14. heinäkuuta 2018, Göteborg, Ruotsi

Matkapäiväkirja täällä taas, jihuu. Eilen ohjeistimme kukkienkastelijan (ai kuinka usein? No kolmesti päivässä ja kerran aamukolmelta. Niin ja joka toinen kerta vastapäivään, samalla laulaen. Joo joo, usko nyt) ja ajoimme vasta sitten Naantalin satamaan. Lähtöselvitysjonossa edellä olleella kesti parikymmentä minuuttia saada konseptit kasaan, itse selvisimme noin kolmessa. Jostain syystä näin käy usein. Itse laivalla ei voi tehdä oikein muuta kuin nauttia hintaan kuuluvasta sangen 80-lukuisesta buffet-pöydästä ja pyöriä sitten yöpymään - satamassa kun ollaan jo kuudelta aamulla ja aamiaisellekin pitäisi herätä.

Tylsä ja kuuma alkumatka, ainoana viihdykkeenä vastaantulevat autot, joista noin joka neljäs ei ollut klassikkojenkki. 70-luvun saippualaatikkomuskeleita, siivellisiä cadillaivoja ja muutama lokasuojaton rodifoordi.

Ajoimme tällä kertaa eri reittiä kuin yleensä, Vänernin ja Vätternin välistä - määränpää oli toki myös eri. Maisemat olivat kiinnostavampia ja näkemistä yleensäkin enemmän, vaan eipä siihen paljoa vaadita; E4 Tukholmasta Malmöön kun on todella puuduttava.

Vänerniä piti mennä katsomaan, arvoin puoliksi vaistolla kohteeksi paikan nimeltä Lyrestad. Käännyimme valtatieltä kapealle ja kiemuraiselle kinttupolulle, suoraan periruotsalaiseen maalaisidylliin - kunnes keskeltä peltoa sojotti purjeveneen masto. Joka liikkui.

Saavuimme puolivahingossa Götan kanavalle, tie ylitti sen nostosiltaa myöden. Puomit laskeutuivat heti yli päästyämme, oli pysähdyttävä katsomaan.

Silta ei ollutkaan nousevaa mallia, vaan liukuva taso, joka painui maan sisään. Veneet pyrähtivät läpi ja jatkoivat vaellustaan keskellä peltoa. Erikoinen näky, kertakaikkiaan.

Muutaman kilometrin päästä saavuimme Sjötorpin taajamaan, josta löytyi vahingossa kanavan toinen pää. Katsoimme sulutusta ja kanavointia hetken, se oli yhtä aikaa jännempää ja tylsempää kuin mitä ennalta oletti.

Päivä kuumeni entisestään, mittari sekoili jossain kolmenkympin tiedoilla. Huoltoasemalta sai onneksi helpotusta, paikallista erikoislimua; makuina mm. vadelma-lakritsi, lime-kurkku, karpalo-sprite ja päärynä-popkorni. You can't make this shit up - ja joka kesä uudet erikoismaut. Ehkä näillä blandataan votkaa, tiedä häntä - lime-kurkku ainakin toimisi hyvin.

Alkuillasta Göteborgissa. Navigaattori ei tiennyt isosta työmaasta pääväylällä, seikkailimme hetken tuurilla ja taidolla. Hostelli kuitenkin löytyi, le köppis pääsi talliin lepäämään ja hipit kaupan kautta puistoon piknikille. Sivuhuomautuksena todetaankoon, että täkäläisillä ratikoilla on keulassa selvä naama ja sillä syyllistävä ilme - katso kuvat.

Puistossa istui kai puoli kaupunkia, eikä siellä saanut hetken rauhaa. Jostain syystä saimme hätistää tiehensä monta tärkeän asian kertojaa ja uutta parasta kaveria. Mikä siinäkin on? Miksi omasta tahdosta antisosiaalisia aina osallistetaan?

Kiertelimme hetken keskustassa, se on hyvin ruotsalainen mutta samalla kovin tuttu - ja epäruotsalainen. Nimetkin ovat samoja; täälläkin on Haaga, Kaivopuisto ja Nordenskjöldinkatu ja kamraatit.

Kiipesin itse vielä korkealle Skansen Kronanin linnoituskukkulalle, jonka tornista voi nähdä koko kaupungin - jos ei satu juuri silloin olemaan häät. Valuin takaisin majoitukseen, jonka suihkusta tulee joko kuumaa tai tulikuumaa vettä. Huomenna Tanskaan, ehkä pesen itseni siellä.

15. heinäkuuta 2018, Aalborg, Tanska

Aamiaisen jälkeen jäi aikaa, ehdimme käydä tutkailemassa korkean mäen päälle rakennettua järkälemäistä Masthuggetin kivikirkkoa - ja pyörähtää rannassa, näkemässä suuren sillan alla kyyhöttävä röda stenin taidekeskus, entinen sähköasema. Punatiilinen, kuten arvasitkin. Kirkolta näki sillan, sillan alla taas mahtavaa katutaidetta - ja lähestyvän laivan, joka veisi meidät Tanskaan hetkenä minä hyvänsä. Matkalla satamaan ohitimme ratikkavarikon, paheksuvia vaunuja vain vilisi.

Pian jo alitimme saman sillan äskenmainitussa laivassa - vaan eipä mennyt ilman seikkailua sekään. Le köppis jäi kalanhajuiselle autokannelle, itse kiipesin ahdistavassa kuumuudessa ja kovassa tungoksessa viisi kerrosta portaita ja jäin odottamaan Kristaa. Ei näkynyt hyvään toviin. Portaat takaisin alas, ei ketään. Ylhäällä taas, ei vieläkään. Kävin läpi kaikki mahdolliset paikat ja vähän muitakin, ei löytynyt muuta kuin tungosta ja holtittomasti poukkoilevia kakaroita. Maako sen nieli?

Epäuskoisena ulkokannella sain vihdoin tekstiviestin: baarissa. Menin siitä läpi kolme minuuttia sitten, vaan eipä näkynyt... Kännykän kuuluvuus kokometallisissa huoneissa on toki vähän niin ja näin, mutta silti.

Matka kesti kolme tuntia, sain sen aikana hankittua 24-pakin Faxea alle kympillä ja keskivaikean ihmisvihan. Ship of fools ja mitä näitä nyt on. Aurinkokannen grillistä en kelpuuttanut mitään, se kun haisi likaiselta parilalta kymmenen metrin päähän, raikkaassa merituulessa. Ehkä penalty kick (vahva olut ja shotti) olisi auttanut.

Tanska oli siellä minne viimeksi jäi - ja aivan yhtä söpö. Fredrikshavnin satamasta häivyimme äkkiä, läpi lehmäisten ja hevosisten peltojen, ranta välillä pilkottaen, kohti Aalborgia. Meri tuoksui toisinaan suolaiselta ja raikkaalta, toisinaan sitten keitetyltä kaalilta, porkkanalta ja vähän kananmunapierulta - ja mätänevältä joltain. Unohdin kylän, jossa tankkasin, mutta kylmäasemalla oli tuulilasinpesuvehkeet - ja puhdasta vettä sangossa. Ihanaa.

Aalborgissa kämppä haltuun: täysin remontoitu 50-luvun kerrostalo, pohjakerros, parveke, isot huoneet ja syökää vaan mitä kaapista löydätte. Iso telkkari, tuhat kanavaa ja mitään ei tule.

Ratsasimme lähikaupan, se on pienen Siwan kokoinen, mutta valikoimaa on kuin automarketissa - viinejäkin enemmän kuin minkä tahansa kirkonkylän Alkossa. Sain kaiken muun hyvän lisäksi herkkujen herkkua, makrillisalaattia. Happy days.

Syömisen, mässäilyn ja maistelun jälkeen (no tietenkin perunasalaatissa on bearnaisea, sehän on parempaa niin) käväisimme vielä kunnioittamassa Lindholm Højen viikinkihautausmaata. Soturin jäänteet on siellä ensin poltettu roviolla, peitetty sitten kummulla ja lopulta ympäröity laivan muotoon asetelluilla kivillä. Kivilaivoja oli siellä sun täällä, vierekkäin, limittäin, päällekkäin, kymmenittäin. Viisto ilta-aurinko heitti pitkiä varjoja, kultaisiksi kuivuneet heinät heiluivat tummien puiden taustaa vasten. Oikein tunnelmallista.

Ajelimme vielä kaupunkiin, katutaiteita katsomaan. Niitä täällä riittää ja tasokin on kohtuullisen korkea. Bongasimme kymmenisen kappaletta seinän kokoisia töitä, kunnes melkein kaikista laitteista oli akku loppu - ihmisistäkin, melkein. Yksi rikkinäiseksi luultu objektiivikin alkoi siinä hötäkässä toimia, kuin varkain. Saa nähdä, kauanko onnea kestää.

Nautin Carlsberg 1883:n parvekkeella ja mietin huomista. Vuorossa on ajelua pohjoisen rannoilla. Siihen asti. -melkein viikingit Karvamaha-Ilmari ja Kokoajanturvallaan-Krista

16. heinäkuuta 2018, Aalborg, Tanska

Pitkien unien jälkeen kohti Løkkeniä, Atlantin rantaa ja toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita. Maaseutu oli yhtä kaunista kuin täällä aina, vaikka unikkojen aika onkin jo mennyt. Vihreitä niittyjä, keltaisia viljapeltoja ja puukujia, kumpuilevassa maastossa. Alle tunnin päästä oltiin jo Løkkenin keskustassa, joka osoittautui nopeasti aivan vääräksi paikaksi. Liikaa ihmisiä, autoja ja hässäkkää liian pienessä tilassa.

Hetken harhailun jälkeen löysimme paikan, josta näki merelle ja rannalle - hiekkatörmä vaan oli liian korkea kiivettäväksi, ainakaan takaisinpäin. Pääskyset suhahtelivat läheltä, niillä oli pesät kaivettuna jyrkänteessä.

Karttaa tutkimalla löytyi läheltä toinenkin paikka, Nedkørsel i Lyngby - ramppi, jota pitkin pääsi ajamaan rannalle. Ja mehän ajoimme. Kova hiekka kelpasi alustaksi oikein hyvin, eikä aikaakaan kun jo uitimme varpaita Atlantissa. Lähistöllä oli bunkkerikin, bunker radio station, kartan mukaan. Sodan aikaan se seisoi ylväänä ylhäällä rantatörmällä, mutta seinämän sorruttua betonimöhkäle retkottaa nyt typerässä kulmassa ja puoliksi hautautuneena biitsillä, kuin taivaasta pudonnut muinaismuisto. Kiipesin sen sisäänkin, mutta löysin vain kosteaa betonia ja ruostetta.

Kengät täynnä hiekkaa poistuimme ravunpunaisiksi palaneiden eläkeläisten keskuudesta. Joku oli juuttunut rampille bemarin katumaasturilla, ei kai osannut mäkilähtöä. Lapset yrittivät auttaa työntämällä, mikä on aina hyvä idea - jos kytkin lipsahtaa ja tuollainen traktori alkaa valua taaksepäin, saa olla melkoinen työntäjä sitä pitelemässä. Le köppis selvitti mäen helposti, emme jääneet katselemaan.

Seuraavana vuorossa oli Rubjerg Knude Fyr, hiekan valtaama majakka - ei siis hautaama, kuten oletimme. Liikkuva hiekkadyyni asemoi itsensä niin, että 70-luvulla majakan valo ei enää näkynyt merelle. Nyttemmin hiekka on taas siirtynyt, tällä kertaa eri puolelle tornia.

Parkkipaikalta majakalle on noin kilometrin erämaavaellus, joka tuntuu vähintään kolmelta. Polku on alkuun hyvä ja kova, mutta aika pian se alkaa kiivetä tuskin havaittavaa ylämäkeä - ja muuttuu samalla pehmeäksi, hienoksi hiekaksi. Matka ei tunnu etenevän millään ja kengät täyttyvät taas hiekalla. Krista luovutti, itse jatkoin kun kerran aloitinkin.

Opastaulu lupaili arkkitehtoonisia elämyksiä perillä, vaan sain pettyä. Tornin juurella sijainnut majakanvartijan talo oli kai räjähtänyt, päätellen ympäriinsä levinneistä sadoista tiilistä. Hiekasta pilkotti ruosteinen hella ja lämminvesivaraajan säiliö.

Torniin oli tehty uudet portaat ja keskelle se vau-elementti; ylös asti ulottuva kapea kolmikulmainen huone, jonka sisäseinät olivat peiliä. Efekti olisi ollut hieno, jos peilit eivät olisi olleet hiekan sumentamat. Kiipesin silti ylös, siellä oli aivan liikaa ihmisiä ja aivan kivat näkymät.

Paluumatka tuntui pieneltä ikuisuudelta, vaikka alamäkeen olikin helpompi kävellä. Ruoho oli sinertävää ja puista näki vallitsevan tuulensuunnan - ei yhtäkään oksaa meren puolella.

Takaisinpäin pitkin maaseutua, hieman hukassa mutta navigaattoriin luottaen. Osuimme täysin summassa vanhalle pyhälle lähteelle, joka tunnetaan nykyään nimellä Vor Frue Kilde. Kristinusko on ehkä pilannut nimen, mutta paikka on yhä maaginen; polku johdattaa kapeaan laaksoon, jota vanhat kiemuraiset lehtipuut reunustavat - niiden juurten kolot näyttävät siltä, että täällä asuu hobitti. Lehvästö siivilöi valon vihreäksi ja keskellä solisee pieni puro. Vain velho puuttuu, tai ehkä ritari.

Eteenpäin, kohti Aggersundin siltaa. Näkymä ei ole vaivan arvoinen, mutta löydän taas bunkkerin - sinnekin pääsee sisään. Ei taaskaan mitään kovin jännää, pari huonetta ja ruostunutta metallia - vaan täällä on valot ja pari senttiä vettä lattialla. Se peilaa hyvin, kuvista tulee hienoja. Eilen maagisesti korjaantunut objektiivi hajoaa taas.

Kotiinpäin, muutamankin kaupan kautta. Valikoima jaksaa hämmästyttää, aina vaan. Huomenna jatkuu, vuorossa lisää rantoja ja metsiä. Aalborg vaikuttaa myös oikein kivalta, mutta sille ei taida jäädä nyt aikaa. No, ensi kertaan.

17. heinäkuuta 2018, Aalborg, Tanska

Tämä päivä sisälsi lähinnä ajelua Pohjois-Tanskan atlantinpuoleisella rannikolla, hieman etelämmässä kuin eilen. Aloitimme siirtymällä Niben ja Aggersundin kautta länteen päin. Ennen Øsløsiä ja Vesløsiä tie kulki pitkään penkereellä, toisella puolella meri ja toisella vesijätömaa. Pysähdyin näkymien toivossa levähdyspaikalle, ja kas; vesijättö olikin arvokas lintukosteikko. Olkikattoisen infokeskuksen räystäisiin suhahteli pääskysiä, mutta ns. oikeat linnut olivat kovin kaukana; zoomi riitti lähinnä jo pidempään maatuneeseen lokkiin. Pitkäjalkaisia kahlaajia näytti olevan kauempana.

Hanstholmissa näimme majakan, vilauksia bunkkerimuseosta (en saanut houkuteltua Kristaa ammusjunaan) ja kalastusalusten sataman. Karujen mutta tarkoituksenmukaisten rakennusten välissä tuoksui tuore ja vähemmän tuore kala, eikä grillikioskin myydyin tuote todellakaan ollut makkara. Silti sinne oli jono.

Hansholmista Klitmølleriin kansallispuistoa pitkin - jostain syystä sen läpi menee tie. Ruohopeitteisiä hiekkadyynejä, sinertävää heinää ja valkoista hiekkaa, meri aivan tuossa. Jostain syystä maisema tuo mieleen lapin, sen kohdan jossa tunturit alkavat nousta - vaikkei tämä näytä vähääkään siltä. Pysähdyimme muutamaan otteeseen kiipeilemään dyyneillä, upottavassa hiekassa se on kuitenkin raskasta hommaa - heinikkoon ei taas voi mennä ilman pitkiä housuja, ruohossa kun on terävät reunat. Taas sai tyhjentää hiekkaa kengästä ihan kaatamalla.

Kystvejeniä alaspäin, aina Aggeriin asti, komeissa maisemissa - niihin ei näköjään kyllästy. Aggerista oli tarkoitus mennä lossilla Thyborøniin, vaan eipä käynyt tuuri; vartin odottelun jälkeen lossi tuli, mutta jono laitettiin poikki yhtä autoa ennen meitä. Seuraavaan lossiin puoli tuntia. No, ajamallakin pääsee. Mausteisten Gettrupin ja Sendrupin ohi, kohti Humlumia. Juuri sitä ennen bongasin taas bunkkerin, kävin sisälläkin; kiintoisia infotauluja, mutta vain tanskaksi. Juuri sen verran ymmärtää, että kiintoisia ovat.

Paris, Rom, Gudum, Gudumlund, Fjaltring, Thorsminde. Kaunista maaseutua ja hienoja dyynejä - vaan kello alkaa olla jo paljon. Pitäisikö sittenkin koukata vielä Hvide Sandin kautta? Navigaattorin tuomio oli tyly; kaksi ja puoli tuntia kämpille. Eli ei.

Søndervigin kautta Ringkøbingiin, jossa pieni täydennystauko. Ilta alkoi tummua. Hee, Idom, Holstebro, Herrup, Mønsted. Jossain vilahti kyltti paikkaan Hvam, jossa on kai ikuisesti last christmas. Oli satanut rankasti, maa oli vielä märkä ja auringon viime säteet haihduttivat uskomattoman voimakkaista tuoksuja - mäntymetsän läpi ajaminen oli kuin eukalyptussumute tuulettimeen. Toisaalta, aina toisinaan vastaan tuli myös lietelantala.

Mahtavia värejä taivas täynnä, vaan ei mitään kuvattavaa - ja levähdyspaikat on sijoitettu, ilmeisesti tahallaan, noin kilometri hienon maiseman jälkeen. Usva kiersi yllä laidunmaiden ja paikkojen nimet jaksoivat huvittaa. Hobro ja Aars jäivät tällä kertaa väliin, ehkä huomenna sitten.

Vielä yksi tuokiokuva ennen kotiinpaluuta. Kesäilta, hämärä jo. Tie laskeutuu metsästä jokilaaksoon, kyltissä kehotetaan varomaan saukkoja. Ylitetään silta, jolla seisoskelee viitisen herrasmiestä täysissä puvuissa, liivit ja kaikki, piippu suussa ja onki kädessä. Seuraa majatalo, jonka pihapuut on kaadettu metrisille kannoille. Tynkien päälle on aseteltu roomalaisten patsaiden puolikokoisia kopioita, yksi jokaiselle, kymmenittäin. Seuraavassa kyltissä luki jotain huvittavaa, mutta muisti oli jo täynnä.

Viborg, Aalestrup, Aalborg. Kiitos, hyvää yötä.

18. heinäkuuta 2018, Aarhus, Tanska

19. heinäkuuta 2018, Aarhus, Tanska

Molempia vaivaa pieni kesäflunssa, joten yritimme ottaa rennosti. Aamiainen kattoterassilla ja kaupungille pyörimään, vanhaa osaa ja latinalaiskorttelia - sama asia, melkeinpä. Löytyi, kuten pitikin, pieniä kujia, vinoja taloja ja turistilaumoja. Katutaiteen määrä yllätti, niitä paljastui vähän joka kulman takaa. Kaikki eivät toki olleet kovin hyviä.

Nautimme kotitekoiset jäätelöpuikot sateenkaaripenkillä, tai ainakin sen välittömässä läheisyydessä. Oikein hyvää, mutta todella nopeasti sulavaa, etenkin oma suolainen kinuskini.

Lämpötila on tänään oikein sopiva, reilut parikymmentä. Piti silti saada viilennystä, ja apuun riensi 7-Eleven. Myymälässä itsessään oli tosin melko saunamainen tunnelma, kun kaikki kylmäkoneet puhalsivat hukkalämpönsä nilkoille ja uunit pöhisivät täysillä. Kuumotus lisääntyi terassin pöydässä; viereisen ukon tuolinjalka luiskahti kameralaukun remmin väärälle puolelle. Jouduin puhumaan ihmiselle. Hyi. Olitvalikoima oli sentään hyvä ja lonkeroakin olisi saanut.

Paikallista modernin taiteen museo Aros on saanut kehuja, eikä suotta. Kadulta löytynyt alennuskuponki ei vaikuttanut lipunostopäätökseen, ainakaan paljoa. Kokoelma ja etenkin ripustusta voinee kehua lähes varauksetta. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin kattoterassin Your Rainbow Panorama - donitsitsinmuotoinen kävelytie, jonka lasiseinät on sävytetty liukumaan väristä toiseen lähes saumattomasti. Muutamia isompia heittoja on, mutta ne ovat kai taidetta. Näkymä oli joka tapauksessa virkistävä - vai johtuiko se kuitenkin ennen värikylpyyn nousemista nautituista fiineistä suolapaloista ja viinistä?

Näyttelyistä mainittakoon kolme hyvin isoa dioraamaa, joissa luurankonatsit heittivät ihmisiä suurin kuoppiin ja ajoivat raatoja kasoihin puskutraktoreilla. Yhdessä kuopassa oli kymmenittäin ristiinnaulittuja Ronald McDonaldeja. Hmm.

Taide-elämys jatkui pihalla. Eksyimme vanhaan maneesiin, jossa bigbändi tuuttasi jatsia ilmoille - kirjaimellisesti tuuttasi, teokseen kuului paljon osioita, joissa kaikki torvet soittivat matalimman mahdollisen äänen yhtä aikaa. Yleisö istui villisti tahdissa.

Muutama kappale riitti, siirryimme läheiseen kauppaan hyvien oluiden toivossa. Eihän siellä ollut, mutta paikallisia leivonnaisia oli. Niillä on kummalliset nimet eikä sisällöstä ymmärrä mitään, mutta kaikki ovat järjestään erinomaisia.

Teki mieli ruokaa ja kosmopoliittista tunnelmaa - siispä Salling-tavaratalon kattoterassille. Tästä alkaa tulla teema. Terassi on oikein mallikas ja viihtyisä, se rönsyilee monessa tasossa ja menee välillä reunan yli. Ruoka oli kohtalaista mutta kallista, iso olut 0,3l ja palvelu hidas. Toisaalta näkymä kattojen yli korvaa aika paljon, ja Aperol Spritz toimii aina. Poistuimme samaan aikaan turistien kanssa - niiden laiva nimittäin lähti. Ehkä se menee Helsinkiin, ainakin samanlaisen olen laiturissa nähnyt.

Kaupungin oluttarjonnan kehnoutta päivitellessä tuli mieleen internet. Ja kas, ylivoimaisen enemmistön mielestä paras bissekauppa on tämän talon ruokaosasto. Oikeassa olivat, valikoimaa riitti niin että kädet venyivät kantaessa.

Hankimme myös pientä puistoevästä, ja kohta jo istuimmekin jokibulevardilla niitä maistelemassa. Eiliseltä tuttu julman kokoinen lokki tuli tervehtimään, Krista yritti kesyttää sitä leivoksenpaloilla. Aina vain lähemmäs, seuraavan se nappaa jo kädestä - mutta silloin leivos loppui. Pettymyksen voi melkein haistaa.

Hostellille pyykinpesuun. Paikan teema aukenee vähitellen; huoneilla on kaikilla nimet, puheluaiheisten biisien mukaan, kuten ring ring tai call me. Kaikkialla lojuu vanhoja lankapuhelimia, mm. ovenpönkkinä. No, tämä koko nelikerroksinen talo on ollut aikoinaan puhelinkeskus. Huh sitä pirinän määrää ja piuhojen vyyhtiä.

Huomenna hidasta ajelua siellä sun täällä, illaksi Saksan puolelle. Paikalla on oikein lupaava nimi: Dagebüll.

20. heinäkuuta 2018, Dagebüll, Saksa

Huoneen raivaus, jääkaapin tyhjennys ja kohti Marselisborg Dyrehavea - laajaa tammilehtoa, jossa peurat ja kauriit saavat kulkea vapaana. Lajienvälisen toveruuden osoituksena meillä oli mukana pieni pussi porkkanoita - se syötiin heti portilla. Heikäläiset olivat kovin ihmislähtöisiä, etenkin mitä ruokaan tuli. Kohta jo seistiin takajaloilla ja täristiin innostuneena, melkeinpä kuumottavuuden puolella asti.

Puut olivat komeita ja maisema jylhä, joten jatkoimme kierrosta vielä hetken. Olin odottanut jotain laimean petting zoon tapaista, tai sitten perinteistä tyhjien häkkien eläintarhaa - onneksi sain pettyä.

Avulias pariskunta lahjoitti meille vielä hieman porkkanoita, syömingit pääsivät jatkumaan. Tämänkertainen joukkio oli edellistäkin innokkaampi, siellä jo avattiin olkalaukun läppää, että josko porkkanoita olisi. Ei ollut. Juuresten ehdyttyä lauma hajaantui, paitsi yksi, joka jäi vinkumaan pettymystään kuin ruosteinen sarana tai tyhjenevä uimalelu. Kerrassaan hämmentävä ääni.

Tukkoista moottoritietä pitkin Jellingin viikinkimestoille. Kaksi mahtavaa, kymmenisen metriä korkeaa kumpua ja isoja riimukiviä. Gorm vanha ja hänen poikansa Harald Sinihammas hallitsivat täältä - kummuissa ei ole hautoja, ne ovat enemmänkin vallan merkkejä. Bluetooth-parkahan lepää Roskilden tuomiokirkossa, palaamme häneen vielä. Riimuissa mainitaan ensimmäistä kertaa Tanska sen rajojen sisäpuolella ja todetaan, että kristinusko tulee nyt valtakunnan opiksi. Ja kuin tilauksesta, kumpujen keskellä seisoo vanha kirkko. Itse Jelling oli oudon uusi ja moderni - luulisi, että tällaisella paikalla olisi paljonkin vanhaa rakennuskantaa.

Täydensimme varastoja paikallisessa marketissa - tupakansytyttimestä virtansa saava sähköinen kylmälaukku on osoittautunut oikein hyväksi hankinnaksi näillä reissuilla. Kylmäketju ei katkea, eikä kuskin keskittyminen herpannu, kun viileää juomaa riittää.

Saksa alkoi kuten aina, ilmoitusluontoisesti. Vain pieni kyltti rajan merkkinä; maan vaihtumisen huomasi lähinnä suuresta markettikeskittymästä, jossa liehui lukemattomia tanskanlippuja ja kaikki oli tilbud eli alessa. Ei tainnut olla saksalaisille suunnattu paikka. Tie ei muuttunut miksikään, mutta äkkiä sillä sai ajaa paljon kovempaa.

Dagebüll on yksi monista büll-loppuisista paikoista täällä. Katukyltit ja paikkojen nimet ovat kahdella kielellä, saksaksi ja ilmeisesti friisiksi - kummallista hollannin ja tanskan sekoitusta, jota ymmärtää luettuna hämmentävän hyvin. Alueen nimi on Wattimeri, se ulottuu eteläisestä Tanskasta rannikkoa pitkin saksaan ja hollantiin asti. Kyseessä on matalista ja mutaisista vuorovesimaista, hiekkasärkistä ja pienistä saarista koostuva kokonaisuus, jolla on ollut hyvinkin yhtenäinen kulttuuri - miksei siis kielikin. Merenpohja on täällä niin tasainen, että vuorovesi-ilmiön todella huomaa; parin sentin nousu on pituussuunnassa metrejä. Veden mentyä simpukat sun muut on helppo poimia talteen, ja rehevillä mailla kiva viljellä. Talvimyrskyn nostama tulva voi toki viedä kaiken, mutta sellaista nyt sattuu.

Dagebüll on tyypillinen kesäkylä - entinen maatalouspitäjä, jonka turismi nielaisi. Keskustassa on pelkkiä ravintoloita ja krääsäkauppoja, kolme neljäsosaa taloista loma-asuntoja. Satamasta lähtee lauttoja lukuisiin saariin, kuten Amrumiin ja Föhriin - junakin menee, tosin vain paikallinen; Niebüllissä on vaihdettava, jos haluaa eteenpäin.

Kämppä otettiin haltuun. Ei mikään ihmeellinen mutta toimiva - varsin 80-lukuinen, kivoilla 90-luvun modernisoinneilla. Hyi. Takaisin Niebülliin, sitä ainoaa tietä, ruokaa etsimään. Marketti löytyikin, valikoima täysin eri kuin Tanskassa - jonne on jopa parikymmentä kilometriä. Hinnatkin olivat ystävällisemmät.

Makkarapitoisen illallispäivällisen jälkeen lähdin pikku kävelylle. Aurinko oli laskemassa, kun kuljin ohi lammashakojen kohti ruohon peittämää tulvapengertä. Epämääräisen jättömaan keskeltä yhytin kapearaiteisen ratapihan ja useita ihan itse tehtyjä moottoriresinoita. Mitä saatanaa? Krista näki aiemmin päivällä oudon häristimen nousemassa patovallille, pidemmältä se vaikutti monkijältä - vaan ei. Saatiin selitys sillekin. Seurasin kiskoja vanhalle majakalle, josta oli kyltin mukaan tehty vuokrattava loma-asunto. Näkymät ovat arvatenkin hyvät ja portaita riittää. Sama kyltti kertoi myös, että majakan käytöstäpoisto johtui maantieteellisistä syistä; kun satamassa sijaitseva alempi valo ja tämän majakan ylempi valo ovat keskenään linjassa, on alus oikealla kurssilla. Jostain syystä niin ei enää ole.

Toinen infotaulu opetti radasta: kun kestävä, kivinen tulvavalli rakennetiin 1929, oli sen päälle helppo lisätä kiskot. Näin saatiin ratayhteys Olandin ja Nordmarsch-Langeneßin saariin. Rata on vielä nykyäänkin veneen lisäksi ainoa yhteys mantereelle, käveleminen on kielletty luonnonsuojelualeella - turismi lie tähän syynä. Taulu kertoi myös vanhasta rouvasta, joka ei suostunut vaihtamaan purjekäyttöistä resinaansa nykyajan kotkotuksiin, vaan ajeli sillä vuoteen '68 asti. Kävi tuuri, sain nähdä muutamankin häristimen ajavan ohi. Melkoisia virityksiä.

Aurinko laski, hanhet huusivat yöpuulle lentäessään. Rantamatalassa vilisti jos jonkinlaista mönkijäistä, lokit päivystivät silmä kovana. Nämä yksilöt eivät söisi pullaa suoraan kädestä. Kävelin takaisin kämpille punaisen auringon värjäämää tietä ja katselin vielä hetken parvekkeelta, kun lähitienoon satojen tuulivoimaloiden varoitusvalot vilkkuivat tahdissa. Kaikkea sitä näkee, kun menee katsomaan.

Huomenna vuorossa shoppailuretki Hampuriin. Maltan tuskin odottaa getränkemarkt-osiota. Mooi, kuten täälläpäin sanotaan.

21. heinäkuuta 2018, Dagebüll, Saksa

Sarjassamme seemed like a good idea at the time: shoppailupäivä Hampurissa. Alle viikko sitten päivitetty navigaatiosetä ei ollut kuullut koko kesän kestävästä tietyöstä, jouduimme tahattomalle tutustumiskierrokselle ympäri paikallisia peltoja. Jo valmiiksi kapea tie vaihtui yhden auton mentävään kärrypolkuun, rajoitus pysyi kuitenkin saksalaisittain satasessa. Vastaantulijaa oli väistettävä pientareelle, joka oli ihan oikea piennar - hiekkaa, kiviä, ruohoa, mitä vaan. Ikänsä näitä teitä tahkonneet täkäliäset eivät paljoa hidastelleet, siinä penkka pöllysi ja tanner tömisi.

Täysin tasaista peltoaukeaa rytmittivät vain kymmenmetriset tulvavallit ja sadat tuulivoimalat. Suuntavaisto sekosi täysin. Lopulta pääsimme kuitenkin autobahnille, vapaiden nopeuksien pariin. Le köppis eteni kuin kiskoilla 150 lasissa - yhtään enempää se ei tällä kuormalla kestänyt, vaan alkoi heti heittelehtiä ja vikuroida. Ihan kelpo suoritus silti, sama vauhti edellisellä kopperolla vaati täyden keskittymisen. Ja eihän meillä kiire ollut, navigaatiosetä kyllä keksii jonkun kivan kehätien, ettei tarvitse keskustan läpi ajaa.

Kuten arvata saattaa, ajoimme keskustan läpi. Pahimpaan ruuhka-aikaan, tietenkin, ja luonnollisesti myös vailla tietoa suurista tietöistä isoissa risteyksissä. Ilmastokin oli puolellamme, Dagebüllin leuto +25 ja merituuli vaihtui mannermaiseen +30:een ja hautovan harmaaseen taivaaseen. Kauppakeskus kuitenkin löytyi lopulta, parkkihalli oli tosin viereisen kiinteistön, mutta ei se nyt ole niin metrin päälle.

Kohde yksi: helvetin esikartano nimeltä Primark. Suhteellisen laadukkaita ja erittäin halpoja vaatteita - mutta myös liian kapeita käytäviä ja ihan liikaa ihmisiä. Bonuksena vielä lauantai, viikon vilkkain kauppapäivä - ja hei, nythän voidaankin mennä koko perheellä! Sitä tungoksen, ihmesenhajun, kirkumisen, nälkäkiukun, hysterian ja itkupotkuraivarin määrää - ja nyt puhun vasta itsestäni. Pyörällisillä ostoskoreilla rallaaminen silmät kiinni, se se vasta on jotain - lisäpisteitä, jos ajaa tuntemattomien varpaiden yli.

Vuoden vaateostokset tehtynä voinee huokaista - vaan ei, Kristan piti vielä päästä Rossmannille kemikaaleja nuuhkimaan. Itse suuntasin elektroniikkakauppa Media Marktiin, koska ainakin kotona Pörliinissä siellä on hyvä ilmastointi ja mukava levyosasto. Täällä ei: tuskaisen kuuma ja tarjolla lähinnä Guildo Hornin parhaita. Jumitin käytävällä puhelinta tuijottamassa - kenttää ei ollut eikä luvattua ilmaista wifiä näkynyt. Ihanaa.

Auto taas vähän enemmän lastattuna etsimään lähintä getränkemarktia eli juomakauppaa. Hakukone löysi niitä kymmenittäin, mutta vain muutama oli auki. Kukapa sitä nyt kaljaa lauantaina ostaisi? Matka ei onneksi ollut pitkä, mutta tietyöt sotkivat taas - eikä kaupan pihalla ollut luvattua parkkitilaa nimeksikään. Vetäisin vinoparkkiin kuten muutama muukin.

Kaupassa sattui olemaan hyvä olutvalikoima, melkeinpä kaikki pullot olivat uusia tuttavuuksia - ja hinta oikein sopiva, vähän päälle euron per puoli litraa. Keräsin aimo läjän. Kassalla joku tuli selventämään, että onko tuo teidän auto. Vastasin myöntävästi, mutta siihen loppui saksani. Lastasin tuhannetta pulloa takaisin kärryyn, kun ukko taas väitölle - kyllä nyt pitää auto siirtää kun kollega ei mahdu ohi. Hä? Siinähän se on rivissä kuten muutkin. Sanoin vaan että moment moment.

Maksettuani kävin siirtämässä koppista noin kaksi metriä, mitään kollegaa ei näkynyt ja ohi olisi mahtunut ennenkin. Järjestelin takaluukun uudestaan, kuormasin tavarat ja vaimon. Ei kollegaa. Säädimme iPodin johdon ja navigaattorin kanssa ja kylmälaukusta juotavaa ja oliko se nyt mikä osoite - ei kollegaa. Ihmeellistä säätöä, kuten koko päivä.

Ninjailin itseni ja muut takaisin moottoritielle, kahden u-käännöksen taktiikalla. Navigaatiosetä opasti jonnekin ihan muualle. Painavammalla lastilla le Köppis oli rauhallisempi, saatoin huoletta säätää vakionopeuden arvoon 150. Kahden tunnin ankaran posotuksen jälkeen olimme kämpillä taas. Tällä kertaa pikku peltotiet olivat vieläkin pienempiä, meilläpäin sellaisia sanottaisiin kevyen liikenteen väyliksi. Kiitos näistä elämyksistä, TomTom - seuraavalle reissulle et tule enää mukaan. Kuten taisin luvata viimeksikin.

Jostain syystä alavan tasangon ja tuulivoimaloiden näkeminen herätti jotenkin kotoisan tunteen - ihan kuin kuuluisin tänne. Tuskin kuitenkaan.

Kävimme vielä katsastamassa Dagebüllin sataman, aurinko oli laskemassa ja vuorovesitasanko näytti oikein lupaavalta tulvavallin päältä nähtynä. Vaan sinä kymmenenä minuuttina, joka meni parkkipaikan löytämiseen ja rantaan kävelyyn, oli vesi noussut ja peittänyt kaiken. Ei siis simpukankuoria, taaskaan. Samalla paljastui majakan sulkemiseen johtanut "maantieteellinen syy" - väärään kohtaa rakennettu, liian korkea hotelli.

Kämpän raivaus ja jääkaapin tyhjäksisyönti. Ihmettelin eilen niin aromikkaiden katkarapujen valjua makua, sitten etikkaisen perunasalaatin täyttä mauttomuutta. Avasin oluen, se kaatui lasiin vain vaivoin - tölkki oli lähes jäätynyt, hyhmää vain lumpsahteli. Ihmekös, ettei maistunut. Tarkistin jääkaapin, se on tehoasetuksella yksi - kompressori ei tosin ole sammunut illan aikana kertaakaan. Hyvä laite.

Ulkona hanhet huutavat ja tuulivoimalat vilkuttavat. Huomenna takaisin Tanskaan, jonnekin perähikiälle. Sellaiset ovat usein parhaita. Mooi.

22. heinäkuuta 2018, Vindeby, Tanska

Aamulla ajoimme katsomaan, josko Dagebüllin sataman vuorovesi olisi meille suosiollinen. Ei ollut, vaan yhtä ylhäällä kuin illallakin. Seuraavaksi petyimme saksan puolen rajakaupoissa - koska oli sunnuntai, ei mikään ollut auki. No, takakontti alkaakin olla jo täynnä.

Majoitukseen kahden tunnin ajo, mutta aikaa jäljellä neljä. Pelataan siis autolomailun valttikortti: lennosta keksiminen. Rømøn saari on aika lähellä, sinne pääsee pengertietä myöten ja maisemat kiinnostavat. Mikä ettei. Ilmakin oli jo lähes tukala, merituuli arvatenkin mukava.

Pysähdys pengertiellä, yksin kapealla kannaksella kahden meren välissä. Rannalta ei löytynyt simpukoita, mutta kuolleita rapuja olisi ollut kymmenittäin. Haisivat kuolleelta ravulta.

Itse saari oli kumpuilevaa kanervanummea ja kituliaita mäntyjä, siellä täällä marraskuun hyiseltä tuulelta suojassa kyyhöttäviä taloja, joissa oli matalat seinät ja korkea olkikatto. Idylliä ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun maiseman jo valtasivat modernit lomaosakkeet, kesämökit ja muut arkkitehtooniset palikat. Harvinaisen tyylikkäitä nekin olivat, ei siinä mitään, vaikka olkikaton alla olikin peltikate.

Kävimme ihmettelemässä saaren etelärannan Havnebytä, joka oli aivan kuoliaaksi turistoitu. Vaisto johdatti onneksi Sønderstrandille - rantavallin takaa paljastuva näkymä oli nimittäin pysäyttävä: hiekkaa. Kilometreittäin tasaista, kovaa hiekkaa. Oikealle, vasemmalle ja eteenpäin. Autoja ja ihmisiä siellä täällä, pyörien päällä kulkevia surffilautoja, isoja leijoja, kangastuksen lailla väreilevä horisontti - ja jos näin oikein, hiekassa etenevä autolautta. Kai se vedessä oli, tasainen maa ja kuuman ilman väreily...

Ajoin vettä kohti, paluutie oli onneksi merkitty paaluilla - eksyminen olisi todella helppoa, kun mitään kiintopisteitä ei ole. Isomman autokeskittymän ja paaluaidan luona jouduin pysähtymään. Kuumuus iski päähän kuin pora, hatunkin läpi. Edessäpäin siinsi meri, mutta oli täysin mahdotonta sanoa oliko se sadan vai tuhannen metrin päässä. Yhtä lähellä se näytti olevan kuin Syltin saaren maailmanpyörä - ja se on sentään Saksan puolella.

Poispäin ajellessa kylmä juoma maistui. Erikoinen paikka, kertakaikkiaan. Pysähdyimme vielä paikallisessa købmandissa, vaikka tuskinpa siellä mitään on. Uusia oluita löytyi heti kymmenen. Kassatäti puhui jotain tunnistamatonta kieltä, mutta kansainvälinen valuutta eli raha toimi jälleen.

Takaisinpäin, pieni koukkaus Småfolksvej'n kautta. Taas oli maataloja ja matalia majoja, kunnes loma-asunnot voittivat jälleen. Lakolk'issa hirvittävä lomahelvetti, tie kääntyi onneksi takaisin mantereelle päin. Ajoituksemme osui taas kerran täysin tuurilla nappiin; saarellepäin johtava kaista oli yhtä seisovaa autojonoa useamman kilometrin verran. Rømø olisi tarjonnut hieman eri tavalla ikimuistoisen elämyksen, jos olisimme olleet liikkeellä pari tuntia myöhemmin. Tai kääntyneet ainoassa risteyksessä eri suuntaan.

Seurasi pari tuntia varsin yllätyksetöntä menoa; suora tie, toisinaan liikenneympyrä josta mentiin aina suoraan. Samannäköisiä pikkukyliä useampi peräkkäin, kyltti rajalla kun Horne vaihtuu Bjerneksi tai Gamle Nyby Ny Nybyksi. Kumpuileva maaseutu ei silti kyllästytä vieläkään.

Lillebæltin sillan jälkeen Middelfartin kaupunki, ei toimenpiteitä. Svendborgissa ihmettelimme hetken, kun aikaa oli - ei kuitenkaan tarpeeksi.

Majoitus on B&B-tyyppinen, sijaitsee peltojen keskellä, metsän reunassa, eri käyttöön muutetussa vanhassa lattiatehtaassa. Kaikissa huoneissa on sattuneesta syystä eri lattiat. Ei tässä kyllä mitään industrial-henkeä ole, enemmänkin toimistotilaa; samat johtokourut seinillä kuin aina ja ihan liikaa pistokkeita. Johtajan lasikuutiosta on tehty yksi huone, taukotilan keittiö näyttää olevan ennallaan. Isossa ja korkeassa, tuotantotilan näköisessä huoneesa on nyt rivi teollisuusmallin ompelukoneita, paikan isäntä istuu siellä tikkaamassa, ilman paitaa.

Pihalla juoksentelee ihan liian ystävällinen ja nuori vahtikoira, se haukkuu ja murisee mutta heiluttaa samalla häntää ja nuolee sitten kädet. Kanatarhan kanat eivät saisi tulla puutarhan puolelle, osa niistä tottelee mutta yksi ei - emäntä saa hätyyttää sitä yhtenään. Metsän reunassa hörähtelevät kaksi pientä, vaaleaa hevosta. Ne on tuotu siihen varjoon - eikä laitumella ole oikein heinääkään, ei se kasva tässä kuumuudessa ja kuivuudessa. Molemmilla on oma, aidasta roikkuva ruokapussi, mutta ape näyttää aina olevan maukkaampaa siinä toisessa säkissä. Seuraa nahistelua ja ramppaamista. Eikun minä syön siitä nyt, tai siis siitä, tai sittenkin...

Kävimme lähikaupasta evästä, leivälle levitettäviä tahnoja ja massoja on ainakin sata erilaista. Gotta catch them all. Eineslihapulla tuntuu hienommalta, jos sitä sanoo frikadelliksi. Sämpylät olivat sisältä lehteviä kuin voisarvet, päältä rapeita - ja hyvin halpoja. Siihen vielä rasiat kirsi- ja mansikoita, kyllä niilläkin hetken elää.

Illalla olisi ehtinyt ajella, vaan en jaksanut. Avasin oluen ja yritin kuvata kimalaisia venäläisellä manuaaliobjektiivilla. Turhaa hommaa, mutta pitäähän harrastuksia olla. Huomenna hidas ajo Roskildeen, peräti kolme yötä samassa paikassa. Siihen asti.

23. heinäkuuta 2018, Roskilde, Tanska

Herätys puoli kahdelta yöllä: huoneessamme on heinäsirkka. Tätä ennen näin levottomia unia, joissa oli paljon häilyviä valoja. Kävi ilmi, että Krista se vain sohi yölampun kanssa ötökkää etsimässä. Saihan heinäsirkka toki huoneessa olla, mutta kun ulkona oli toinen - ja ne sirkauttelivat toisilleen, kymmenen sekunnin välein, läpitunkevaan ääneen. Sellaiseen voi mennä äkkiä hermo. Heitin kiusankappaleen päälle t-paidan, käärin sen myttyyn ja heivasin puutarhan puolelle. Siunattu hiljaisuus, mitä nyt kanat kurnuttivat unissaan ja hevoset hörähtelivät.

Aamiainen surusilmäisen koiran kanssa; ei saanut mitään, vaikka kuinka tuijotti. Kamat autoon ja maisemia katsomaan, läheiselle Bregningen kirkolle, se kun on rakennettu Tåsingen saaren korkeimmalle kohdalle. Näkymiä riitti, kuten myös isoja tammia ja pieniä lampaita. Langeland siinsi horisontissa, ei kovinkaan kaukana - aikaa oli, joten sinne.

Ajoimme läpi Gammel Nybyn ja Ny Nybyn, sitten idyllisen Bogensen - ja päädyimme vahingossa Valdemars Slot:in pihaan. Tätä paikkaa piti välttää kuin ruttoa; omistajalla on seinillään hyvinkin tuoreita metsästysmuistoja kyseenalaisista eläimistä, kuten leijonista ja jääkarhuista. Kehtaa vielä ylpeillä niillä.

Rahojamme ette saa, mutta toki otamme pihalta komeita kuvia - sinne kun on vapaa pääsy. Rakennuksissa oli tyyliä ja mahtavuutta, meri aivan lähellä ja päivä mitä komein. Sitten paikalle hiipi laivalastillinen eläkeläisiä - aika mennä.

Kohtasimme pienellä sivutiellä aivan sattumalta satumaisen näyn; suurimman tammen, mitä olen koskaan nähnyt. Kyltin mukaan se oli Ambrosius-egen, 1600-luvun alusta, ympärysmitta 7,3 metriä. Puun takana lainehti viljapelto - täydellinen paikka Kristan salaisen haaveen toteuttamiseen, siis. Tuumasta toimeen: puhelimesta soimaan Tanskalaisen maajussin tunnari ja hippi tanssimaan pellonlaitaan. En minä osaa tanssia, protestoin, mutta kamera kävi jo. Kaikkeen sitä ihminen suostuukin.

Siøn saaren kautta Langelandiin, ensin Rudkøbingiin - sitten Kulepile, Simmerbølle ja Tullebølle. Viimeksimainitussa oli monitoimihalli ja vanha mylly, eli Tullebøllehalle ja Tullebøllemølle. Sain kuin sainkin auton pysymään tiellä hihitykseltäni.

Spodsbjergiin katsomaan, josko kannattaisi sittenkin ottaa lautta Langelandista Lollandiin, eikä kiertää Iso-Beltin sillan kautta. Lautta oli reilusti hitaampi ja vain hieman halvempi - huono diili. Ostin paikallisesta Dagli'Brugsenista jouluoluen, koska kohtahan se jo on, ja Faxe Kondin makuisen energiajuoman, jossa oli yllättäen jopa makua. Tavallinen Faxe Kondi on nimittäin vähän kuin Mountain Dew, eli vetistä Spriteä.

Spodsbjerg oli melko turistinen paikka, mutta samaa ei voi sanoa muista kylistä. Jostain kaukaisuudesta mieleen jäänyt vaikutelma siitä, että Langeland on vain tylsyyttä ja peltoa, osoittautui totaalisen vääräksi. Kovin kaunis, kuvauksellinen ja ennen kaikkea mittakaavaltaan inhimillinen.

Lautalta säästyneen ajan käytimme Tranekærin linnan tutkailuun. Jollain oli ollut joskus rahaa - eikä se ihan vielä loppunut, linnassa kun asuttiin vielä. Laaja, metsäinen puistomaa oli vierailijoille avoin, mutta pihalle tai sisään ei päässyt. Tiluksille oli sijoitettu kymmenittäin tilaustyönä juuri siihen paikkaan tehtyjä taideteoksia - ympäristötaidetta, asetelmia ja muuta sellaista. Metsän puutkin oli tarkoin valittu ja istutettu, ei montaakaan samanlajista vierekkäin. Kovin kauaa emme ehtineet tätä ihmettä katsella, piti lähteä Roskildeen päin. Silti muutama kuva Tranekærin kylästä, josta silloinen linnanherra toivoi enemmän saksalaisen näköistä. Näin myös tapahtui. Usein on puhe hullujen halvoista huveista - tuli vaan mieleen...

Pieni kiepaus Åsø strandin rannalla, ei juuri mainittavaa - eikä mainittavaa myöskään ajomatkassa Roskildeen. Maisemiin ei ole kyllästynyt vieläkään, vaikka moottoritietä mentiin.

Kämppä on iso ja tyylikäs, on lautalattiaa ja rosoista tiiliseinää tehosteena. Tuhannen tuuman telkkari ja niin iso sohva, ettei se mahtuisi meidän olohuoneeseemme edes poikittain. Jääkaapin ovesta saa jääpaloja ja hella on niin tekninen, etten ole ihan varma mistä napista se meni päälle - mutta meni kuitenkin.

Auringon laskiessa satamaan, kuten tapana on. Meri oli lähes tyyni, porukkaa paljon liikkeellä, täysikuu taivaalla ja lokit asemissa grillikojun päällä - täyteläinen kesäilta, päivän helle enää muisto vain. Laituriin oli upotettu kaksi pientä allasta, toisessa makoili kampeloita ja toisessa vilisti kämmenenkokoisia taskurapuja. Jotkut niistä saksivat kuollutta kalaa parempiin suihin, toiset yrittivät kiivetä vapauteen - ja niitä sai ottaa kiinni ihan luvan kanssa, kunhan varoi nipistäviä saksia. Nappasin yhden, sen jaloissa oli yllättävän paljon voimaa. Krista ehti ottaa muutamaan kuvan ennen kuin nipisti - mutta ei kädestä, vaan jalasta. Kummallinen kyykkyasento sai pikkuvarpaan kynnen tarttumaan kengän sisällä johonkin. Älähdin, rapu kirposi.

Nautimme jäätelöt lokeilta suojassa, auringon juuri laskiessa, koiran tuijottaessa. Mansikka oli erityisen onnistunutta, eikä mojito-sorbetti myöskään ollut ihan pahaa. Vielä pieni kierros viikinkilaivamuseon laiturilla, muutama uusikin oli näköjään rakenteilla. Tuoksui tuore puu ja terva, tunnelma oli jokseenkin kohdallaan.

Takaisin kämpille, navigaattorin keksimää oikoreittiä, joka ei ollut nopeampi eikä lyhyempi - johan tässä tänään tuli nähtyä. Huomenna kohtaamme Harald Bluetoothin Roskilden katedraalissa, illalla sitten paikallisjunalla Kööpenhaminan tivoliin. Hei vain hei.

24. heinäkuuta 2018, Roskilde, Tanska

Aamiaisella pientä arvontaa ruokien suhteen, kämpän omistaja kun jätti jääkaappiin omiaan. Saksalainen kurkku on meidän, nuo leikkeleet eivät, nämä taas ovat. Suihkussa ihmettelin rakenteellisia ratkaisuja; lattiakaivo ei ollut suihkukopin puolella, vaan sinne johti kaakeleista laadittu oja. Joka tulvi yli. Lattiasta puuttui kaato lähes kokonaan ja vessanpönttö oli asennettu hieman vinottain - vaan ei ovellepäin. Koko kylppäri oli kuitenkin vedetty täysin uusiksi ihan äskettäin; samallahan nuokin olisi korjannut. Vaan ei.

Roskilden tuomiokirkko todettiin varsinaiseksi runsaudensarveksi jo pari vuotta sitten - ei se turhaan kuulu Unescon maailmanperintölistalle. Kirkon ehdottomasti parasta antia ovat keskiaikaiset puuveistokset, joiden kömpelöt asennot ja paljonpuhuvat ilmeet jaksavat huvittaa aina vaan. On siellä toki harrasta tunnelmaa ja kauniitakin esineitä - ja mitä ihmeellisimpiin paikkoihin veistettyjä pääkalloja.

Mittari näytti yli kolmeakymmentä, kun parkkeerasin paahteiselle torille. Sisällä kirkossa lämpötila oli lähes sama, höystettynä ankaralla kosteudella. Paita liimautui heti. Kiertelimme tungoksessa, ihmismäärään ei meinaa millään tottua - yleensä nämä matkat on tehty kuukautta aiemmin, kun ei ole vielä sesonki. Hyväksi havaittua mallia ei kannata muuttaa, mä huomaan. Kiipesin vielä yläkerran museoon, siellä oli suorastaan helvetin kuuma. Harmi sinänsä, näyttely oli kiintoisa - on kuitenkin hankala keskittyä, jos on hikeä silmässä.

Alakerrassa turistilaumat olivat harvinaisen rasittavia: tunkivat nähtävyyden eteen, mutta eivät sitten edes katsoneet sinne päinkään, vaan seisoivat selkä merkkiteokseen päin naama luurissa kiinni, keskellä kulkuväylää ettei ohi päässyt. Tai selostivat Fylli-tädin sairauskertomusta erittäin perusteellisesti - kuninkaan hautakammiossa, jossa yläikkunoiden valo siilautui herkästi luunvalkoiselle marmorille ja tunnelma *olisi voinut* olla käsinkosketeltava.

Sisäänmuurattu Harald Sinihammas, mies joka käänsi viikingit kristinuskoon ja antoi bluetoothille nimensä, jäi tällä kertaa löytymättä. Olisi pitänyt kai tajuta laittaa yhteys päälle.

Pieni kierros vanhassa keskustassa, ei oikein mitään mainittavaa. Kämpille jumittamaan hetkeksi, ruokaa, bussilla asemalle ja junalla Kööpenhaminaan. Matka kesti alle puoli tuntia ja maksoi 150 kruunua per henki, ees-taas. Juna oli vastenmielisen ruma ulkoa mutta mukava sisältä. Se piti kummallista ääntä, ihan kuin vanha dieselbussi; kuulin selvästi vaihteiden vaihtuvan ja moottorijarrutuksen ulinan.

Tivoli oli siellä missä ennenkin ja aivan yhtä viehättävä - Linnanmäen johto voisi käydä ottamassa mallia. Toki leudommassa ilmastossa on helpompi tehdä monimutkaisia istutuksia ja kasvattaa isoja lehtipuita, mutta kyse ei ole pelkästään siitä. Jos Tivolissa katsoo ylöspäin, siellä on aina jotain; puunlatvoja, laitteita, kaarevia valoportteja, katulamppuja, kylttejä... Linnanmäellä näkee hyvällä tuurilla taivaan, huonolla lokin. Kahviloita, kioskeja, ravintoloita ja kauppoja on täällä vieri vieressä; laitteiden alla, päällä ja sivuilla. Kukat ja kasvit kasvatetaan omassa kasvihuoneessa - sielläkin on kahvila. Mahdottomatkin kolot on työnnetty täyteen toimintaa, muttei räikeästi ja väkisin, vaan tyylikkäästi ja mietitysti. Asioiden ulkonäköön on panostettu ja tätä panostusta myös hoidettu: mikään ei repsota, näytä kulahtaneelta tai kaipaa kipeästi uutta maalikerrosta. Aidot materiaalit ikääntyvät tyylikkäästi, toisin kuin muovi, halpa sementti ja lasikuitu. Kaikki tämä luo tunnelman, tai sitten ei. "Täälläolemisen" kokemuksen. Siksi Tivoliin tulee palattua aina vaan ja Lintsi on joka kerta pieni pettymys.

Kiertelimme, kuten tapana on. Kiinalaisessa osassa, jossa on hyppyrikattoinen temppeli ja punaisia paperilyhtyjä ja lohikäärmeitä ja viemärinkannet kuin paikalliset kolikot, nautimme mainiot fish&chipsit. Erikoinen ympäristö, eikä se siihen jäänyt; kebabrullia tarjoiltiin meksikolaisen katuruokaluukun näköisestä kopista, Taj Mahalista ikkunatyylin keikannut rakennus taas möi luonnollisesti - tacoja. Häh. Italia-niminen ravintola sentään oli nimensä mukainen, eikä lammessa kelluvan merirosvolaivan teemaa ollut reivattu eri kurssille. Joo tiedän, noin ei saa sanoa jos ymmärtää purjehduksesta mitään.

Ilta hämärtyi, valot syttyivät. Syvennyimme penkillä sitruunasorbettiin, se oli oikein raikasta ja kirpeää. Kaupasta, jonka valokirjaimet liukuivat seinällä ylös-alas kuin vekkulan portaat, vielä mukaan lahjapakkaus Tivolin omaa olutta, kolmea eri laatua, ja asemalle arpomaan. Lähtevät junat on toki ilmoitettu valotaululla, mutta niistä mainitaan vain pääteasemat. Alhaalla laiturilla lukee sitten koko reitti, vaan lähdepä tarkistamaan - raiteita on 25 tai enemmän. Onneksi on netti puhelimessa, muuten olisimme tuskin ymmärtäneet nousta Hampurin-junaan. Ja kyllä, kaukojunalla voi ajaa lyhyenkin matkan - Suomessa tällainen voodoo ja musta magia ei ole mitenkään mahdollista. Ja sitten ihmetellään kun ratapihalta loppuu kapasiteetti.

Huomenna otetaan rennosti, ilman aikataulua tai suurempaa sovittua menoa. Ehkä löydän rannan, jolta tonkia simpukoita.

25. heinäkuuta 2018, Roskilde, Tanska

Matkan lähetessä loppuaan tarjoiltava ruoka käy yhä kummallisemmaksi - jääkaappi kun on saatava tyhjäksi. Aamiainenkin oli eräänlaista cross kitcheniä ja koottuja teoksia, joskaan ei välttämättä parhaita paloja.

Sen kummempaa suunnitelmaa ei ollut, päädyimme ajelemaan melkeinpä vaiston ohjaamina Roskilde-vuonon ympäristössä. Munkholmsbro eli munkkisaaren silta jäi viime kerralta mieleen, siitähän voisi aloittaa. Vesi oli kuitenkin korkeammalla kuin silloin, ei päässyt hyppimään kiveltä toiselle ja ihmettelemään meduusoja. Rannalla lojui kuolleen joutsenen toinen siipi, tai osia siitä - en ole ihan varma, oliko yksi jäänteistä pätkä kaulaa.

Jäätelökioskin myyjä luuli ensin englantilaisiksi, totesi sitten että kyllä nyt on liian kuuma meille pohjoismaalaisille, kuten olikin, yli 30. Onneksi olen oppinut pysäköimään varjoon ja le Köppiksen ilmastointi toimii. Sitruunasorbetti toimi jälleen, vaikka ikeniä hieman kiristääkin.

Ajelimme läheiseen Holbækin kaupunkiin, tai ehkä sen lähiöön, kauppaan nimeltä Netto. Sen logona on kori suussa istuva äijäkoira, joku terrieri kai. Kummallisten tuotteiden virta vaan jatkuu, joka kerta löytyy jotain - taas poistuimme kassi täynnä.

Orøn saari vaikutti lupaavalta, sinne pääsisi lautalla suoraan Holbækistä - tai sitten hyvin lyhyellä lossilla, jonne pitäisi ajaa maaseudun läpi. Jälkimmäinen kuulosti kivemmalta ja halvemmalta, sinne siis. Takaisin munkkisaaren sillan yli, olemattomaan kylään jonka nimi oli Ejby, Kirke Hyllingeltä vasemmalle, läpi synkän metsän ja Hammerbakken mäkeä alas. Lossi olikin jo rannassa, edestakaisesta matkasta pyydettiin yli 30 euroa - ja salmi niin kapea, että helposti uisi yli. Kyllä ei makseta. Jäimme kuitenkin hetkeksi rantaan tonkimaan simpukoita, vesi oli hämmentävän kirkasta.

Toista tietä takaisinpäin, pysähdys Venslevissä. Venslev Høkaren on juuri sellainen maaseudun pikkukauppa kuin kuvittelitkin; paljon paikallisia pientuotteita, sinisen lenkin kokoisia grillimakkaroita, vanhoja myymäläkalusteita, kotona leivottua pullaa, kulahtanut mutta siisti yleisvaikutelma, pysähtynyt tunnelma, harrastelijamaalarin töitä myynnissä. Yhdet ostoskärryt. Poimimme korin täyteen erikoisia oluita hyvään hintaan, erikoisia karkkeja ja kummallisinta hunajaa mitä olen ikinä nähnyt - maidonvalkoista. Etiketteihin oli merkitty minkälaistten kasvien lähellä pesä oli ollut.

Kassatäti, arvokkaasti harmaantunut, sähläsi kassakoneen kanssa. Selosti sitten jotain niin paksulla murteella, että sanoja ei erottanut toisistaan. Ehdin juuri ajatella, että tuskinpa osaa englantia, ja että nytpä säädetään - mutta niin vain vaihtoi lennosta täydelliseen Oxfordiin. Oli tullut näppäillessä yksi nolla liikaa - saimme erotuksen käteisellä, kun korttitapahtuma ehti jo mennä. Ensivaikutelman ei saisi antaa hämätä, mutta toisaalta se johtaa toisinaan iloisiin yllätyksiin.

Kyndby, Dalby, harhailua maastossa, mäkinen ja mutkainen tie. Harjun päältä näkyi Roskildeen asti, design-voimalan erottaa kyllä. Lyngerupin jälkeen vilahti tuttu logo liian isossa rakennuksessa; Hansens Flødeis:in tehdas, myymälä, meijeri ja juustola. Takaisin ja heti! Heidän tuotteitaan tässä on pari viikkoa maisteltu, etenkin jäätelöä lähes päivittäin. Paikka oli menossa kiinni, mutta saimme silti napattua maistiaiset erinomaista juustoa, tyylikkään julisteen ja hävyttömän kokoiset pehmikset, jotka vaniljaisuudestaan huolimatta todellakin maistuivat.

Landerslev, Over Dråby ja pelkän nimen perusteella valittu Jægerspris. Tyhjä arpa, mutta niin käy joskus. Fredrikssund, Store Rørbæk, Ølstykke, Tandbjerg, Jyllinge, Veddelev, Himmelev, Roskilde. Laukkutetristä ja lomanloppumisen kaihoa. Näennäisen huonosti yhteensopivista pikku palasista palasteltu iltapala. Nokkeluutta siellä missä sitä ei kaivata.

Huomenna Ruotsin läpi Tukholmaan, pitkä ja tylsä päivä tiedossa. Energiajuomat odottavat jo kylmässä, tosin vielä kaupassa, mutta rahalla siitä selviää. Tu dui.

26. heinäkuuta 2018, Älvsjö, Tukholma, Ruotsi

Kämpän tyhjennys, auton pakkaus, takaluukun kiinnisaaminen. Turhaan en ole tetristä pelannut ja trukkia ajanut, mahtui sittenkin.

Ylös viimeisestä liittymästä ennen siltaa ja Ruotsia, parempien matkajuomien toivossa. Alkaa tulla melkein tavaksi, tässä on pysähdytty monesti aiemminkin. Risteys oli kuitenkin muuttunut, ajauduin väärään suuntaan - ja löysin vahingossa juomatukun. Hähä. Paikan piti olla auki, mutta liukuovi ei millään auennut. Niin käy usein, elektroninen silmä ei vaan tunnista hippiä. Onneksi joku tuli ulos, ettei tarvinnut tyhjin käsin poistua. Pullonpalautusluukun (täällä ei ole automaatteja) ukkeli vittuili, että joisit lisää kaljaa, ei meidän ovi noin laihoja näe. Ostin kostoksi monta.

The sillan ylityksestä on jo suurin hohto kaikonnut, vaan kyllä lähes taivaalla ajaminen miellyttää edelleen. Pientä tähtihetkeä seurasi useamman tunnin tylsä ajopätkä, ei oikein mitään mainittavaa - paitsi se, kun pysähdyimme haukkaamaan happea juuri sille levähdyspaikalle, jonka vieressä oli kalansavustamo. Oikein hyvä tuoksu kyllä, mutta jos nyt kuitenkin ajettaisiin vaan.

Tutut maisemat vilahtelivat ohi; karkkilentokone, Ikean varasto, metalliset käpylehmät, där hjulen altid snurrar -kyltti, jalustalle nostetut suihkuhävittäjät, kummitushotelli - yllättävän nopeasti oltiin Jönköpingissä ja sitten lähes Grännassa. Tietyö hidasti matkaa melkoisesti, ja koska aikataulu oli jo menetetty, voi yhtä hyvin vaihtaa hetkeksi pienemmälle tielle. Gränna on kaikesta turistisuudestaan huolimatta todella nätti ja viehättävä paikka, jonne tulee palattua aina uudestaan - komeat näkymät isolle järvelle ja Visingön saareen eivät haittaa yhtään. Kaupasta sain nälkääni kolmioleivän, jossa oli aivan liikaa oliiveja. En tiennyt, että sellainenkin vaihtoehto on mahdollinen.

Kuvauksellisen maaseututaipaleen jälkeen tankkasin Petrol-nimisellä huoltamolla, jonka logona on hirvi. Bensa oli hieman kalliimpaa, mutta täyttä ysivitosta, ilman etanolia. Eron huomaa.

Hotelli on Tukholman messukeskuksen vieressä, asemalle parisataa metriä. Avattu vuonna '72 nimellä American Motel - silloin kaiken piti olla suurta. Huoneessa on kaksi tuplaleveää sänkyä, kolmaskin mahtuisi helposti. Nukun vaikka poikittain, ihan vaan koska voin.

Gamla Stan on kiva paikka iltaisin, kun laivat ovat lähteneet ja turistit häipyneet. Asema on ihan tuossa ja paikalliset matkakortithan meillä jo onkin - siispä suunnitelma käytäntöön. Juna ajautui kuitenkin sivuraiteelle ja poikkeusreitille, yksi asema kun oli suljettu "turvallisuussyistä." Ääk ja iik. Pikagooglaus kuitenkin kertoi, että kyse oli niinkin kamalasta uhkasta kuin rikkoutuneista rullaportaista.

Loputtoman käytävämarssin, monien rullaportaiden ja muutaman junanvaihdon jälkeen nousimme vihdoin pinnalle. Oli nälkä ja uupumus, vaikka toisaalta auringonlasku juuri parhaimmillaan. Kaupasta kolmioleipä ja espresson makuinen limu, syödään ensihätään tuossa penkillä. Kaupasta tullessa penkit eivät olleet enää vapaita. Yritin kuikuilla rakennustyömaan aitojen välistä Mariabergetiä auringonlaskussa, ei onnistunut.

Penkkiä tai muuta sellaista ei löytynyt millään, vain ravintoloiden terasseja. No, syödään sitten sellaisessa. Pekoniburgeri ja olut, sitä on vaikea mokata - valitsemamme paikka pääsi kuitekin hyvin lähelle. Purilainen oli aivan syötävä, joskin mäkkärin gourmet-listalta saa parempia halvemmalla. Eniten rasittaa olut, se oli ruotsalaista kakkoslitkua, vain 3,5% - asiasta mainittiin hyvin pienellä. Ääh. Ei tässä kännejä olla vetämässä, noin pieni prosentti vaan vaikuttaa jo makuun.

Kiertelimme samoja tuttuja katuja, turisteja oli vähemmän kuin päivällä mutta enemmän kuin viimeksi tähän aikaan. Jo nähtyjen paikkojen vuoksi haastoin itseäni kuvaamalla vanhoilla käsisäätöisillä linsseillä, alkaa vähitellen sujua sekin homma. Ruudut näyttävät klassiselta valokuvalta - ei siksi, että olisin erityisen hyvä, vaan siksi, että kuvakulma on sama. Sitäkö se siis olikin, kaikki nämä vuodet?

Matka takaisinpäin ei sujunut ongelmitta; ratatöistä johtuvaa poikkeusjärjestelyä toisensa perään ja huonot opasteet. Tuijotin kolmella eri "eiku tää sittenkin tonne" -lapulla höystettyä linjataulua liian pitkään, luulin tajuavani - katsoin sitten laiturinäyttöön ja putosin taas täysin. Eihän tältä raiteelta pitänyt mennä junia tuonnepäin?! Vanhaa kunnon reittikarttaa ei tietenkään ollut missään, paitsi junien sisällä. Netistäkään ei löytynyt helposti ja akku oli hyytyä. Helppoa hommaa, jota hautova kuumuus ei ainakaan helpottanut.

Paikallinen reittiopas löysi sopivan vaihtoehdon heti, mutta se meni jostain syystä Kristalle tunteisiin ja ihon alle. Oli vähän huono päivä, pitää kuulemma sanoa - lisää toisessa päivityksessä. Selvisimme kuitenkin takaisin hotellille yksinä kappaleina ja lähes täysissä sielun voimissa. Huoneeseen päästyä korkkasin elämäni ensimmäisen minibaarioluen, nyt jos koskaan.

Huomenna katsellaan lähialueita kerrankin hieman lähemmin, laiva lähtee Kapelskäristä yhdeksältä illalla, eikä sinne ole kuin sata kilometriä. Loma loppuu, vaan ei ihan vielä.

Krista:

Lomailu ei ole aina ihanaa. Lähes koko reissun kestänyt flunssa, tää hullu kuumuus ja pitkä ajopäivä kulminoituivat tänään illalla siihen, kun Tukholman metroliikenne on ihan vitun sekaisin. Ei kulje, tai ei ainakaan pysähdy tuolla asemalla. Mene yksi pysäkki oikealle, tee kärrynpyörä, vaihda paikallisjunaan ja mene sillä kolme asemaa taaksepäin, hypi ruutuhyppyä sata metriä ja vaihda taas lähijunaan (joka on eri asia kuin paikallisjuna). Aviomieheni meinasi saada pataansa kertoessaan, että hänellä olisi nyt tässä Tukhoman joukkoliikenteen reittiopas, joka kertoo mihin pitää mennä. Mykkäkoulua ja äläkoskemuhun. Södermalmilla kirjaimellisesti räkä poskella vollottamista kuinka mä haluun omaan sänkyyn nukkumaan. Nyt, kun puolet minibaarista on tyhjennetty, elämä voittanee.

Tämänkin välikohtauksen Ilmari kuitannee matkapäiväkirjassa, että "Kristalla oli vähän huono päivä"

27. heinäkuuta 2018, Kapellskär - Naantali

Loman viimeinen hotelliaamiainen ja Snösättran graffiteja kohti. Le Köppis oli ottanut koko aamun aurinkoa, kojelaudalla olisi voinut paistaa vaikka keksejä. Telineeseen unohtunutta iPodia ei kärsinyt koskea, laitoin sen kylmälaukkuun jäähtymään.

Tukholman keskustatunneli on kätevä ajaa ja nätti katsella, risteykset on valaistu luovasti - ja niitä on monta. Eihän siinä mitään, mutta kun gps menettää maan alla signaalin kovin äkkiä. Että oltiinkos me menossa Gustavsbergiin vai Ido 59:iin? Tunnelista poistuttuaan navigaatiosetä on hetken aikaa pöllämystynyt, eikä tajua tästä maailmasta mitään - ohjeita se toki antaa. Ajoin siis saman liikenneympyrän ympäri kahdesti, kun se neuvoi. Onneksi ei kolmesti, olisivat luulleet maalaisiksi.

Snösättragränd on paikallisen pienteollisuusalueen pääkatu. Täältä löytyy autojobbaria, romukauppiasta, käytettyjen trukkilavojen myyjää ja muuta sellaista - vähän kuin Tattarisuolta vielä jokunen hetki sitten. Kadun kaikki aidat, seinät ja muut on maalattu, luvan kanssa, täyteen todella tasokasta graffitia ja katutaidetta. Olen intoillut paikasta ennenkin, kuten muistanette.

Auto sivuun ja ihmettelemään. Hiekkapintainen katu pölisi, aurinko suorastaan löi - uskomattoman kuuma ja painostava ilma. Maalausten laatu kompensoi tuskaa hieman, ja pitäähän taiteen vuoksi kärsiä - mutta että muiden taiteen? Katselimme kuitenkin gallerian loppuun, oli se sen arvoista.

Paahteiselta teollisuusalueelta helteiseen saaristoon. Kerrankin oli aikaa, siispä katsomaan Fredriksborgin linnoitusta Oxdjupetin salmeen - juuri sitä pyöreää tornia, jota ruotsin-laivasta katsellaan. Reitti kulki läpi huonomaineisen lähiön, joka on toki rauhoittunut sitten 90-luvun - ja heti perään paikallisen kultahammasrannikon, jossa ei todellakaan oltu taloissa säästelty. Hyvä kontrasti kyllä.

Fredriksborg tuli esiin paahteisen metsän takaa, suurempana kuin kuvittelin. Paahteinen rinnetontti hautui auringossa, kolusin sen tarkkaan, vaan en löytänyt mitään kovin kiinnostavaa. Torni oli ollut joskus puolet korkeampi ja hienommalla kivellä vuorattu, mutta sotatekniikan kehitys ajoi ohi - kivet käytettiin parempiin tarkoituksiin. Ironista kyllä, alle sata vuotta myöhemmin salmen toiselle puolelle rakennettiin modernimpi linnoitus. Sen nimi on selvyyden hämmentämiseksi Oscar-Fredriksborg. Vanhan linnan vartiotuvassa valmisteltiin kesähäitä, Viking Cinderella ajoi ohi. Torniinkin olisi kai päässyt kysymällä, vaan en viitsinyt häiritä hääväkeä. Että viitsiikö joku tulla käyttämään hippiä kellarissa, kun ei teillä näytä olevan kuin ihan helvetin kiire.

Lossilla salmen yli ja Oscar-Fredriksborgia tutkimaan. Sekin oli suljettu ja tylsempi kuin oletin - vaan eipähän tarvitse enää miettiä. Toisaalta, sisällä olisi voinut ollakin jotain näkemistä, koko kukkula kun on yhtä tunnelia ja luolastoa. Tämä linnoitus oli käytössä 30-luvun loppuun asti, hyvä että purkivat sen toisen.

Saaren läpi ja kolmannelle linnoitukselle. Vaxholmin linnotus sulkee sen toisen Tukholmaan menevän väylän, rannalle on muodostunut jonkinlainen kesäsiirtola ja ulkomuseo jo parisataa vuotta sitten. Nättejä pikku taloja ja kiemuraisia kujia, eikä parkkitilaa missään. Ravintolatkin näyttivät oikein kivoilta ja ennen kaikkea halvoilta. Tänne pääsee myös reittiveneellä Tukholmasta, jätimme tarkemman tutkimisen jollekin sellaiselle reissulle.

Kaupasta pientä evästä, vaikka helle veikin nälän, ja eteenpäin. Viereiselle pienelle saarelle, koska se näytti kartalla kivalta - ja ehkä siellä olisi linnakin. Evästelimme rannassa, vanha pariskunta ajoi viereen ja tupakoi laiturilla ketjussa, kolme röökin verran, kunnes lähtivät. Karttaa tarkemmin katselemalla kävi ilmi, että täällä todellakin oli linna - Bogesund, vain kilometrin päässä. Sama keltainen kuutio, jota ruotsinlaivasta katsellaan. Sinne siis.

Bogesund oli aikoinaan, satojen vuosien ajan, pelkkä kartano, ylellinen metsästysmaja tai kesäasunto, mutta uusi omistaja muutti sen, varoituksista huolimatta, senaikaisen tyylin mukaiseksi - monta lisäkerrosta ja kulmiin sakarahuippuiset tornit. Mauton, mutta sopii teille. Vuosi tapahtuneesta sekä arkkitehti että isäntä olivat kuolleet - isäntä lisäksi menettänyt maansa. Nyt linna töröttää puunlatvojen yläpuolella kuin mikä tahansa maisemaan sopimaton asia.

Aikaa oli vieläkin ihan liikaa, joten suunnistimme viimeiselle etapille. Wira Bruk on 1600-luvun ruukki, joka on säilynyt lähes alkuperäisessä asussaan. Punaisia pikku mökkeä, iso rakennus jossa torni, vuolaana virtaava joki, tyyni myllylampi, isoja pajarakennuksia, koivumetsää - kaikki tämä tunti ennen auringonlaskua, kun valo tulee alhaalta ja maalaa kaiken hienommaksi kuin se onkaan.

Kiertelin rakennuksia, kimppuvasaroita sun muita ahjoja ja vesirattaita pikkupoikamaisen innon vallassa. Tänne salakuljetettiin saksalaisia aseseppiä 30-vuotisen sodan aikaan - ja kohtapa olikin ruotsin armeijalla ylivertaiset miekat. Viimeinen seppä kuoli 82-vuotiaana joskus vuosisadan vaihteessa, kalkutus taukosi viimein - tuotanto oli silloin jo siirtynyt miekoista auroihin. Osa laitteista on toimintakunnossa vieläkin, kesäisin taotaan kun turistin seteli on vielä painotuore. Kerrassaan viehättävä pikku asetehdas.

Aikaa oli vieläkin, kiiruhdimme hitaasti satamaa kohti. Samaan laivaan jonotti satakunta rättisitikkaa tai senkaltaista tuotetta - sirinä oli melkoinen, kun ne käynnistivät. Laiva oli uudempi ja uudistetumpi kuin viimeksi, varmaan päivävuorollakin viihtyisä. Matkan hintaan kuuluva ruoka oli tosin edelleen suoraan 90-luvulta; kermaperunoita, pitkään hautunutta lihaa ruskealla kastikkeella ja hillosipuleilla, pötkönä paistettua sianfileetä kermakastikkeessa, silakkarullia. Kyllä sillä elää, jos ei elämystä saa. Drinkkilistaa oli sentään uudistettu, enää ei saanut ampiaista tai sinistä enkeliä - vaikka kaipa nekin vielä ulkomuistista lähtisivät.

Katselin ulkokannella oletettua kuunpimennystä aika pitkään - ja tulihan se lopulta pilvien takaa esiin. Kunnon kuvia ei saanut, koska laiva liikkui - pidemmät valotusajat venyttivät kuun soikioksi. Pimennyksen väistyessä valo lisääntyi, muutama pac man -kuu onnistui hyvin.

Herätys aivan liian aikaisin, laiva oli satamassa jo 07:15. Sata yhtäaikaa käynnistyvää rättäriä autokannella huvittivat hieman, enemmänkin.

Ajoimme läheiseen anoppilaan parin tunnin päikkäreille, vaikkei kello ollut vielä juuri mitään. Myöhäisen aamiaisen jälkeen pikamarssia Helsinkiin, auton tyhjennys - ja bänditreeneihin. No rest for the wicked. Ja ensi vuonna uudestaan, määränpää tosin voi olla eri.

*****

Krista:

Niin se vaan kävi, että yllättäen ja salakavalasti loma loppui. Seuraavan mutkan takana on Naantali ja ensi viikolla paluu hikisille työpaikoille. Mutta ei hätää äidin pikku pallerot, Ilmari kasaa vielä viimeisen päivän tunnelmat viimeiseksi matkapöiväkirjan osaksi teidän kahvituokioitanne elähdyttämään! Ja voin vannoa, että ensi vuonna mennään taas. Minne, on vähän vielä epäselvää. Schwarzwald tai Romania. Tai sitten me oikeasti perustetaan se hippien juustonteko- ja lehmienrapsutteluretriitti alpeille. Mutta ihan varmasti Ilmari niistäkin tapahtumista raportoi.

Tanska. Ei siellä hirveästi mätää ole. Ystävällisiä ihmisiä, jotka kaikki puhuvat järjettömän hyvää englantia. Ja joilla on aika musta huumorintaju. Ystävällisiä koiria. Hiton hyvää safkaa (enkä edes puhu mistään nu nordikista) ja laadukkaita raaka-aineita ihan peruskaupassa. Nättiä arkidesignia pikkuasioissa, esim. miten liikennemerkkipylväät on muotoiltu. Saaria ja alueita, joilla jokaisella on ihan oma tunnelmansa. Mieletön valo. Järjettömän hyviä (taide)museoita - tästä voisin kirjoittaa ihan kokonaan oman julkaisunkin! Hyggeä.

Toisaalta, Tanska on kallis maa jonka kielestä ei saa mitään selvää. Luettuna joo, kun keskittyy. Puhuttu ei vaan, ei. Muukalaisvihamielisyyttä ja äärioikeiston nousua. Kukaan ei kierrätä. Pientä mulkkuutta liikenteessä. Mutta silti, menkää Tanskaan. Muuallekin kuin Köpikseen tai Legolandiaan. Yöpykää keskellä peltoa olevassa b&b:ssä, rapsutelkaa lehmää ja syökää kanelisnegel.