Glömminge, Öölanti, Ruotsi, 1. syyskuuta 2022

Nousin yhtä aikaa auringon kanssa, eli aivan liian aikaisin. Kamat kasaan autopilotilla, auto laivaan, pari kuvaa kannelta, lentokonepenkkiin istumaan, hattu silmille ja taju pois. Saatoin ehkä syödä eväsleivän jossain välissä. Perillä Oskarshamnissa riitti jo pieni kierros todistamaan, että melko turha paikka. Kuin ruotsalainen Hämeenlinna, ilman Aulankoa. Tielle siis.

Påskallavikin ja Mönsteråsin ohi, kohti Kalmaria. Lämpötila edelleen varsin sopiva 19⁰C ja aurinkoista, matkalta ei juuri muuta raportoitavaa.

Kalmarissa, juuri ennen Öölannin-siltaa, toivioretki bensa-asemalle. Vaan ei, hinta tuntuu olevan joka paikassa sama 19,8kr. Löytyi kuitenkin iso kirpputorihalli, josta bongasin diakuvaleikkurin hurjaan 30 kruunun hintaan eli vähän alta 2e. Ehdin jo luulla, että ne ovat maailmasta loppu.

Sillan jälkeen Öölannissa. Bensa oli heti halvempaa, 19.0kr - ja tankatessa sai katsella mäen päältä merelle ja haistaa suolaisen tuulen. Ei ihan huono diili. Kohti pohjoista ja Borgholmin linnanrauniota. Jos Gotlanti oli kuin kutistettu Skåne tanskalaisilla vaikutteilla, muistuttaa Öölanti enemmän Viron saaria; todella tasaista maata, kituliasta männikköä, laajoja alvareita (palaamme niihin.) Ja jos Gotlannissa oli ihan liikaa kirkkoja, Öölannissa riittää tuulimyllyjä vaikka hollantilaisille jakaa. Joka talolla näyttää olleen omansa, ja vielä pari varalle. On pieni ihme, jos sattuu löytämään myllyn, jolta ei näe vähintään yhtä muuta myllyä.

Borgholm oli varsinainen kokemus. Kivikautisten linnoitteiden jälkeen paikalla on seissyt ainakin kolme eri iteraatiota: korkea ja ohutseinäinen sotalinna, matala ja paksuseinäinen puolustuslinna tähdenmuotoisilla vallituksilla ja lopulta kermakakkuisen koristeltu barokkipalatsi. Viimeisin paloi pahasti 1809, jäljelle jäivät pelkät kiviseinät ja muutamia lattioita - välipohjathan olivat yleensä enimmäkseen puuta. Kokonaisuus on edelleen vaikuttava, etenkin kokonsa puolesta - ja näyttelykin on hyvin rakennettu.

Viimeiseksi asukkaaksi jäänyt kuningas Kaarle kymmenes Kustaa (toivottavasti suomensin oikein, näissä on heittelyä) oli kunnon elostelija. Hän nautti syömingeistä, juomingeista, naisista ja metsästämisestä - ja veti hommat ns. tappiin asti. Juhlapidot saattoivat jatkua kolmekin päivää putkeen, illallisella ruokalajeja piti olla vähintään 15, jokaiselle osallistujalle varattiin neljä litraa olutta ja kaksi litraa viiniä per päivä, piirakkakuoriin leivottiin eläviä lintuja, jotka lennähtivät esiin leikattaessa, jne. jne. Lisäksi hän rakennutti muurin poikki koko saaren, että peurat ja kauriit pysyisivät oikealla puolella ja helposti metsästettävinä.

Kuollessaan vanhuuteen reippaassa 37 vuoden iässä kuninkaamme vyötärönympärys oli kevyet kaksi metriä. Näyttelyssä sai astua kirjaimellisesti kunkun housuihin, melkoiset pöksyt olivat ne. Elostelusta huolimatta hallinnointi sujui; aarrekammiot pursusivat ja valtakunnan alue oli suurempi kuin koskaan.

Linnan jälkeen ostin Borgholmin kylästä ruskistetulla voilla maustetun vaniljajäätelön. Outo yhdistelmä, toimi kuin tauti. Päätimme skipata Öölannin pohjoiskärjen noitametsän, koska sinne oli tunnin ajo ja se menisi kohta kiinni. Miten metsä voi mennä kiinni? Emme lähteneet selvittämään, vaan suuntasimme etelään. Eteläisen Öölannin maalaismaisema on Unescon maailmanperintölistalla. Maasto on alvaria, eli tasaista kovaa kiveä, jonka päällä on vain muutamia senttejä maata. Ripoteltuna sinne tänne heijastelee taivasta matalia lätäköitä ja lampareita - maasto on melkein kuin suota, mutta alle kymmenen senttiä syvää. Multamäärä riittää elättämään kallionhalkeamiin juurtuneita käkkärämäntyjä ja ikiaikaisia katajia - ja niistä taas riittää ruokaa lehmille, jos laidun vaan on riittävän laaja. Asutusta ei juuri ole.

Katselimme tätä outoa ja kiehtovaa maisemaa joitain kymmeniä kilometrejä, kunnes saari loppui ja oltiin taas rannassa. Öölanti on tosiaan pitkä mutta kapea. Alvarista tuli mieleen alvarligt ja på alvar - että kumpi käsite oli ensin, karu kivimaa vai kireä totisuus?

Tuhansien tuulimyllyjen ohi, rantaa pitkin alaspäin. Öölannin mantereesta erottava Kalmarsund on niin kapea, että se näyttää melkeinpä pitkältä järveltä - tulee mieleen Vättern jossain Grännan kohdalla. Maatalot ovat korostetun pieniä, tilan muut rakennukset taas ihan erilaisia kuin missään - kivisiä, ikivanhoja ja todella pitkiä. Meilläpäin erottaa ladon ja navetan toisistaan, täällä kaikki on laitettu yhteen pötköön, saman katon alle. Kai se toimii niinkin.

Etenimme kohti etelää ja Långe Janin majakkaa. Vastaan tuli edellämainittu kuninkaan muuri, yhä paikoillaan. Oli myös kurpitsojen, hunajan ja sensellaisen suoramyyntiä tienvarressa, käteistä purkkiin ja itsepalvelu. Hunajaa teki mieli, vaan kolikoita ei ollut. Harmillista.

Vähän ennen majakkaa ja eteläkärkeä maasto muuttui luonnonsuojelualueeksi. Lampaat, lehmät ja kauriit saivat juoksennella vapaina, eikä niiden päälle ollut suotavaa ajaa. Lehmiä ei näkynyt, kauriit karkasivat säikkyinä ja lampaita ei tosiaan kiinnostanut. Ne pöntivät hitaasti, muina lampaina, juuri siitä mistä huvitti. Yksi innostui nuolemaan hyönteisiä auton keulasta, eikä tahtonut väistää millään.

Majakkakärjen molemmin puolin aukeni matala meri, aivan täynnä lintuja. Aurinko oli laskemassa, tuuli tyyni ja maailma maagisen värinen. Kuvasin majakkaa aina vaan laajemmalla linssillä, siirryin sitten vesirajaan linnustamaan. Ääni vaan oli jotenkin outo. Vaan kas! Nuo pienet kallioluodot ovat tarkemmin katsottuna hylkeitä, jotka huutelevat toisilleen, makaavat banaanina ja heiluttelevat räpylöitään. Yritin nauhoittaa mökellystä kännykkävideolle, mutta sen zoomi loppui alkuunsa ja ääniraidan pilasi kaksi lintubongaria, jotka jauhoivat kovaäänisesti paskaa eivätkä katsoneet edes sinne päin, vaikka linnut kirjaimellisesti pyörivät jaloissa. En minä teitä tullut kuuntelemaan!

Vaihdoin pidemmän putken, sitten pisimmän ja siihen vielä tuplaimen. Alkoi hylje erottua, mutta nyt loppui valo - aurinko tosiaan painui mailleen ja merilleen. Sain silti pari kuvaa, kunnes kamera teki tenän - muistikortti hyytyi. Virran katkaisu ei auttanut, piti ottaa akku irti - ja silti kamera sanoi vain ERR kunnes laitoin vanhan kortin takaisin. Olin vaihtanut uuteen korttiin vasta pari tuntia sitten, eli menetys ei ollut suuri - mutta sitäkin parempia otoksia siinä meni. Muutaman hutilaukauksen poistettuani sain vanhalle kortille tilaa jopa 15:lle otokselle - ja valo oli parhaimmillaan. Kaikenlaista harmia aina. Meinasin jo heittää rikkinäisellä kortilla vesilintua, osuma olisi ollut varma, mutta laitoin sen kuitenkin laukkuun. Autolla sitä ei enää löytynyt.

Ajoimme takaisin pimenevässä illassa, ylängön reunaa pitkin, valojen tuikkiessa alhaalla rannassa, niiden takana auringonlaskun viime rippeet meren yllä. Kliseistä, mutta toimivaa. Kämpillä perkasin kameralaukun, viallinen kortti löytyi sittenkin. Työnsin sen kameraan ihan huvikseni - ja sehän toimi. On tämä yhtä vuoristorataa.

Huomenna Ystadiin, kolmen tunnin ajo. Matkalla pitää hommata uusi muistikortti, tähän en enää luota. Kuvapäivityksiä tippunee pitkin päivää, nyt ei enää jaksa. Hyv'yöt.