Skovsgårde, Tanska, 8. syyskuuta 2022

Nautimme aamiaista samassa tilassa maksullisen buffetin kanssa, omin eväin. Tästä olisi saattanut tulla likainen olo, mutta olimme myöhään liikkeellä eikä muita syöjiä näkynyt - ja omat tarjoamuksemme olivat parempia. Yöllinen sade oli lakannut ja aamupäiväksi luvattu ei alkanutkaan - pilvet roikkuivat edelleen alhaalla, siniharmaina kuin lakana, mutta väliäkö hällä; lämpöä riitti edelleen sopivat 20 astetta.

Pieniä teitä pitkin kohti etelää, Assensin kaupunkia ja Bryggeriet Vestfyenin panimoa. Lähempänä sijaitseva ja kiinnostavampi Indslev Bryggeri nimittäin aukesi vasta puolen päivän aikaan, eikä kiireisellä lomalaisella kestä hermo tyhjää odottelua. Vaan ah ja voi, panimoiden henget eivät olleet tänään puolellamme: netin tiedoista poiketen paikalla ei ollutkaan olutpuotia eikä maisteluterassia - enkä viitsinyt mennä vastaanoton kravattikaulaisen tyypin kanssa väittelemään, saihan olutta kaupastakin. Poistuimme paikalta keskikohtalaisin äänin - navigaatiotäti ei aina tiedä miten päin olisi, ja saattaa toisinaan vaatia kaksikin u-käännöstä päästäkseen kartalle. Lähtiessä huikattu kehoitus "lähde länteen" ei myöskään auta yhtään. Go west, young man ja lähde Lappeenrantaan, humppa siellä soi. Siispä tien päälle ja kohti Faaborgia, tai Fåborgia, miten nyt vain - täkäläiset kylät ja kaupungit vaihtavat kilvan nimiään, å:sta tulee aa. Maasto on edelleen kumpuilevaa peltoa, jota lehtimetsäläntit täplittävät - ja toisinaan sukelletaan syvänvihreään lehtitunneliin. Siihen ei ole vielä tottunut. Puut ovat vaihtuneet osittain tammista ja lehmuksista koivuihin, vaan ei tässä sentään Karjalassa vielä olla.

On kylvöaika, maajussit nostattavat pelloilta mahtavia pölypilviä, ilmanotto on suljettava ja ikkunat myös sellaisen osuessa kohdalle - paitsi tietenkin tänään, kun kaivattua sadetta on vihdoin saatu. Pääskyset kisailevat vielä pientareilla, ravintoa ja lämpöä tuntuu riittävän. Kaipa ne itse tietävät, itsestäni ajankohta vaan tuntuu kovin myöhäiseltä.

Faaborg oli kuten mikä tahansa pienehkö tanskalaiskaupunki; tylsähköä uutta puolta, rautatienkatu mutta ei kiskoja, toimeton asemarakennus, nätti mutta pieni vanha osa, kuihtuva torin ympäristö, räikeän värinen kirkko. Vanhan osan yksisuuntaisten katujen ja ajokieltojen labyrintissä, joka oli ehkä kuusi korttelia per sivu, juutuimme roska-auton taakse. Kuskilla ei ollut mikään kiire, ja kuten heikäläisillä yleensä, jäi auto aina pysähtyessään "vahingossa" ratkaisevan metrin liikaa johonkin suuntaan, että ohi olisi mahtunut. Tilasta ei siis ollut pula, vaan käytön järkevyydestä. No, ehdimme katsella paikkoja, kuten poliisimuseota, joka lupasi vangita mielenkiintomme. Oli alkanut tuulla navakasti, rannalla sen huomasi.

Kohti Svendborgia ja siltaa Langelandin saarelle, rantatietä pitkin. Tai no, onhan siinä Tåsingen saari vielä välissä, ja senkin jälkeen pieni Siø, joka on käytännössä yhtä maatilaa.

Svendborgissa tapahtui jonkinlainen arkkitehtooninen murros: asuintalot vaihtuivat Pohjois-Saksalaisiin, julkiset rakennukset eivät. Trendi kuitenkin katkesi sillan toisella puolella, Tåsinge ja Langeland olivat hyvin tanskalaisen näköisiä. Nautimme hieman eväitä mainitun sillan alla, kovassa tuulessa. Siltaa ylittävät pyöräilijät eivät ehkä nauttineet.

Langelandin puolella maailma asettui eri asentoon - oltiin selvästi takamailla. Ennen Iso-Beltin siltaa nopein reitti Kööpenhaminasta Saksaan kulki Falsterin ja Lollandin saarien kautta, lautalla Rødbystä Puttgardeniin; halvin ja fiksuin taas lautalla Lollandista Langelandiin ja siitä Fynin saaren läpi toiselle lautalle Bøjden - Fynshavn - ja Flensburg olikin jo ihan kulman takana. Matkalle myytiin halpoja yhteislippuja ja menekki oli kova - Iso-Beltin reittiä käyttivät lähinnä yöjunat ja typerät turistit, kuten eräätkin Toivaset 90-luvulla - Langelandin reittiä kokeiltiin toki myös. Mainitut lautat kulkevat yhä, joskin harvennetuin vuoroin ja kovemmilla hinnoilla - liikenne on siirtynyt enimmäkseen sillalle ja moottoritielle, eikä niiden kanssa voi kilpailla mikään. Kehityksen näkee Langelandissa selvästi, kauttakulun vähentyminen tyhjentää liiketiloja ja satunnaiset matkailijat eivät enää harhaudu katselemaan paikkoja "kun nyt kerran täällä ollaan."

Heti sillalta päästyä bongasin pienpanimon, täkäläiseen tyyliin ilman mitään ennakovaroitusta tai kylttiä - paha se on jarrutaa kohdalla, äkkiarvaamatta ja kahdeksankympin vauhdista. En kääntynyt takaisin, olivat auki vielä neljä tuntia ja se saisi riittää - voinette arvata, riittikö.

Trendejä vastavirtaan uivat matkailijat ajoivat tälläkin kertaa pohjoiseen; Simmerbøllen, Tullebøllen, Tullebøllehallenin ja Tullebøllemøllenin ohi, kohti Snødeä ja Lohalsia. Jostain oudosta kommunikaatiovajeesta johtuen kuvittelin Lohalsissa, että olimme jo pohjoiskärjessä, vaikka matkaa vielä olikin - näinhän Iso-Beltin sillan rannalta käsin, eväsleipää jäytäessäni, navakassa tuulessa. Pyöriäisiä! huusi Krista, suu täynnä bøndeviipaletta. Mitä? Missä? innostuin. No tuolla vedessä, vastasi kapteeni tilannetaju. Että jos vähän tarkempia koordinaatteja vaikka mitenkään, keskeytin itseni kun näin ne. Tumma hahmo vilahti aaltojen keskellä, sitten kiertyi pyöreä selkä ja kohta jo vilahti jäljittelemätön selkäevä. Niitä oli ainakin kolme, ehkä enemmänkin.

Muistan, kuinka EU:n määräämille Itämeren pyöriäistarkkailijoille naurettiin jokunen vuosi takaperin - että unelmaduuni, ei koskaan mitään tekemistä. No, näin siinä sitten kävi. Räpsin sarjakuvauksella muutaman rykäyksen, vaan eipä tarttunut eväkäs muistikortille.

Lohals oli hyvin kalastajavetoinen, joskin joutunut taipumaan turismille. Satamakojujen kalaruoat houkuttelivat, mutta autenttisuudesta ei voinut olla ihan varma - ei huvittaisi maksaa tuoreesta frittilajitelmasta ja saada espanjalaisia pakasteita. Tuotteessa ei olisi sinäänsä mitään vikaa, mutta maistaisihan sen.

Ohi taas yhden kiskottoman aseman, lähikauppaan uusien oluiden toivossa. Ei löytynyt mitään, paistopistekin tyhjäksi nuoltu - jäivät päivän kanelsnigelit eli lehtitaikinaiset korvapuustit saamatta. Parkkipaikalla alamäkeen pysäköity auto vaati lisää öljyä, mutta asettui sitten. Alkoi sataa. Tämäkin vielä.

Etenimme takaisin etelään, vanhoja muuntamotorneja etsien. De Langelandske Kunsttårne on pitkään jatkunut ja laajalle levinnyt näyttely, jossa taiteilijalle annetaan vapaat kädet täyttää pieni 1,5m x 1,5m entinen muuntamo - korkeutta tosin on riittävät 8m. Työt uusitaan käsittääkseni vuosittain. Torneja on 12, kävimme katsomassa kuusi. Reitti johdattaa paikkoihin, joihin ei tulisi muuten menneeksi - ajelimme mm. epävirallista peltotietä, kartanonherran kauriita ja fasaaneja säikytellen. Taidekin oli enimmäkseen todella hyvää, siksi näitä jaksoi kiertää tuulessa ja tuiskussa.

Rudkøpingistä löysin vihdoin oikean bensa-aseman ja sieltä öljyä. Reitti pihaan tosin löytyi vasta kolmen turhan yrityksen jälkeen. Kuka näitä suunnittelee? Satoi ankarasti, enkä halunnut kastua - en siis jäänyt katoksen alle lisäämään öljyä ja tankkaamaan, bensakin kun oli vähissä, vaan ajoin fiksuna moottoritielle. Ilma näytti selkenevän mantereen puolella.

Sillan toisella rannalla tankki tyhjeni hyvää tahtia - kova tuuli, kova sade ja 130 rajoitus eivät ole taloudellisin yhdistelmä - ja täällähän ajetaan, kun kerrankin saa, vaikkei eteen näkisi. Saksassa ovat varmaan käyneet kaikki, vapaata nopeutta kokeilemassa - että tuskin täällä enää tarvitsisi. Vaikka toisaalta, on se kyllä kiva kun matka joutuu.

Odensen kehäteiden jälkeen piti kuitenkin löytää ensin bensa-asema - ja sitten sellainen, jonka nettiyhteys toimi ja korteilla voi maksaa. Lisäsin ensimmäisellä asemalla öljyä ihan kostoksi, jono oli jo pitkä eikä kukaan muukaan saanut bensaa. Seuraavana häivähti mieleen iltaruoka, tarjolla oli pelkkiä juustomakkaroita. Kauppaan, siis. Löytyikin harvinaisuus heti kärkeen; putiikki, josta ei saanut perunasalaattia tai mitään muutakaan senkaltaista. Paistopistekin oli tyhjä. Seuraavassa paikassa onnisti, vaan olihan taas show.

Kämpille, nakit tulille, kirahvikalja auki. Huomenna Saksaan, saapa nähdä mikä siellä odottaa.