27. toukokuuta 2019, Steffenshof, Saksa

Aamiaiseksi eilisiä frikadelleja eli litteitä lihapullia ja tanskalaista currysalaattia, joka on erikoinen keksintö. Keltaiseen majoneesiin, jossa on currya vain väriksi, on sotkettu kinkunsuikaleita, herneitä, omenanpaloja, ehkä selleriä, pieniä makaronihitusia ja punaista paprikaa. Elämyksen kruunaa takavasemmalta hiipivä tulisuus, maussa kun ei ole mitään chiliin viittaavaa. Hmm. Kurpitsansiemensämpylöissäkin oli yllätys, nimittäin rusinoita ja ananasta. Erikoinen maku heillä, itse toki pidän myös.

Kulinarismin jälkeen seikkailimme ulos kaupungista, kummallisia kiemurtelevia kehäteitä pitkin. Liittymät olivat vieläkin sekavampia solmuja kuin Italiassa toissa vuonna, ja se on jo jotain - heikäläistä spagettia ei voita mikään, luulin.

Autobahnille päästyä meno muuttui suoraviivaisemmaksi, sääkin suosi tänään paremmin kuin eilen. Jonkun tunnin tapauksettoman ajon jälkeen kohtasimme arkkivihollisemme, seisovan ruuhkan eli staun. Jonot sentään matelivat. Siirryimme pientareelle, että autojen väliin jäisi rettungsgasse eli pelastuskuja. Piennar oli roskainen, mehupurkki poksahti iloisesti kun ajoin yli. Muutaman kilometrin päässä oli pieni kolari ja autoilijan kilari, rekkakuski oli tylysti kiilannut henkilöauton kyljen ruttuun etsiessään ulospääsyä ruuhkasta. The only way out is through, luulisi ammattilaisen tietävän. Kilometri tästä oli koko tie poikki, meidät ohjattiin liittymästä keskelle maaseutua.

Pienemmällä tiellä, jossain Münsterin lähellä, ihmettelin tasaista nakutusta, joka tuntui tulevan renkaasta. Ehkei poksaus sittenkään ollut mehupurkki? Tarkistimme asian parkkipaikalla heti kun sellainen löytyi ja paikalliset olivat lakanneet ahdistamasta takapuskurissa kiinni - täällä kun kärrypoluillakin on satasen rajoitus. No, ruuvihan siellä oli, komeasti pystyssä.

Jaa jaa, ja mitäs nytten? Kestääkö tuo perille asti, parisataa kilsaa? No ei. Navigaatiosetä neuvomaan lähimmälle korjaamolle, 700 metriä. Ukko sanoi puhuvansa kyllä englantia, mutta vaihto kolmen sanan jälkeen saksaan. Oikeaa rengasta ei heillä ollut, mutta tutun korjaamossa kyllä. Osoite muistiin ja sinne, varovasti, paikallisia kaahareita väistellen. Reiska siellä jo tiesi tulostamme, väitti ettei puhu englantia mutta kielioppi oli moitteetonta ja lausuminen pelkkää Oxfordia. Rengas irrotettiin, ruuvi poistettiin ja kumia vulkanoitiin puolisen tuntia, hintaan 29,70. Aika kohtuullista.

Kylän nimi oli Lüdinghausen, se näytti hämmentävän vanhalta. Krista bongasi odotellessa linnan, pitihän sitä mennä katsomaan. Burg Vischering on keskiaikainen kivilinna, juuri sellainen kuin lapsena kuvittelit. On vallihautaa ja laskusiltaa, veteen päättyvää kivimuuria ja isoja puita. Ah. Aikaa vaan ei ollut paljon, eikä linnakaan auki - ja viereisessä puistossa purettiin viikonlopun keskiaika-larppia, johon kuului myös merirosvoja, mad max -autoja ja dinosauruksia. Erikoismeno.

Pienen täydennyksen jälkeen eteenpäin. Oli kiertoteitä, nopeusrajoituksia ja pari stauta, tulisimme myöhästymään - Krista soitti majoitukseen jossa ei spiikattu längvitsiä juuri ollenkaan. No, asia tuli selväksi vaikka elekieli onkin hankalampaa puhelimessa. Maisema alkoi kumpuilla, sitten ryppyillä - lopulta ylitimme laaksoja todella korkeita siltoja pitkin. Lähellä määränpäätä tie kapeni, lopulta yhden auton mentäväksi. Pilvet roikkuivat alhaalla, niitä tuli pelloilla vastaan. Tiheässä metsässä vilahteli kauriita. Saavuimme aukealle, sitten noin viiden talon kylään. Puun alla kyyhötti tupakka-automaatti, lyhdyssä luki bitte ein Bit, baari taitaa vaan olla lopullisesti kiinni.

Baarin talossa oli Feriewohnung Pies, viereisessä tämä meidän eli Feriewohnung Mies. Kuinka kätevää. Onneksi en ollut helteestä hies. Paikka on nätti kuin satukirja, mutta talo sisältä hyvin saksalainen. Herra Mies ei puhu kieliä juurikaan, tulimme silti ymmärretyiksi.

Pientä ruokatäydennystä läheisestä Kastellaunin pikkukaupungista - sielläkin on linna, se on täällä tapana. Saatoimme hieman innostua valikoimasta, mutta siksihän täällä ollaan. Linnalle, tai oikeastaan rauniolle, ei löytynyt parkkipaikkaa - palaamme jos ehdimme. Itse kaupunki näytti todella keskiaikaiselta ja ikuisesti asutulta. Talot oli vuorattu mustalla liuskekivillä yltä päältä, aivan kuin Hartz-vuoristossa jokunen vuosi takaperin - täällä tunnelma oli kuitenkin eri, vähemmän sulkeutunut. Yritin ajaa toista reittiä takaisin, vielä vanhemman kylän kautta, vaan tie oli poikki.

Kämpille pizzaa lämmittämään ja viiniä maistamaan, sisustuksen ihmettely sujuu siinä samalla. Huomenna pyöritään lähialueita, eli jokilaaksoa, viinitarhaa ja ristikkotaloa luvassa. O jee.