30. toukokuuta 2019, Langenbrand, Saksa

Aamuinen auton pakkaus ja keskustelu majoittajan kanssa googlekääntäjän kautta - melkoista urheilua. Harmi, ettei saksa taitu paremmin, vaikuttivat oikein mukavilta. Olisi voinut kysyä vaikka naapurin baarista, että mikä siellä on meno - terassikaluseet oli nimittäin aseteltu ulos, mutta ketään ei ole näkynyt. Tästä menee kyllä vilkas vaellusreitti, liiketoiminta saattaa olla hyvinkin kannattavaa.

Kohti päivän kohdetta, Burg Eltziä - tai niin oli ainakin tarkoitus. Navigaattori ei tunnistanut linnaa, eikä kylää, jossa se sijaitsee - puhelimen kartta taas ei saanut yhteyttä. Olemme kai Suomessa tottuneet liian hyvään, kun nopea netti on aina ja kaikkialla - täällä ei niinkään, hyvä jos tekstari menee läpi. No, ajoimme puoliksi tuurilla oikeaan suuntaan, mutkaisia ja mäkisiä erikoisteitä, tiheän metsän keskellä. Pian jo näkyikin linna, mutta se nyt ei ole mitenkään poikkeuksellista. Osuimme kuitenkin oikeaan paikkaan, mutta väärälle puolelle jokea. Paikan nimi oli omaperäisesti Burgem.

Säätämisen jälkeen näkyi jo opaskylttejäkin Burg Eltzille päin, muttta ongelma oli nyt se, että ne osoittivat melkeinpä kaikkialle yhtä aikaa; oikealle, vasemmalle ja suoraan, joka suunnassa Burg Eltz. Valitsin summassa jonkun, tietenkin sen huonoimman - tie mutkitteli ensin spaghettina, mutta kyllästyi sitten empimiseen ja kävi pelottavan suoraviivaiseksi. Seurasi puolitoista kilometriä suoraa nousua, niin jyrkkää että piti tarjota ykköstä pesään. Huh huh.

Seuraavassa kyltissä Eltz oli enää kahdessa suunnassa - ja pian olimmekin perillä. Parkkiukko tahtoi kaksi euroa ja viittoi sitten hiekkakentän laitaan, olimme melkeinpä ainoat asiakkaat. Linnalle oli kuitenkin vielä matkaa, valitsin 15:den minuutin metsätaipaleen jalan. Krista meni maksullisella bussilla. Metsä näytti meikäläisittäin varsin eksoottiselta; isoa lehtipuuta, kiipeilevää murattia, huokoisen kallioista maata, vihreää hämyä, lintujen kurnutusta. Polku kulki ylhäällä rinteessä, seuraillen alempana virtaavaa puroa, joka solisi paikoitellen.

Linna tuli esiin mutkan takaa, juuri sellaisena kuin sen muistinkin: ei niin Disney kuin Neuschwanstein, mutta satukirjamainen ja elämää suurempi - kivimuuri kasvaa suoraan jyrkästä kalliosta, ylempänä kaikenlaisia torneja ja muita ulokkeita. Viime käynnistä on jo yli 20 vuotta.

Kiertelimme hyviä kuvakulmia etsien, itse linnaan ei ollut tarkoitus mennä - ne kun ovat usein pettymyksiä, Schloss Runkelsteinia lukuunottamatta. Laskeuduin vielä purolle katselemaan, vastaan tuli retkeilyporukoita erävaatteissa ja marssilauluja laulaen - mutta myös tavallisemmin pukeutuneita joukkioita, joilla oli jo aika mones kalja kädessä ja hyvä nousu päällä. Öhöhöö linna, ne sanoivat - ties kuinka kaukaa olivat kävelleet. Kaikkea se vapaapäivä teettää.

Puron keskellä oli pieni saareke, jolle johti kutsuva astinkivien polku. Kävin etsimässä kuvakulmia, mutta löysin vain nopeat refleksit, kun kivi luiskahti alta paluumatkalla. Ei kastunut kamera eikä laukku, toinen kenkä ja lahje kyllä.

Takaisin linnalle päästyäni ihmettelin ihmismassan määrää ja tiheyttä, ei tahtonut sekaan mahtua. Niitä tulee koko ajan lisää, kertoi Krista, joka oli nähnyt myös instagram-pariskuntien vyöryn. Että tuo yksikin mimmi yrittää saada kuvaa, jossa pyörähtää niin että hiukset ja takki hulmuavat ja nyt on rotsi noukittu pusikosta jo neljästi.

Päätin palata takausin bussilla, sen pohja raapi asfalttia tiukoissa mutkissa, mutta kuski ei säästellyt. Jonossa näin koiran, jonka valjaissa luki biojäteastia. Huvitti. Parkkikenttä oli palattuamme aivan täysi, portilla jonoa. Hyvä ajoitus.

Kohti etelää ja Baden-Badenia, tai ainakin sinnepäin. Maaseututaipaleella tuli kuitenkin vastaan vielä yksi linna - joka näytti minusta enemmän kirkolta. Aina on aikaa yhdelle, joten katsotaanpa tarkemmin. Kyseessä oli klassinen business in the front, party at the back -tyyppinen ratkaisu, jossa kirkon tornit oli korvattu linnan torneilla, loppuosan ollessa silkkaa katedraalia. Kylän nimi oli Münstermaifeld ja rakennuksen Stiftskirche St. Martin und St. Severus. Kävimme toki sisälläkin, paikka oli täynnä upean humoristista kirkkotaidetta. Niille on kiva keksiä sanoja suuhun ja ajatuksia päähän, mitä epäsovinnaisempia sen parempi - ja noin ilmeikkäille se on helppoa.

Münstermaifeldissä oli kyllä ihan oikeakin linna, mutta sille ei jäänyt nyt aikaa - piti lähteä taas suunnistamaan. Langenbrandin kylä ei ollut navigaatiosedälle tuttu, saimme kaivettua puhelimen kartasta viereisen paikan nimen, ennen kuin yhteys katkesi taas.

Pari tuntia autobahnilla, osittain tutulla tiellä. Muistin jopa kohdan, jossa rajoitus laski ja varoitettiin kuopista, mutta tie oli tasaisempi kuin koskaan - nopeuksien vapautuessa tuli sitten niitä kuoppia. Hienosti vedetty.

Moottoritieltä pienemmälle väylälle, mutkittelevaa jokilaaksoa seurailemaan. Tasoristeyksiä aivan liian usein, samoin teollisuuslaitoksia - luulisi, että niille on parempiakin paikkoja kuin tämä idylli. Saattavat kyllä olla niin vanhoja firmoja, että ovat aloittaneet jo vesivoiman aikaan. Laakso on matalampi kuin edelliset, vehreä ja kaunis. Rata kiertelee luonnottomissa paikossa, kuin saksalaisessa pienoisjunassa.

Kämppä on omakotitalon noin neljännessä kerroksessa, sinne mennään pengerretyn puutarhan kiemuraisia ulkoportaita pitkin. Naapurissa kasvaa viiniä, ikkunasta näkyy kirkko, jonka kello kilisee vartin välein, tasalta ja puolelta sitten enemmän, vuorokaudet läpeensä. Harjakaton läheisyys tekee huoneista oudon muotoisia ja johtaa kummallisiin ratkaisuihin - joista moni olisi vältetty pienellä miettimisellä. No, tässä ollaan vain pari yötä.

Tänään emme suorita enempää, päivän toinen keskustelu googlekääntäjän välityksellä otti yllättävän paljon voimille - isäntä on hyvin avulias, jopa häsläämiseen asti, vaan ei puhu muuta kuin saksaa. Vaan eipä siinä, ruoka tulille ja olut huulille, huomenna turistoidaan taas enemmän.