29. toukokuuta, Steffenshof, Saksa

Aamun piti olla nopea, mutta kyllä se hitaan puolelle kaatui. Todettakoon silti, että paikalliset leikkeleet ja juustot ovat perusteellisen hyviä, saavat jopa kehnon paahtoleivän maistumaan taivaalliselta.

Kiertoteitä ja poikkeusjärjestelyjä vältellen kohti Bernkastel-Kuesia, Moselin molemmin puolin sijaitsevaa kaksoiskaupunkia. Olemme nyt Hunsrück-vuoristossa, joka erottaa Rheinin ja Moselin toisistaan - kiipeämistä, syherötietä ja pitkiä näköaloja siis riittää. Vuoriston korkein kohta tosin on noin 800:ssa metrissä, eli oikeampi nimitys olisi kai harju. Joka tapauksessa Bernkastellin puoli on kovasti kehuttu - ja maineensa veroinen. Vinoa ristikkotaloa, kapeaa kujaa ja viiniköynnöstä rinteillä, jokilaivoja ja viinikauppoja. Ja tietenkin myös turisteja, muttei häiriöksi asti. Näin aikaisin päivällä suurin osa porukasta oli valkotukkaista väkeä, oikein kohteliasta ja hyväntapaista. Le köppiskin sai jäädä maksulliseen parkkiin ilmaiseksi, kunhan kävin hakemassa automaatista lipukkeen. Kätevää.

Pittoreskeillä kujilla vaellellessa pisti silmään koirien suuri määrä, monet niistäkin jo varttuneempia. Eikä siinä mitään, mutta kun todella monta kuljetettiin käsilaukuissa, repuissa, kasseissa ja lastenvaunuissa. Hämäävää. Karskilla partaukollakin, harmaantuneella toki, oli laukussaan terrieri.

Kävimme myös viinikaupassa palveltavina, rouva tiskin takana oikein innostui kun sai maistattaa muutamaa vaihtoehtoa - oli nimittäin etukäteen selvää, että mukaan tarttuisi se kalliimpi vaihtoehto. Kuten itselleni kävikin.

Pikataival kohti Luxemburgia. Moottoritie oli yhtä mäkeä ja mutkaa, pelkkä kaistan vaihtaminen näissä kenttäolosuhteissa oli yllättävän vaikeaa. Autosta ei lopu ensin teho kesken (no oikeasti ylämäissä loppuu) vaan ajo-ominaisuudet. Lujempaakin pääsisi, jos uskaltaisi - eikä se ole kiinni kuskista, vaan autosta. Ihan kohta lähtee käsistä -fiilistä kun ei jaksa montaa tuntia kerrallaan.

Luxemburgiin päästiin ja jouduttiin, navigaatiosetä yritti opastaa meitä keskustaan. Tämä johti kaikenlaisiin tilanteisiin ja reittivalintoihin, joita en uskoisi jos en tietäisi. No, itsepä ovat laittaneet tiensä kulkemaan mm. kymmeniä metrejä korkean linnoituksen harjaa pitkin mutta silti ratasillan ali, ja ylös 30% nousuja, joissa ykkönenkin on liian iso vaihde. Ja paikalliset ovat tietenkin suhanneet näitä polkuja viimeiseen rastiin asti koko ikänsä, ja hermostuvat heti jos ei joku muu muista hiljentää ennen Clauden viimeviikolla asentamaa sadevesitynnyriä, vaan jarruttaa äkisti kohdalla.

Jätimme urhean kovakuoriaisen parkkihallin hämärään ja navigoimme vaiston varassa kohti jokea. Tämä kannatti, olimme ennen pitkää itse linnoituksen alapuolella. Joki heijasti hienosti, ilma oli sopivan lämmin ja aurinko paahtavampi kuin kotona. Jonkinlainen linnoitus tässä on ollut jo 1300-luvulta, ja siitä asti sitä on paranneltu ja laajennettu - torneja ja muureja joka paikka täynnä. Itse asiassa tänne ajaessa näkyi keskellä peltoa yksi yksinäinen torni, ei kovin korkea. Sellainen olisi kyllä hieno, voisi kiivetä ylös ja huudella törkeyksiä, että tulkaapa koittamaan, mulla on ruokaa ainakin viikoksi ja kaljaa kahdeksi. Ja kyläläiset katsoisivat, että taasko se mesoaa tuolla, kuka sille myi?

Takaisin Luxemburgiin, jonka näkymästä tuli kovasti mieleen sekä Cesky Krumlov että Rothenburg ob der Tauber. Seurailimme jokivartta, ohi korkeiden vallitusten, kasematttien ja teppojen, yrttitarhojen ja kirkkojen. Joki kohisi, kimalainen hurmasi ja paahteinen polku tuoksui sateen jäljiltä. Yrttitarhassa kasvoi lähinnä nokkosia, valioyksilöitä kai.

Hetken harhailun jälkeen löytyi hissi, joka vei yläkaupungille. Pamahdimme suoraan kovaan ytimeen, keskelle hallintokortteleita. Oli jos jonkinlaista virastoa, joille kaikille ei ole edes käännöstä. No, reunan yli oli kuitenkin mahtavat näkymät alakaupunkiin ja joelle - ja vielä ylemmäs, bisneskortteleihin. Löysimme myös vahingossa saman mäen, jota aiemmin epäuskoisina autollamme autoilimme - jalkaisin mäki tuntui vieläkin jyrkemmältä. Pääsimme kuitenkin kasematin päälle, näkymiä ihailemaan ja pianonsoittoa kuulemaan.

Täällä, kuten Myyrmäessäkin, on hajasijoitettuina kaikkien käytössä olevia urbaaneja pianoja. Niiden vire voi vähän heitellä, mutta osaavissa käsissä se ei niin haittaa. Tämänkertainen ohikulkija oli taitava, tytötkin tykkäsivät. Miksi muusikot saa aina kaikki naiset, kysyi vaimo - en tiennyt, itsehän olen vain soittaja.

Jyhkeän linnoitusmuurin päällä tosiaan kulki autotie, en keksinyt äsken omiani. Sisempiin kerroksiin olisi päässyt kiertelemään, arkeologisia löytöjä katsomaan ja historiasta oppimaan - se kun on nykyään hankalaa monille. Olisi kiinnostanut, mutta tankki alkoi olla tyhjä - pitäisi kai syödäkin joskus. Raahauduimme viime voimillamme autolle ja sen vilvoittavien eväsleipien äärelle - jotka tosin nautittiin vasta ulkona, parkkimaksuvelvollisuuden katkettua. 8 euroa kolmesta tunnista on törkeä hinta pysäköinnistä, mutta jättimäisen ulkomuseon pääsymaksuna oikein kohtuullinen.

Huomenna saksassa on kaikki kiinni, ruokaa oli siis varastoitava. Poikkesimme paikalliseen markettiin, jota ei nimestä tunnistanut ruokakaupaksi - Cactus voisi olla mikä vaan liike. Hintataso oli hämmentävän heittelevä - jotkut asiat pirun kalliita, toiset naurettavan halpoja. Kohtuullista viiniä sai alle kahdella eurolla pullo, samoin olutta - mutta karkit olivat kalliita, kuten säilykkeet ja kuivatavarakin. Kärry täyteen erikoisuuksia ja ulos, tänään piti olla aikaisin kotona - vaan ei se mennytkään ihan niin. Piti tankata, etsiä poikkeusreitti ja selvitä iltaruuhkasta. Näimme kuitenkin komean auringonlaskun melkein perillä - ja bensa oli todella halpaa 1,20 litra ja vielä Shellillä.

Kämpän raivaus, viinipullonpohjien tyhjennys, vähän tähteitä pannulle ja ehkä muutama tähtikuva - ilta on kirkas ja valosaaste vähissä. Huomenna jatketaan alaspäin, johonkin Baden-Badenin lähistölle. Tu dui.