2. kesäkuuta 2019, Rudenberg, Titisee-Neustadt, Saksa

Häsläävää isäntää ei aamulla näkynyt, jätimme avaimet pöydälle ja häivyimme sanomatta hyvästi. Oli jo kuuma, helleraja tultaisiin ylittämään.

Taas samaa tietä kohti Freudenstadtia, muitakaan kun ei ole. Alkaa jo tökkiä, vaan eipä tuotakaan pätkää ihan heti tarvitse uudestaan ajaa. Viime päiviltä tuttu teema jatkuu: syvä jokilaakso, kuusimetsä, neonvihreä ruoho, pienet tehtaat, parantolat, pienoisjunamaisen epäuskottava rautatie. Eivät ne kyllästytä vieläkään, mutta uutta sanottavaa on vaikea keksiä. Tai no, taloja ei ole enää vähään aikaan päällystetty liuskekivillä, ne on korvannut viiden sentin paloista ladottu suomumainen paanutus.

Matka ei ollut pitkä, vaan eipä se tuntunut oikein etenevän. Oli kuuma, ilmastointi yritti taistella aurinkoa vastaan mutta meinasi jäädä toiseksi. Schiltachin kohdalla valitsin puolihuolimattomasti historiallisen keskustan, enkä tunnelia - virhe oli kannattava.

Kaupunki on kahden joen yhtymäkohdassa, niitä pitkin on uitettu tukkeja vuosisatojen ajan. Tästä vaurastuneena on ollut varaa rakentaa, keskusta on hyvinkin hieno ja kuvauksellinen, joskin pieni. Kiertelimme hetken niillä muutamilla kaduilla, ristikkotaloja ja sensellaista, tiedättehän. Ja oli siellä toki schiltakin, jopa useita. Lapset pärskivät matalassa joessa, kukkulalla vahtiva roomalainen linnoitus oli enää kasa kiviä.

Juutuimme hitaasti liikkuvan vanhusjoukon taakse. Luin jostain, että jokaisen 80-vuotiaan sisällä on hämmentynyt 15-vuotias, joka ei oikein tiedä että miten tässä nyt näin kävi. Sen on pakko olla totta; nuokin kumarat ja valkopäiset pojat veistelivät puujalkaisia sanaleikkejä joille tytöt kikattivat, eikä se johtunut juttujen laadukkuudesta.

Gelaterian valikoima oli erikoinen, kuten vaikka "jogurtti-granaattiomena" tai "sininen" mutta maut hyviä. Tilaus hoitui neljällä kielellä yhtä aikaa, teki mieli sanoa kiitos suomeksi. Jäätelön syöminen varjossa, ei tuollaisella kelillä oikein muuta jaksa. Jatkoimme kuitenkin takaisin autolle, se jäi sahamuseon pihaan, vesirattaan viereen.

Museo oli yllättäen ilmainen. Opin, että tukinuitto näissä puroissa oli hieman kovempaa hommaa kuin meilläpäin. Puut sidottiin pieniksi, noin kuuden rungon lautoiksi, niitä sitten nelisen kappaletta peräkkäin. Joka lautalle ukko seisomaan pitkän kepin kanssa. Sitten kerrytettiin vettä patoaltaaseen ja annettiin roiskua - virta oli liian heikko ja matala ilman tätä lisäpulssia. Kiville ei kannattanut ajaa, koska siihenhän sitten jäi.

Yhdessä rakennuksessa oli vesiratas, paljon hammaspyöriä ja yläkerrassa saha - toisessa taas puunkuorimiskone ja nahankäsittelylaitteita. Puun kuorta käytettiin nahan parkitsemiseen, käytetään varmaan vieläkin. Mikä olikaan kaarna englanniksi? Aivan. Yläkerrassa näin myös nahkurin orret, mutta ennakkotiedoista poiketen ei siellä kukaan tavannut.

Matkalla kohti Tribergiä kohtasimme maailman suurimman käkikellon. Melkoinen antikliimaksi, kaiken hehkutuksen jälkeen. Ehkä koneisto olisi ollut näkemisen arvoinen, mutta siitä olisi pitänyt maksaa. Kävin krääsäkaupasta limua, juutuin kassalle kun venäläiset hieroivat kauppaa tuhannen euron käkikellosta. Valikoimaa tosiaankin riitti, sadoittain erilaisia - moni oli äänekäs, harva tyylikäs. Iso kello oli tällävälin kukkunut, kuulemma käki ja ääni eri tahdissa keskenään.

Tribergin vesiputous on Saksan korkein, kylä taas tähän mennessä nähdyistä ehdottomasti turistein. Kamala paikka, kertakaikkiaan, vaikka sijainti ja miljöö olivatkin kivat. Itse putouksille oli pääsymaksu, samalla sai ostaa pähkinäpusseja oraville - tulevat kuulemma syömään kädestä. En nähnyt ainuttakaan, mahtaa olla pelkkää markkinointia koko juttu.

Putoukset, kuten niin monet muutkin, koostuvat monesta eri osasta - ei niitä saa samaan kuvaan tai edes näe samalla kertaa kuin ehkä ilmasta. Olivat ne silti näkemisen arvoiset, jo pelkkien instagram-pariskuntien bongailun ilosta. Ja muutenkin. Takaisin kävellessä yritimme lahjoittaa syömätöntä pähkinäpussia eteenpäin. Ihmiset kavahtivat kuin olisi huumeita tarjottu. Kummallista.

Majoitus on ison maalaistalon alakerrassa, oikein siisti ja epäsaksalaisen tyylikäs. Puhelin ei löydä kenttää ollenkaan, naapureina lähinnä lehmiä ja lampaita - ja yksi 1700- luvun talo, jossa on ollut majoitusta ja ravintolatoimintaan reilusti yli sata vuotta. Paikallinen kissa oli jo tulossa ikkunasta sisään, mutta säikähti sitten jotain - kyllä se vielä kesytetään, kuten naapurin arat lampaat ja tuijottavat lehmätkin. Seutu on kaunista, kumpuilevaa ruohomaastoa, ylempänä hieman metsää. Purokin solisee, vaikkei sitä näy.

Huomenna oli tarkoitus mennä ajelemaan höyryjunalla yhdelle hienoimmista vuoristoradoista, Schwarzwaldbahnille - vaan aikataulumme oli viime vuodelta, juna ei kuljekaan. Simpura. Saamme tyytyä muutamaan vuoristojärveen ja paikalliseen panimoon. Kaipa niistäkin päivän tekee.