11. kesäkuuta 2019, Ganløse Mørke, Tanska

Varsin mitätön aamiainen, viimeinen Saksassa vähään aikaan - tuubista puristettava sipuliteemakkara oli tosin kokemus. Kamat autoon ja laskunmaksuyritys, täti väitti että olemme maksaneet jo. Mikäpä siinä.

Lauttarannassa puoli tuntia etuajassa, ilma sumuinen ja kohtuullisen lämmin. Lipun lunastus portilta ja jonoon odottelemaan, ehtii vaikka päivittää vähän kuvia nettiin. Vaan reiska viittoo eteenpäin, laivan ramppia kohti. Näköjään riittää, että on lippu suunnilleen samalle päivälle.

Matkalla ei tapahdu juuri mitään, vakiopaikkamme wienerschnitzel-linjastokin on suljettu - eikä tässä nyt vielä nälkä ollutkaan. Ostan mainoksen uhrina kaksi laatikkoa vihreä tanskalaista olutta, hintaan 22,81. Aika hyvin.

Tanskassa on autereinen ilma, puolipilvistä, eikä liian kuuma. Aikaa on noin kolme tuntia ylimääräistä, ajelemme pitkin poikin maaseutua katselemassa maisemia. Jollain pikkutiellä varoitetaan kanoista, monissa maataloissa on myynnissä hønning tai økoæg. Pysähdymme rantaan Mønin saarella, paikka on kuvauksellinen mutta juuri silloin joku ukkeli päättää mennä alasti uimaan. Pitää tähtäillä toiseen suuntaan, meri on sielläpäin hienon usvainen.

Nälän ajamina joudumme sattumalta Kalvehaven pikkukaupunkiin - tai kylältä se enemmänkin näyttää. Pikkukaupan edustalla eväitä syödessä ihmettelemme kahden hengen reportteriryhmää; kameramiestä ja mikrofoninaista. Että Hilman uudesta skootteristako teette skuuppia paikallistelkkariin? Etsivät haastateltavia, vaan kukaan ei tunnut suostuvan. Hmm. Sitten palaset loksahtavat: tuossa edustallahan on Lindholmin saari, se, jolle perustanskalaiset ovat perustamassa säilömiskeskusta kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille. Vankileiriä, sanoisi joku. Elämme kummallisia aikoja, mutta nakkipiilot ja kanelietanat (kierreviinerit) maistuvat edelleen hyviltä.

Kohti majoitusta, sinne ei ole pitkä matka - tänään yövytään jossain Roskilden lähistöllä, niin pienessä paikassa ettei karttasovellus ole ihan varma nimestä. Ensin on kuitenkin hankittava käteistä, tätä lystiä ei ole maksettu etukäteen ja kortti ei käy. Automaatteja on kuitenkin harvassa, joudun ajamaan kymmenen kilometriä ylimääräistä. Näissä maisemissa se ei juuri haittaa.

Tiukemmassa alamäessä ja mutkassa auto hälyttää: öljynpaine liian pieni. Mitä saatanaa ja helvettiä? Juurihan hän kävi huollossa huhtikuussa. Rahat nostettuani ja tyylikkäitä seteleitä tutkailtuani (Sveitsissä oli muuten vielä hienommat) tarkistan myös öljytikun. Tyhjältä näyttää juu. Huoltoasemalta saa ainakin toistaiseksi vielä öljyäkin, turautan sitä purkillisen sopivaan reikään - ja taas kastuu tikku. Tällaisen käytöksen ei kuitenkaan pitäisi olla normaalia nykyautolle, vaikka se viime päivinä onkin joutunut aika koville. Asiaan pitää palata, mutta ensin pitää palata kotiin.

Majoitus löytyy niin pienen tien päästä, etten ensin tahdo kääntyä sille ollenkaan - tuohan menee johonkin pellolle. Niinkuin meneekin. Pihalla hurja vahtikoira, noin kahden nyrkin kokoinen, murisee ja haukkuu. Krista rapsuttaa sitä niskasta, uho väistyy saman tien. Talo on u:n muotoinen, perinteinen maalaistalo - ristikkorakenne, olkikatto ja punaiset seinät. Pihalla pyörii kaksi muutakin koiraa ja kaksi kissaa, aitauksissa kymmenittäin erimerkkisiä hevosia, kaksi sikaa ja lauma kanoja. Mustarastas laulaa, uuden sadon varikset ja harakat rähisevät puissa, jossain kukkuu käki. Eikä nyt olla enää Schwarzwaldissa, kyse ei ole kellosta. Joka olisi juuri lyönyt kuusitoista. Aurinko on peittynyt harmaaseen pilviharsoon, näyttää kohta satavan.

Pientä iltapalaa kaupasta, lähikylältä. Matkaa on viisi kilometriä ja teitä yhteensä kolme, mutta silti emme löydä takaisin ilman keinoälyä. Miten voi olla? Puhelimesta on tosin akku loppumaisillaan, varoiksi käynnistetty navigaattori neuvoo täsmälleen päinvastaiseen suuntaan. Tämä saattaa hämätä kuskia jonkin verran.

Nautimme iltasta lämpimällä terassilla, aurinko on taas tullut esiin. Hyvin maistuu paista nämä kaikki pannulla -tyyppinen valmiskanapasta ja punaisen lapun quiche-tyyppinen piiras. Itse kokeilen vielä paikallista erikoisuutta, æbleflæskiä eli omenan ja sipulin kanssa pannulla käristettyä siankylkeä. Erittäin toimiva yhdistelmä, pitää kokeilla kotona. Yksi koirista käy kärkkymässä pöydän alla pudokkaita, kai se jotain saa.

Illan tummetessa tuuli nousee, läheinen järvi pysyy silti tyynenä. Tai lampi se taitaa olla. Maistelen olutta ja katselen kun herhiläiset lentävät pesäänsä olkikaton sisään. Julman kokoisia pörriäisiä, joiden ääni ei ole enää surinaa, vaan jotakin matalampaa. Onneksi ihmiset eivät kiinnosta niitä yhtään, hyvin harvoin pistävät, jos silloinkaan. Paikallinen kissa tulee jalkoihin kiehnäämään, sen pitää kai merkata kaikki tulijat.

Huomenna Louisianan modernin taiteen museoon, ehkä myös erikoispeurojen aitaukseen eli dyrehaveen. Aamiainen on aikaisin, mutta sen jälkeen saa mennä takaisin nukkumaan - kukapa sitä lomalla vahtisi.