3. kesäkuuta 2019, Rudenberg, Saksa

Pitkästä aikaa hidas aamu, nousen joskus yhdentoista pintaan. Aamiaisella paikallinen kissa on taas tunkemassa ikkunasta sisään, säikähtää kuitenkin jotain ja pakenee. Kyllä se vielä kesytetään.

Päivän ensimminen kohde on Tannen Zäpfle -oluestaan tunnettu Rothausin panimo. Matka ei ole pitkä ja tuote kuuluu suosikkeihin, joten miksipä ei. Pysähdymme katsomaan vaikeasti lausuttavaa Schluchsee-järveä. Rannassa kulkee rautatie pitkin pengertä, joka erottaa venesataman omaksi poukamakseen. Sen vesi on tyyni, itse järven ei. Totean, että paras kuvakulma olisi varmaankin noin sata metriä eteenpäin, saisi molemmat vedet ja hyvät heijastukset - vielä kun tulisi juna. En kuitenkaan viitsi. Kävelen takaisin autolle, noin sata metriä - ja silloin tulee juna. Yhtä aikaa hyvä ja huono tuuri.

Eteenpäin siis. Maasto on täälläpäin mäkisempää ja metsäisempää, rinteet jyrkempiä. Yhdellä huipulla näkyy jo luntakin, mutta se on viime talven lumia, laskettelukeskuksen tykeistä peräisin. Ihmeen hyvin säilynyt, sikäli.

Sitten tie katkeaa, melkeinpä äkkiarvaamatta. Joitain ennakkovaroituksia on näkynyt, kuten paikannimien yli vedettyjä rasteja - vaan ei mitään kiertotieopasteita tai muita selityksiä. Ne ovat Saksassa yleensä olleet mallikelpoisesti kunnossa. Moni muukin on eksynyt samaan pussinperään, puolalainen puoliperävaunurekka yrittää saada yhdistelmäänsä ympäri mahdottomassa paikassa.

Navigaatiosetä ei suostu uskomaan, että tästä ei nyt pääse - ei, vaikka kehottaa välttämään tiesulkua virallisen valikon kautta. Aja eteenpäin, jos mahdollista, se hokee. Ole hiljaa jos mahdollista, vastaan ja kaivan puhelimen kartasta kiertotien. Alku sujuu hyvin, mutta pian ollaan taas jännän äärellä - tie muuttuu todella pieneksi, lähes kärrypoluksi, yhden auton mentäväksi. Ei talvikunnossapitoa, kertoo kyltti, toinen varoittaa päällysteen kunnosta - siinä onkin melkoisia railoja. Mäet ovat jyrkkiä, kuten mutkatkin - ja molempia riittää. Toivottavasti rekkakuski valitsi toisen reitin, tästä ei kyllä Volvo nouse. Saamme pelata myös kivaa arvontaleikkiä nimeltä kumpaan suuntaan kääntyä risteyksestä, jota ei ole kartalla.

Krista vaatii pysähtymään lehmiaitaukselle, pitäähän kuvia ottaa. Paikallinen sonni on kuitenkin toista mieltä, mylvii ja kuopii maata - samasta kohtaa kuin on kuopinut ennenkin, huomaan. Pelkkää teatteria siis, mutta aika vaikuttavaa silti. Poistumme hetimiten, hyvä herra, emmekä vie naisianne.

Panimo löytyy lopulta, aika lailla keskeltä ei-mitään. Tällä on kaiketi hyvä vesi, eikä ilmakaan huonompi. Tähän viittaus aikaan ennen bakteerien löytämistä, hyvään ja huonoon ilmaan, mäntymetsien tuperkkeliparantoloihin - no, te tiedätte.

On taas todella kuuma, noin 30 astetta. Horisontissa näkyy kuitenkin jo tummia pilviä - näin korkealta tosin näkee kauas tasangolle eli ei välitöntä hätää. Ilmassa leijuu mäskäyksen makeanviljainen puurontuoksu, humalan jaloja aromeja unohtamatta. Reiska on juuri tuonut rekallisen mallasta, sitä kipataan maanalaiseen säiliöön.

Etsimme panimon kaupan ja baarin, tutustumiskierroksille lähdetään sieltä. Opasteet ovat kuitenkin kehnohkot, löydän vain kyltin joka kertoo seuraavan rundin lähtevän 12:00 - ja kello on puoli kaksi. Netissä luvattua interaktiivista näyttelytilaa ei sitäkään näy, ostan siis pari olutta ja teepaidan.

Krista kävelee jo autolle päin, itse käyn katsomassa ison ikkunan takana loistavia jättimäisiä kuparipannuja - siellä se olut valmistuu. Reiska on saanut mallasrekkansa tyhjäksi ja häipynyt, sen taakaa paljastuu kadonnut näyttelytila.

Heitän ostokset autolle ja suuntaan tiloihin, Krista taas terassille nappaamaan jotain pientä. Näyttely maksaa vitosen, hintaan kuuluu audio guide ja pieni olut. Ketään ei kuitenkaan näy, kierrän siis ilmaiseksi, opastuksetta ja oluetta. Panimo on alunperin ollut juuri tässä talossa, vanhat kattilat ja systeemit ovat edelleen paikallaan. Melko kuvauksellinen kohde, vaikka ei siinä kauaa menekään.

Vaimo löytyy terassilta, on tilannut sika-ruokaa. Tilaan itsekin, ja pienen oluen toki myös. Makkara-annos ja schnitzel ovat molemmat oikein mainioita, krouvista ulkonäöstä huolimatta - ja krouvissahan tässä ollaan. Tannen Zäpfle maistuu tuoreena tavallistakin paremmalta, se pelastaa aika paljon, koska laskun saaminen kestää noin kymmenen tuntia. Ehdimme rakentaa aika monta tornia kahvimaitopikareista. Sitten tummat pilvet saapuvat tasangolta, kova tuulenpuuska heittää lautasliinoja ympäriinsä ja kaataa pienempiä päivänvarjoja. Aika mennä.

Pieni pysähdys kiintoisan näköisellä ratapihalla, parisen kilometriä panimolta. Kartan mukaan 3-seenbahn museumsbahn, jonkinlainen rautatiemuseo, ihan Schluchseen pohjukassa. Paikka vaikuttaa enemmänkin varikolta kuin museolta, kalusto on enimmäkseen hyväkuntoista, mutta ei millään lailla esillä. Bongaan ainakin melkein lähtövalmiin höyryveturin, hiiliäkin jo hiilivaunussa, ja krokotiilin - vanhan sähköveturin, joka on vihreä ja pitkänokkainen. Tulisipa juna, mietin - ja tuleehan se, sama juna kuin viimesikin. Ei tosin näin kauas, kun sähköistys loppuu, mutta Seebruggin asemalle kuitenkin.

Eri reittiä takaisinpäin, katsomaan oletettavasti hienoa Ravennan viaduktia. Paikan päällä opimme, että kyse ei ole roomalaisista, tai edes mistään kovin vanhasta, vaan 2. maailmansodan jälkeen rakennetusta rautatiesillasta. Hieno se on silti, ja samalla typerän näköinen, kuin pienoisjunissa. Vertaus alkaa jo kulua, muttakun se on totta. Tulisipa juna, mietin, kun zoomailen lehmiä - ja tuleehan se, sama juna kuin viimeksikin. Viaduktia suuremman huomion vie kuitenkin viereinen tien 31 mutka, joka kääntyy lähes 180 astetta. Tiukimmassa kohdassa on kymmenen kilometrin rajoitus, Porche vaatii päästä ohi - painaa sitten kaasun pohjaan ja sisäkurvin puoleiset renkaat nousevat irti tiestä. Meinasi käydä kalliiksi.

Titisee-Neustadtiin kaupoille ja kämpille syömään. Kissa käy taas ikkunassa, ei uskalla vielä.

Huomenna suuntana on Sveitsi, saa nähdä mitä kaikkea sieltä löytyy.