Tejn, Bornholm, Tanska, 4. syyskuuta 2022

Aamulla oli tarkoitus nukkua myöhään, kun on kerran loma - yhdeksän ei ole kovin myöhä, mutta siihen aikaan unet loppuivat. Aamiaiseksi oli epämääräisiä tähteitä, kuten jokaisella aterialla tästä eteenpäin. Vielä ei ole sorruttu ns. vihapastaan, joka sekin koetaan vääjäämättä joka matkalla. Tähän herkkujen herkkuun, joka valmistetaan kyllästyneenä eineksiin ja roskaruokaan mutta jota kukaan ei oikeasti haluaisi, vaan mielummin söisi vaikka extrapunaisia pølsejä, tulee halvimpia ravioleja, kehnohkoa pastakastiketta purkista, mahdollisesti jauhelihaa suolattomana ja huonosti maustettuna ja jotain kasvista, joka jää raa'aksi vaikka kaikki muu on ylikypsää. Bonuspisteitä saa, jos löytää hostellin yhteiskeittiöstä sen yhden levyn, jolla veden kiehuminen ottaa puoli tuntia, niin että illan hienoin valo menee ohi ja kävelyn saa unohtaa, tai mene sinä vaan. Normaalista kahden hengen annoksesta riittää helposti neljälle aterialle, joskus jopa neljälle päivälle. Ostin kyllä ravioleja tänään, perinteitä on ylläpidettävä.

Aamiaisen jälkeen tuijottelin olohuoneesta merelle, Tres Hombresia ei näkynyt laiturissa mutta näkyi merellä. Ruuvasin 1000mm linssin kiinni ja nautin näytelmästä; miehistö ei ollut saanut halssia vaihdettua sujuvasti, laiva seisoi keula tuuleen päin ja keikkui kuin huvipuistossa, vain muutama purje oli alhaalla (vai ylhäällä?) ja nekin lepattivat miten sattuu. Onnea matkaan ja kyllä se siitä.

Eilisen iltapäivän soolomatkailu oli virkistävä poikkeus, mutta kyllä siitä jotain puuttui - jakamisen kokemus, yhteisöllisyys, jokin selittämätön. Vein siis Kristan Hammerenin majakalle, sinne korkean kallion päälle. Paikka oli edelleen hieno ja etenkin vanhojen tammien ohi mutkitteleva tie mitä mainioin. Tunsin löytämisen riemua, vaikka googlestahan tämä katsottiin jo kotona.

Sandvigin kylä alhaalla laaksossa ja meren rannassa oli sekin oikein kuvauksellinen - ja kuvattiinhan siellä, näkyi muutamakin filmaus-auto fiinimmän väen badehotellien sivukujilla. Ihmettelin myös Jernbanegadea eli rautatienkatua - kiskoja ei koko saarella ole, mutta tuo tuossa on ihan varmasti vanha asema. Ja olikin.

Sandvigistä Allingen, Tejn ja Døndalenin kautta Gudhjemiin, upeaa rantatietä joka nousi välillä korkealle rantatörmälle, pudotakseen kohta taas melkein merenpinnan tasolle. Aallot tyrskyivät, suola tuoksui ja lokit huusivat kilpaa mustavaristen kanssa. Oli kalastajakylää, mietoa turistirysää, kunnianarvoisaa satavuotiasta rantahotellia ja vähän yllättäen lomaosake-slummin kaltaisia esiintymiä.

Katselimme Gudhjemiä ylhäältä kirkonmäeltä, näkymä oli kuin Ghiblin animaatiosta ja kirkko yllättäen täyttä graniittia - tai no, vastahan katselimme kivilouhokseen syntynyttä lampea, että sikäli. Itse kylä oli aito ja sievä, mutta yllättävän täynnä turisteja vielä tähän aikaan syksystä - olemmehan viime päivinä kohdanneet lähinnä eläkeläisiä. Sekin on sanottava, että suurin osa keskustojen putiikeista ja ruokkimoista ei pysyisi pystyssä ilman suurkaupunkien ihmisiä - paikallisten keskuudessa kysyntää ei juuri ole. No, kauppa käy ja raha kiertää. Melkoiseen rinteeseen syntynyt kylä tarjosi loputtomia näköaloja ja sommitelmia, mutta kovin vähän paikkoja pysähtyä. Korkeusero paistoi myös patikoivien turistien naamoista, toisilla positiivisemmin kuin toisilla.

Gudhjemistä Bølshavnin ja Listedin (höhö, listed) kautta Svanekeen - välissä pieni harharetki Ypnastediin, jossa piti hakutulosten perusteella avautua ylimaallisen kauniin maiseman. Löysimme ihan mukavan rannan, kapean ja hankalan tien päästä. Algoritmin harhaa, sanon minä - että pitikin siihen langeta ja näinollen sitä muille vahvistaa.

Svaneke oli taas kerran nätti, söpö ja aito - mutta kovin täynnä turisteja. Katselimme satamassa hetken aikaa purjelaiva Svanenin jäänteitä, jäljellä oli muutama keulakaaren lisäksi lähinnä kölipuu. Kuulemma hyvä laiva ja miehistöllä aina hauskaa; joutsen on kuitenkin vähän liian yleinen nimi tällä alalla, en löytänyt netistä kuin turhautumista vaihtoehtoihin.

Svaneke Bryghus on meilläkin tuttu pienpanimo, kävin katsastamassa sen ravintolaa uusien oluiden toivossa. Paikka oli oikein viihtyisä ja tunnelma hyvä, siihen asti kun amerikkalainen eläkeläistäti kävi tiskiltä pyytämässä, että anteeksi saisinko jotain miedompaa kun tämä maistuu liikaa oluelta. En jäänyt katsomaan mitä tapahtuu tai pyytämään pulloja tiskin takaa, saisihan niitä kaupastakin. Ruoka-annokset olivat netistä katsottuina kalliin puoleisia, mutta paikan päällä nähtyinä isoja, maukkaan näköisiä ja hyväntuoksuisia. Voinen suositella.

Pieni kierros keskustassa ja satamassa, opin samalla vihdoin mitä ovat nämä tiiliset, alhaalta leveät ja ylöspäin hitaasti kapenevat savupiiput, jotka näyttävät samoilta kuin sepän ahjoon sopivat, mutta ovat tarpeettoman massiivisia - ja niitä on kymmeniä joka kylässä, etenkin satamissa. Savustimia, ne ovat kalansavustimia. Ei ole mitään Bornholmin seppäarmeijaa. Höh.

Grisbyn ja Aarsdalen läpi kohti Nexøä, saaren toiseksisuurinta kaupunkia, josta pääsee myös lautalla Puolaan. Paikan henki oli enemmän teollinen kuin boheemi tai turistinen, jopa vakava. Silti löysimme kaikenlaista kulttuuria, kuten kokonaan pinkiksi maalatun talon, kolmimetrisillä hiekkaveistoksilla täytetyn telakkahallin - ja niin pienen rautatiemuseon, ettei sinne mahdu edes yhtä veturia sisälle. Kiskojahan koko saarella ei ole - putoamme tähän madonreikään myöhemmin.

Sataman teolliset härvelit ja kova valo innoittivat mustavalkokuvaajaa, taide tuli kuitenkin äkkiä valmiiksi kun alkoi nälättää. Haimme hieman juomatäydennystä, paketin pitkulaisia perunakroketteja ja kaksi maailman mitättömintä kolmio(ei, vaan neliö!)leipää (mutta sitä emme tienneet vielä) kaupasta, joka ei ollut Spar, Rema1000 eikö DagliBrugsen ja ajoimme Snøgebækin satamaan niitä syömään. Onneksi mukaan sattui myös pari kanelsnegelin (kanelietana) pormestariversiota, eli kanelilla ja voilla täytettyä voitakinakierrettä, joka lepää hieman raa'an murotaikinakeksin päällä, suklaalla kuorrutettuna ja sisältää oletettavasti kahden päivän kalorit ja on hyvää kuin saatana. Vaimo katsoi hieman pitkään, kun naksautin petty-leivän kylkeen tölkin Tuborgia - jaffaa, toki.

Viimeiselle etapille, ohi kylmän sodan kuunteluaseman Bornholmertånetin, kohti Dueodden majakkaa ja saaren eteläisintä kärkeä. Majakka oli miedosti lattea, ei mitenkään ihmeellinen - dyynit sen sijaan mahtavat. Oli tuulessa taipunutta käkkärämäntyä, sinisenvihreää rantaheinää ja melkein valkoista hiekkaa - horisontissa tummansininen meri. En lähtenyt tarpomaan; matkaa oli puolisen kilometriä, hiekka upottavaa ja aurinko armoton. Lämpöä on enää 20⁰C, mutta riittää sekin polttamaan - ja kengissä on yhä hiekkaa.

Hiekasta puheenollen, infotaulusta opin, että Dueodden dyynit olivat alunperin kruunun laidunmaita. Eipä siellä laiduntanut kuin muutama harvinaisen sitkeä lammas, ja tuulen mukana siirtylevä hiekka toi kaikenlaista harmia - peitti bøndejen pellot yhdessä yössä ja pakotti hylkäämään hyviäkin tiluksia. Kuningas suostui myymään laidunmaat paikallisille sillä ehdolla, että paikalle istutetaan läjäpäin puita, kunnes hiekan vaeltelu loppuu. Suunnitelma toimi liiankin hyvin, dyyniluonto oli kadota kokonaan - 2. maailmansodan jälkeen lisääntynyt rantalomailu ja mökkeily kuitenkin palauttivat tasapainon.

Oli jo iltapäivä, aika palata takaisin siis; jäisi vielä muillekin päiville koettavaa. Bornholmiin olisi riittänyt yksi päivä vähemmän, mutta sitä ei voinut ennakkoon tietää - ja tänne palaaminen on hankalampaa kuin vaikka Gotlantiin, joten paras pelata varman päälle. Huomisen koko maanantain lisäksi on vielä tiistai, lautta lähtee vasta viideltä. No, saapahan lomailla, vaikka fear of missing out nostaakin päätään toisinaan.

Takaisinpäin, tällä kertaa saaren läpi. Huono valinta. Bornholmissa on kolme isoa tietä; kaksi Rønnestä lähtevää länsi-itä -suuntaista ja kolmas, rannikkoa pitkin koko saaren kiertävä. Jos haluaa suoraan etelästä pohjoiseen, joutuu matopelimäiseen ruudukkoon, joka noudattaa peltojen rajoja; sata metriä oikealle, kaksi kilometriä eteenpäin, 50 metriä vasemmalle, kilometri eteenpäin, jne. Tiet ovat kapeita, nopeudet yllättävän kovia ja vastaantulijaa ei väistetä ennen viime hetkeä. Syy teiden kummallisuuteen ja kuin haulikolla ammuttujen pikkukylien määrään - luulisi että keskittäminen kannattaa - on rautatie. Saarella toimi vuosina 1900-1968 jopa kolme eri rautatieyhtiötä. Melkein mistä vain pääsi minne tahansa suhteellisen nopeasti ja melko halvalla, kapeaa, metrin levyistä rataa pitkin, enimmäkseen höyryn voimalla. Enää ei ole jäljellä mitään, paitsi hajanainen asutus.

Kämpillä laitoin perunapötkylät uuniin ruotsalaisten lihapullien kanssa, kyytipojaksi olut tai muutama - tuntui menevän tekstiin eikä päähän, jännä ilmiö. Hyvin upposivat perunat ja pullat, kuin myös ruskistetun voin ja chilin makuiset sipsit ja tuunatut aleksanterinleivokset, joiden nimi on ylioppilaan leipä. Huomenna jotain muuta, nähdään siellä.