27. heinäkuuta 2018, Kapellskär - Naantali

Loman viimeinen hotelliaamiainen ja Snösättran graffiteja kohti. Le Köppis oli ottanut koko aamun aurinkoa, kojelaudalla olisi voinut paistaa vaikka keksejä. Telineeseen unohtunutta iPodia ei kärsinyt koskea, laitoin sen kylmälaukkuun jäähtymään.

Tukholman keskustatunneli on kätevä ajaa ja nätti katsella, risteykset on valaistu luovasti - ja niitä on monta. Eihän siinä mitään, mutta kun gps menettää maan alla signaalin kovin äkkiä. Että oltiinkos me menossa Gustavsbergiin vai Ido 59:iin? Tunnelista poistuttuaan navigaatiosetä on hetken aikaa pöllämystynyt, eikä tajua tästä maailmasta mitään - ohjeita se toki antaa. Ajoin siis saman liikenneympyrän ympäri kahdesti, kun se neuvoi. Onneksi ei kolmesti, olisivat luulleet maalaisiksi.

Snösättragränd on paikallisen pienteollisuusalueen pääkatu. Täältä löytyy autojobbaria, romukauppiasta, käytettyjen trukkilavojen myyjää ja muuta sellaista - vähän kuin Tattarisuolta vielä jokunen hetki sitten. Kadun kaikki aidat, seinät ja muut on maalattu, luvan kanssa, täyteen todella tasokasta graffitia ja katutaidetta. Olen intoillut paikasta ennenkin, kuten muistanette.

Auto sivuun ja ihmettelemään. Hiekkapintainen katu pölisi, aurinko suorastaan löi - uskomattoman kuuma ja painostava ilma. Maalausten laatu kompensoi tuskaa hieman, ja pitäähän taiteen vuoksi kärsiä - mutta että muiden taiteen? Katselimme kuitenkin gallerian loppuun, oli se sen arvoista.

Paahteiselta teollisuusalueelta helteiseen saaristoon. Kerrankin oli aikaa, siispä katsomaan Fredriksborgin linnoitusta Oxdjupetin salmeen - juuri sitä pyöreää tornia, jota ruotsin-laivasta katsellaan. Reitti kulki läpi huonomaineisen lähiön, joka on toki rauhoittunut sitten 90-luvun - ja heti perään paikallisen kultahammasrannikon, jossa ei todellakaan oltu taloissa säästelty. Hyvä kontrasti kyllä.

Fredriksborg tuli esiin paahteisen metsän takaa, suurempana kuin kuvittelin. Paahteinen rinnetontti hautui auringossa, kolusin sen tarkkaan, vaan en löytänyt mitään kovin kiinnostavaa. Torni oli ollut joskus puolet korkeampi ja hienommalla kivellä vuorattu, mutta sotatekniikan kehitys ajoi ohi - kivet käytettiin parempiin tarkoituksiin. Ironista kyllä, alle sata vuotta myöhemmin salmen toiselle puolelle rakennettiin modernimpi linnoitus. Sen nimi on selvyyden hämmentämiseksi Oscar-Fredriksborg. Vanhan linnan vartiotuvassa valmisteltiin kesähäitä, Viking Cinderella ajoi ohi. Torniinkin olisi kai päässyt kysymällä, vaan en viitsinyt häiritä hääväkeä. Että viitsiikö joku tulla käyttämään hippiä kellarissa, kun ei teillä näytä olevan kuin ihan helvetin kiire.

Lossilla salmen yli ja Oscar-Fredriksborgia tutkimaan. Sekin oli suljettu ja tylsempi kuin oletin - vaan eipähän tarvitse enää miettiä. Toisaalta, sisällä olisi voinut ollakin jotain näkemistä, koko kukkula kun on yhtä tunnelia ja luolastoa. Tämä linnoitus oli käytössä 30-luvun loppuun asti, hyvä että purkivat sen toisen.

Saaren läpi ja kolmannelle linnoitukselle. Vaxholmin linnotus sulkee sen toisen Tukholmaan menevän väylän, rannalle on muodostunut jonkinlainen kesäsiirtola ja ulkomuseo jo parisataa vuotta sitten. Nättejä pikku taloja ja kiemuraisia kujia, eikä parkkitilaa missään. Ravintolatkin näyttivät oikein kivoilta ja ennen kaikkea halvoilta. Tänne pääsee myös reittiveneellä Tukholmasta, jätimme tarkemman tutkimisen jollekin sellaiselle reissulle.

Kaupasta pientä evästä, vaikka helle veikin nälän, ja eteenpäin. Viereiselle pienelle saarelle, koska se näytti kartalla kivalta - ja ehkä siellä olisi linnakin. Evästelimme rannassa, vanha pariskunta ajoi viereen ja tupakoi laiturilla ketjussa, kolme röökin verran, kunnes lähtivät. Karttaa tarkemmin katselemalla kävi ilmi, että täällä todellakin oli linna - Bogesund, vain kilometrin päässä. Sama keltainen kuutio, jota ruotsinlaivasta katsellaan. Sinne siis.

Bogesund oli aikoinaan, satojen vuosien ajan, pelkkä kartano, ylellinen metsästysmaja tai kesäasunto, mutta uusi omistaja muutti sen, varoituksista huolimatta, senaikaisen tyylin mukaiseksi - monta lisäkerrosta ja kulmiin sakarahuippuiset tornit. Mauton, mutta sopii teille. Vuosi tapahtuneesta sekä arkkitehti että isäntä olivat kuolleet - isäntä lisäksi menettänyt maansa. Nyt linna töröttää puunlatvojen yläpuolella kuin mikä tahansa maisemaan sopimaton asia.

Aikaa oli vieläkin ihan liikaa, joten suunnistimme viimeiselle etapille. Wira Bruk on 1600-luvun ruukki, joka on säilynyt lähes alkuperäisessä asussaan. Punaisia pikku mökkejä, iso rakennus jossa torni, vuolaana virtaava joki, tyyni myllylampi, isoja pajarakennuksia, koivumetsää - kaikki tämä tunti ennen auringonlaskua, kun valo tulee alhaalta ja maalaa kaiken hienommaksi kuin se onkaan.

Kiertelin rakennuksia, kimppuvasaroita sun muita ahjoja ja vesirattaita pikkupoikamaisen innon vallassa. Tänne salakuljetettiin saksalaisia aseseppiä 30-vuotisen sodan aikaan - ja kohtapa olikin ruotsin armeijalla ylivertaiset miekat. Viimeinen seppä kuoli 82-vuotiaana joskus vuosisadan vaihteessa, kalkutus taukosi viimein - tuotanto oli silloin jo siirtynyt miekoista auroihin. Osa laitteista on toimintakunnossa vieläkin, kesäisin taotaan kun turistin seteli on vielä painotuore. Kerrassaan viehättävä pikku asetehdas.

Aikaa oli vieläkin, kiiruhdimme hitaasti satamaa kohti. Samaan laivaan jonotti satakunta rättisitikkaa tai senkaltaista tuotetta - sirinä oli melkoinen, kun ne käynnistivät. Laiva oli uudempi ja uudistetumpi kuin viimeksi, varmaan päivävuorollakin viihtyisä. Matkan hintaan kuuluva ruoka oli tosin edelleen suoraan 90-luvulta; kermaperunoita, pitkään hautunutta lihaa ruskealla kastikkeella ja hillosipuleilla, pötkönä paistettua sianfileetä kermakastikkeessa, silakkarullia. Kyllä sillä elää, jos ei elämystä saa. Drinkkilistaa oli sentään uudistettu, enää ei saanut ampiaista tai sinistä enkeliä - vaikka kaipa nekin vielä ulkomuistista lähtisivät.

Katselin ulkokannella oletettua kuunpimennystä aika pitkään - ja tulihan se lopulta pilvien takaa esiin. Kunnon kuvia ei saanut, koska laiva liikkui - pidemmät valotusajat venyttivät kuun soikioksi. Pimennyksen väistyessä valo lisääntyi, muutama pac man -kuu onnistui hyvin.

Herätys aivan liian aikaisin, laiva oli satamassa jo 07:15. Sata yhtäaikaa käynnistyvää rättäriä autokannella huvittivat hieman, enemmänkin.

Ajoimme läheiseen anoppilaan parin tunnin päikkäreille, vaikkei kello ollut vielä juuri mitään. Myöhäisen aamiaisen jälkeen pikamarssia Helsinkiin, auton tyhjennys - ja bänditreeneihin. No rest for the wicked. Ja ensi vuonna uudestaan, määränpää tosin voi olla eri.

*****

Krista:

Niin se vaan kävi, että yllättäen ja salakavalasti loma loppui. Seuraavan mutkan takana on Naantali ja ensi viikolla paluu hikisille työpaikoille. Mutta ei hätää äidin pikku pallerot, Ilmari kasaa vielä viimeisen päivän tunnelmat viimeiseksi matkapöiväkirjan osaksi teidän kahvituokioitanne elähdyttämään! Ja voin vannoa, että ensi vuonna mennään taas. Minne, on vähän vielä epäselvää. Schwarzwald tai Romania. Tai sitten me oikeasti perustetaan se hippien juustonteko- ja lehmienrapsutteluretriitti alpeille. Mutta ihan varmasti Ilmari niistäkin tapahtumista raportoi.

Tanska. Ei siellä hirveästi mätää ole. Ystävällisiä ihmisiä, jotka kaikki puhuvat järjettömän hyvää englantia. Ja joilla on aika musta huumorintaju. Ystävällisiä koiria. Hiton hyvää safkaa (enkä edes puhu mistään nu nordikista) ja laadukkaita raaka-aineita ihan peruskaupassa. Nättiä arkidesignia pikkuasioissa, esim. miten liikennemerkkipylväät on muotoiltu. Saaria ja alueita, joilla jokaisella on ihan oma tunnelmansa. Mieletön valo. Järjettömän hyviä (taide)museoita - tästä voisin kirjoittaa ihan kokonaan oman julkaisunkin! Hyggeä.

Toisaalta, Tanska on kallis maa jonka kielestä ei saa mitään selvää. Luettuna joo, kun keskittyy. Puhuttu ei vaan, ei. Muukalaisvihamielisyyttä ja äärioikeiston nousua. Kukaan ei kierrätä. Pientä mulkkuutta liikenteessä. Mutta silti, menkää Tanskaan. Muuallekin kuin Köpikseen tai Legolandiaan. Yöpykää keskellä peltoa olevassa b&b:ssä, rapsutelkaa lehmää ja syökää kanelisnegel.