6. kesäkuuta 2019, Rudenberg, Saksa.

Aamu oli kulttuurishokkimaisen kylmä viime päivien lämpöön tottuneelle - vain kymmenen astetta! Päivän mittaan sentään lämpeni, mutta alle kahdenkymmenen jäätiin. Eli ihan sopivaa siis. Tuijottelimme alkuun lehmiä, ne tuijottivat takaisin - olivat vaihtaneet uudele laitumelle, lähemmäksi tietä. Lampaat huutelivat tien toiselta puolelta ja rouvat vastasivat minkä ruohonsyönniltä ehtivät. Täkäläisen lampaan, kuten varmaan meikäläisenkin, ääni on muuten häiritsevän kuuloinen; ihan kuin humalainen ihminen matkimassa lammasta. Ei mikään söpö bää, vaan kunnon rohinaa.

Päivän ohjelmaksi muodostui viime kerralta kismittämään jääneiden, paalujen päälle rakennettujen talojen tuijottelu. Tällä kertaa osasin välttää sudenkuopat ja muut kiertotieansat, sulahdimme perille melkein huomaamatta. Järvi oli tänään aivan eri näköinen; poissa olivat helteinen usva ja loputon tyyni sinisyys, tilalla terävä aallokko ja sadetta enteilevät, dramaattiset pilvet.

Auton joutui jättämään kauas, tai niinhän me luulimme. Krista vaati päästä urpojunan kyytiin, ihan läpällä hei, mä tarjoan. Ostimme oikein edestakaiset liput, matka kesti noin kolme minuuttia. Olimme ainoat asiakkaat. Hienoa.

Rantabulevardi oli kuin eri maasta viime kertaan verrattuna - nyt oltiin selvästi Saksassa. Tunnistin vanhan asemarakennuksen ulkonäöstä, vasta sitten kyltistä - kiskoja ei enää ollut. Joskus pelotan itseänikin.

Paaluasumukset ovat Unescon maailmanperintökohde, mutta kuitenkin replikoja. Vanhimmat on tosin rakennettu jo 1920-luvulla, että onhan siitäkin jo hetki mennyt. Kivikautisia puutaloja on tosiaan hieman vähemmän jäljellä enää nykyisin.

Kohteessa meidät patistettiin opastetulle kierrokselle, joka oli tosin vain saksaksi. Alkuun hieman köppäinen multimedia-show, joka tosin päättyi aika vakuuttavasti; olimme pyöreässä huoneessa, jonka seinille heijastettiin tietokonekuvaa paalukylästä - kuva pyöri hiljaa, kunnes kulkusilta vastasi lattiaan. Sitten aukeni ovi, josta näkyi se sama kulkusilta, ja kylä, oikeassa maailmassa.

Jouduimme seuraamaan ryhmän mukana, koska ilman opasta ei päässyt sisään kaikkiin taloihin. Hän puhui pitkään ja hartaasti, jaaritellen - sen verran ymmärsin. Kävi tylsäksi, kun neljä viidesosaa puheesta meni ohi. Asumismuoto oli kuitenkin olosuhteiden pakottama; kalastaja halusi asua rannassa, mutta järven pinta nousi ja laski talven ja kesän välillä rajusti - joko tulva vei talon, tai äkkiä oltiin aika kaukana sisämaassa. Jääkauden hellittäminen lopetti tulvat, eikä paalutaloja enää rakennettu - pronssikaudella täällä kuitenkin vielä asuttiin, siitä on todisteet. Ja jos aikajana heittelee, se johtuu siitä, että keksin sen puolen mitä en ymmärtänyt.

Talot oli tosiaan rakennettu paalujen varaan, muutaman ryhmiin, ei kovin kauas rannasta eikä kovinkaan korkealle, katto oljesta ja seinät savella päällystettyä punottua pajua. Taloryhmiä yhdistivät kulkusillat, joiden puunauloilla kiinnitetyt lankut natisivat tunnelmallisesti. Läheisten talojen väliset alueet oli nivottu yhdeksi isoksi kanneksi, lankkujen päälle oli kipattu savea ja soraa - ihan kuin maalla olisi kävellyt. Oli myös puolustuslinnoitteita ja muita sotaisan näköisiä viritelmiä, ja tietenkin yhdestä puusta koverrettuja kanootteja.

Muutaman talon nähtyämme hylkäsimme ryhmän, ei niissä ollut sisällä mitään niin mielenkiintoista. Isot harmaat pilvet ajelivat jylhinä järvellä, vesi oli tummanpuhuvaa. Komea tausta paalutaloille - lumous tosin pääsi vähän haihtumaan, kun reiska työnsi toista reiskaa pienoiskaivurin kärryssä rantamutelikossa.

Eläkeläisryhmämme hajaantui kuka minnekin, tilalle tuli bussilastilinen kyllästyneen näköistä teinistöä. Ei tällainen kiinnosta yhtään, sanoi ilme - aika monella oli kyllä käytössä myös toinen ehtolause: jos kiinnostaakin, sitä ei saa missään nimessä näyttää. Ei ole cool tai lit tai mitä näitä nyt on, omgwtfbbq. Kulissin pitäminen näytti olevan hankalaa, mikä lupaa ihan hyvää lajimme tulevaisuudelle.

Urpojunalla takaisin, olimme taas ainoat. Ei mahtanut lyödä leiville tämä päivä. Harkitsimme hetken Sveitsiin lähtöä, mutta idea ammuttiin alas pian. Ehkä johonkin lähistön kauppaan ja se siitä. Katselimme Meersburggia ylhäältä päin hetken aikaa sillä silmällä, mutta oli sekin jätettävä, jos aikoi ajoissa pakkaamaan. Kaupunki näytti tästä kulmasta paljon paremmalta, ihan oikealta paikalta eikä vain turistikulissilta. Kai sekin ansaitsee toisen tilaisuuden.

Rewestä vähän evästä ja tietenkin paikallista olutta, täkäläisen merkin nimi on Farny. Ne vaihtuvat muutaman kymmenen kilometrin välein, isoimpia merkkejä toki saa koko maasta. Toinen huomio: lähes joka merkillä on valikoimissaan myös humaloidumpi versio, ja craft beerin suuntaa kuikuillaan vahvasti.

Kaupassa tuli myös mieleen, että muunkinlainen kehitys etenee vääjäämättä - kortti on nimittäin käynyt tällä matkalla joka paikassa, paitsi kerran Ranskassa. Vielä pari vuotta sitten Saksassa sai aina olla metsästämässä automaattia, kotiin palasi kilo kolikoita lompakossa. Nykyisin monessa marketissa on myös pullonpalautusautomaatti, joka oli täysin utopistinen laite vielä toissa kesänä. Silloin vietiin pullokassit käsipelillä pimeään ja tahmaiseen takahuoneeseen, jossa reiska vittuili, että mitä näitä itävaltalaisia pulloja tänne toimittaa tuoda, kun ei niistä makseta - ihan kuin sen normaali ihminen erottaisi, oltuaan maassa kolme päivää. Ja reiskan lievästi hidas apupoika virnuili vieressä, että hyvin sanottu. No, siinä häviää taas yksi suojatyöpaikka, pikkuhiljaa, mutta kuitenkin.

Paluumatka sujui ilman mainittavia keskeytyksiä. Hieman tosin meinasi hajottaa eräs kyltti, jota oli melkoisen turha yrittää tavata satasen vauhdista: Wutachschlucht. Nyt kun tiedän, että schucht on rotko tai kanjoni ja aika moni puro tai joki on jotain-ach, homma selkenee huomattavasti. Kyseessä on luonnonsuojelualue, ilmeisen kaunis sellainen. Eikä siinä vielä kaikki, seuraavassa kyltissä oli viereisen, pienemmän kanjonin nimi: Gauchachschlucht. Häh.

Pakkasin auton, yritimme syödä jääkaapin tyhjäksi - yritykseksi jäi. Huomenna on pitkä ajopäivä, Belgiaan asti. Tu dui, kuten sielläpäin sanotaan.