Ystad, Ruotsi, 2. syyskuuta 2022

Herätys ennen kukonlaulua, sen aikana ja etenkin jälkeen. Heikäläinen ei tuntenut kelloa eikä antanut armoa. No, auto täyteen ja eteenpäin.

Lupasin itselleni tulomatkalla käydä liikkeessä "antikt och kuriosa" kun kyltin ohitin - vaan eipä se ikinä tullut uudestaan vastaan, vaikka tie oli sama. Hieman harmittaa nyt, mutta iskua pehmensi käynti Kalmarin systembolagetissa. Se sijaitsi kauppakeskuksessa, jonka nimi oli jostain selittämättömästä syystä kirahvi - talo oli nimittäin matala ja leveä, täsmällinen vastakohta. Kävelin sisään ja jatkoin käytävää noin kolme kilometriä, kirahvivertaus alkoi tuntua järkevämmältä. Systeemi löytyi viimeisen kulman takaa piilosta. Gotlannissa huomasin, että täälläkin on vihdoin alettu suosia lähituotantoa - valikoima ei enää ole sama Tukholmasta Kalixiin. Kori täyttyi uhkaavaa tahtia Öölantilaispienpanimoiden pullotteista ja vielä piti kävellä takaisinkin. Valitsin oikoreitin ulkokautta, se oli tietenkin pidempi kuin sisäkäytävä.

Kalmariin on joskus palattava, viime kerta vuonna 2014 jäi hieman pintapuoliseksi ja niin kävi nytkin. Paikassa on potentiaalia - ja etenkin historiaa. Ja se unioni, ja ne loputtomat Frank-hokemat.

Isolle tielle, kilometrejä nielemään. Ruotsalainen maantie on tarkoituksella tylsä, kuskin mieli ei pääse kuohumaan liiasta innostuksesta ja vasen silmä jaksaa tuijottaa ohivilistävää katkoviivaa. Teiden linjaukset on vedetty kauas asutuksesta, ettei meteli häiritse - mikä johtaa siihen, ettei niiden varrella ole kertakaikkiaan mitään. Tämän lisäksi navigaatio-pienoisohjelma eli äpski oli asettanut itsensä "ei kun sinä haluat nyt tänne" -tilaan ja ajatti meitä pitkin pienempiä teitä. Matkan piti kestää kolme tuntia, mutta ruudussa luki itsepintaisesti viisi. Pienempi tie on muuten vielä tylsempi kuin iso, siellä kun ei ole edes bensa-asemia risteyksissä.

Kiemuroiden jälkeen ja armeijan harjoitusalueita väistellen selvisimme Alen kiville, yhdelle suurimmista veneen muotoon sommitelluista kiviasetelmista. Paikka on todella vaikuttava; aivan rannassa, korkean rantatörmän päällä. Kiviveneelle päästäkseen piti kuitenkin tehdä hieman töitä; kiivetä epätasaiset rappuset dyynin päälle ja jatkaa loputtomalta tuntuvaa loivaa nousua ohi tuijottavien lehmien, irtonaisessa hiekassa tarpoen. Matkaa on ehkä parisataa metriä, mutta se tuntuu psykologisesti paljon pidemmältä. Krista jäi jälkeen ja käski menemään edeltä, hyytyi sitten vain pari askelta ennen kohtaa mistä vene näkyi. Harmillista. Olisinpa ollut tökkimässä. Ja koska en osaa kehua suoritusta kuulostamatta kahden markan sarasvuolta, en sano mitään.

Asetelma oli vaivan arvoinen, etenkin tässä säässä; mereltä paistoi ankara aurinko joka loi pitkiä varjoja jo aikaisin päivällä, hajanaiset alhaalla roikkuvat pilvet täplittivät maisemaa valoilla ja varjoilla; kaukana horisontissa satoi, vaan ei koko matkalla - pimeä verho jakoi taivaan kahtia. Laivoja näkyi kymmeniä, ne matelivat kuin toukat.

Kivet olivat isoja, miehen kokoisia, osa kahdenkin. Ne oli aseteltu täsmälleen luode-kaakko -suuntaan siten, että keskeltä laivaa katsottaessa aurinko laski esim. kesä- ja talvipäiväntasauksen aikaan juuri keskimmäisen kiven kohdalla. Tietoa löytynee netistä mikäli kiinnostaa, opastaulu oli vain ruotsiksi ja jäi hieman hämäräksi - lukion kielten oppimäärä kun ei sukella taivaanmekaniikkaan kovinkaan syvällisesti. Hienosti kivetty, joka tapauksessa. Oikeasta kulmasta katsottuna näkee kuulemma myös viikinkiloton voittonumerot, mutta vain ensimmäisen tuhannen vuoden ajalta.

Krista poimi keskeltä polkua talteen yhden hienonnäköisen kotilon, ettei kukaan astuisi päälle. Hajuttomuudesta päättelimme että se on tyhjä. Vielä emme sitä tienneet, mutta tällä pienellä tapauksella oli yllättävän kauaskantoiset vaikutukset - kuten jo otsikosta näemme.

Kohti Ystadia, tuota Ruotsin Hankoa: sijaitsee etelärannikolla, pitkä hiekkaranta, täynnä helvetinrikkaiden Gyllenbbergien pitsihuviloita vuosisadan vaihteesta. Maisema oli paikkaan nähden outoa, kuin Tanskan länsirannikolla; kumpuilevaa ja ruohikkoista. Löysimme navigaattorista huolimatta kaupan, sen nimi on Willy's. Heh. Ajattelepa meneväsi englantiin ja siellä halpamyymälään nimeltä kikkel's.

Majoituskin löytyi, tällä kertaa camping-alueen mökistä. Oikein söpöä ja kovin 50-lukuista, remontissa on säästynyt alkuperäinen henki, vaikka kahvinkeitin ei mahdukaan kaapin alle ja samasta syystä kaappi ei pääse aukeamaan. No. Avaimen sai noutaa respan vierestä telineestä, nimikoidussa kirjekuoressa, jonka päälle oli painettu alueen kartta. Hieno systeemi, mutta kartta tunsi alueen neljästä tiestä vain kolme - tämä aiheutti hieman ylimääräistä kiroilua. Rantaan kävelee mökiltä noin kolme minuuttia, vaikka uimakausi taitaa olla jo ohi.

Pizzaneliön nielaistuani kävin vielä rannalla, tuuli oli jo viileä ja aurinko jo laskenut, taivalla kuitenkin vielä hieman keltaista kajoa. Hiekka oli lähes valkoista, rantaheinikko sinertävää kuten kuuluukin - pienten rantakoppien kanssa oli lähtenyt käsistä, niitä oli satoja. Ja miksipä ei olisi, pysyvätpä hinnat järkevinä. Vähän mustapippuri-tryffelimakkaraa iltaiseksi ja muutama finsk pinna -keksi siihen kylkeen. Jännä, että näin 42 vuotta Suomessa oleskeltuani kuulen näistä kekseistä ensi kertaa. Ovat kuulemma meillä perinne. Hmm. Joka tapauksessa huomenna vaihtuu maa Tanskaan ja manner Bornholmin saareen. Lautan näinkin jo pitkällä putkella Alen kiviltä, näytti kovasti samalta kuin vanha kunnon SuperSeacat. Tämä jää nähtäväksi.