parasta antia ovat keskiaikaiset puuveistokset, joiden kömpelöt asennot ja paljonpuhuvat ilmeet jaksavat huvittaa aina vaan. On siellä toki harrasta tunnelmaa ja kauniitakin esineitä - ja mitä ihmeellisimpiin paikkoihin veistettyjä pääkalloja.
Mittari näytti yli kolmeakymmentä, kun parkkeerasin paahteiselle torille. Sisällä kirkossa lämpötila oli lähes sama, höystettynä ankaralla kosteudella. Paita liimautui heti. Kiertelimme tungoksessa, ihmismäärään ei meinaa millään tottua - yleensä nämä matkat on tehty kuukautta aiemmin, kun ei ole vielä sesonki. Hyväksi havaittua mallia ei kannata muuttaa, mä huomaan. Kiipesin vielä yläkerran museoon, siellä oli suorastaan helvetin kuuma. Harmi sinänsä, näyttely oli kiintoisa - on kuitenkin hankala keskittyä, jos on hikeä silmässä.
Alakerrassa turistilaumat olivat harvinaisen rasittavia: tunkivat nähtävyyden eteen, mutta eivät sitten edes katsoneet sinne päinkään, vaan seisoivat selkä merkkiteokseen päin naama luurissa kiinni, keskellä kulkuväylää ettei ohi päässyt. Tai selostivat Fylli-tädin sairauskertomusta erittäin perusteellisesti - kuninkaan hautakammiossa, jossa yläikkunoiden valo siilautui herkästi luunvalkoiselle marmorille ja tunnelma *olisi voinut* olla käsinkosketeltava.
Sisäänmuurattu Harald Sinihammas, mies joka käänsi viikingit kristinuskoon ja antoi bluetoothille nimensä, jäi tällä kertaa löytymättä. Olisi pitänyt kai tajuta laittaa yhteys päälle.
Pieni kierros vanhassa keskustassa, ei oikein mitään mainittavaa. Kämpille jumittamaan hetkeksi, ruokaa, bussilla asemalle ja junalla Kööpenhaminaan. Matka kesti alle puoli tuntia ja maksoi 150 kruunua per henki, ees-taas. Juna oli vastenmielisen ruma ulkoa mutta mukava sisältä. Se piti kummallista ääntä, ihan kuin vanha dieselbussi; kuulin selvästi vaihteiden vaihtuvan ja moottorijarrutuksen ulinan.
Tivoli oli siellä missä ennenkin ja aivan yhtä viehättävä - Linnanmäen johto voisi käydä ottamassa mallia. Toki leudommassa ilmastossa on helpompi tehdä monimutkaisia istutuksia ja kasvattaa isoja lehtipuita, mutta kyse ei ole pelkästään siitä. Jos Tivolissa katsoo ylöspäin, siellä on aina jotain; puunlatvoja, laitteita, kaarevia valoportteja, katulamppuja, kylttejä... Linnanmäellä näkee hyvällä tuurilla taivaan, huonolla lokin. Kahviloita, kioskeja, ravintoloita ja kauppoja on täällä vieri vieressä; laitteiden alla, päällä ja sivuilla. Kukat ja kasvit kasvatetaan omassa kasvihuoneessa - sielläkin on kahvila. Mahdottomatkin kolot on työnnetty täyteen toimintaa, muttei räikeästi ja väkisin, vaan tyylikkäästi ja mietitysti. Asioiden ulkonäköön on panostettu ja tätä panostusta myös hoidettu: mikään ei repsota, näytä kulahtaneelta tai kaipaa kipeästi uutta maalikerrosta. Aidot materiaalit ikääntyvät tyylikkäästi, toisin kuin muovi, halpa sementti ja lasikuitu. Kaikki tämä luo tunnelman, tai sitten ei. "Täälläolemisen" kokemuksen. Siksi Tivoliin tulee palattua aina vaan ja Lintsi on joka kerta pieni pettymys.
Kiertelimme, kuten tapana on. Kiinalaisessa osassa, jossa on hyppyrikattoinen temppeli ja punaisia paperilyhtyjä ja lohikäärmeitä ja viemärinkannet kuin paikalliset kolikot, nautimme mainiot fish&chipsit. Erikoinen ympäristö, eikä se siihen jäänyt; kebabrullia tarjoiltiin meksikolaisen katuruokaluukun näköisestä kopista, Taj Mahalista ikkunatyylin keikannut rakennus taas möi luonnollisesti - tacoja. Häh. Italia-niminen ravintola sentään oli nimensä mukainen, eikä lammessa kelluvan merirosvolaivan teemaa ollut reivattu eri kurssille. Joo tiedän, noin ei saa sanoa jos ymmärtää purjehduksesta mitään.
Ilta hämärtyi, valot syttyivät. Syvennyimme penkillä sitruunasorbettiin, se oli oikein raikasta ja kirpeää. Kaupasta, jonka valokirjaimet liukuivat seinällä ylös-alas kuin vekkulan portaat, vielä mukaan lahjapakkaus Tivolin omaa olutta, kolmea eri laatua, ja asemalle arpomaan. Lähtevät junat on toki ilmoitettu valotaululla, mutta niistä mainitaan vain pääteasemat. Alhaalla laiturilla lukee sitten koko reitti, vaan lähdepä tarkistamaan - raiteita on 25 tai enemmän. Onneksi on netti puhelimessa, muuten olisimme tuskin ymmärtäneet nousta Hampurin-junaan. Ja kyllä, kaukojunalla voi ajaa lyhyenkin matkan - Suomessa tällainen voodoo ja musta magia ei ole mitenkään mahdollista. Ja sitten ihmetellään kun ratapihalta loppuu kapasiteetti.
Huomenna otetaan rennosti, ilman aikataulua tai suurempaa sovittua menoa. Ehkä löydän rannan, jolta tonkia simpukoita.
oliko tämä hautakivi vai anekauppaa?
