Wismar, Saksa, 10. syyskuuta 2022

Matkan ensimmäinen ja ainoa hotelliaamiainen, siitä on otettava kaikki irti - söin siis sekä pohjoismaisen että mannermaisen version, englantilaista kun ei ollut tarjolla. Erikoisleikkeet miellyttivät, kuten kipakasti viherpippuroitu gouter-makkara - mutta kaiken kruunasi vitivalkoinen pullasämpylä oikealla voilla ja mansikkahillolla, kylkeen vähän vahvaa kahvia. On se hyvää, ja ravitsevaa, ou jee, sillä kyllä pärjäilee. Tai siis, jos muistaa syödä ensin.

80-luvun hotelli jäi taa, eikä ihan heti tule vastaavaa vastaan. Infiltroiduimme keskustaan huomaamatta kuin vakoojat, muun liikenteen seassa piilossa. Naviäly johdatti meidät suljettuun parkkihalliin, sinne sai ajaa sisään asti ja painaa nappia, portti vaan ei auennut eikä lippu tulostunut. Sai myös peruuttaa ahtaasta välistä pois, kunnolla näkemättä - trukkikuskin vaistoista oli kerrankin jotain hyötyä.

Kielin keskusta levittäytyy kanavan, joen ja sataman molemmille puolille. Samaan solmukohtaan on ahdettu iso ratapiha, vilkas asema, satama, matkustajasatama (lauttoja Osloon, Göteborgiin ja Klaipedaan,) bussiasema, viisi kauppakeskusta ja moottoriteiden risteys. Kerrassaan viihtyisä kokonaisuus, etenkin huonosti opastetuilla tietöillä ylevöitettynä. Tässä labyrintissä seikkailimme hetken, kunnes löytyi aukioleva parkkitalo - edellisen vierestä, tietenkin, mutta vasta pitkän lenkin jälkeen.

Tallustimme kävelykatua kohti Primarkkia, tuota Saksan Seppälää - hinnat ovat toki halvemmat, laatu huonompi ja suosio edelleen suunnaton. Kehno katusoittaja piinasi koko matkan; jos kerran herrasmies on hän, joka osaa soittaa haitaria, vaan ei soita, kuka sitten vetää julkisella paikalla ja lujaa, vaikkei osaa? Perkele? Liian tyylitöntä helvettiin, sanoisin. Joka tapauksessa tämä ihmisperse vongutti tulemaan jotain Tequilan, Bella Ciaon ja When the Saints Go Marching Homen epäpyhää kolmiyhteyttä, miten sattuu yhteen nivoutuen ja avantgardesti vaihdellen, höystettynä biisien lopuista tutuilla vaudeville-lurituksilla. (Shave and a haircut - two bits!) Aina samassa kohdassa When the Saintsia se yritti tunkea neljän nuotin tilaan viisi, sekosi rytmissä ja päästi muutaman jazikkaan äänen - ja jatkoi taas, jostain. M.A. Numminen olisi ollut innoissaan, luulen.

Primarkista löysin melkein kaiken etsimäni, eli kalsareita ja sukkia vuodeksi. Oudompia tuotteita, kuten mustaa hupparia ilman painatusta tai tavallisia mustia T-paitoja ei ollut ollenkaan - tiedän, että pyydän paljon, vaan jos joskus edes saisin. Tyydyin räikeänkeltaiseen Kodak-paitaan, vaikka olenkin enemmän Fujin ja Agfan leirissä. No. Mennessämme liikkeeseen se oli melkein tyhjä - maksun aikaan kassajono kiemurteli hyllyjen välissä miten sattuu. Hyvin se kyllä veti, sama jono vei kymmenelle eri kassalle, jotka kaikki olivat vieläpä auki. Ja juuri maksettuani kuuluttivat, että yläkertaan aukeaa lisää.

Kadulle päästyämme haitaristi oli vetänyt johtopäätökset ja tehnyt tilaa fonistille - soitto kävi paremmin, mutta biisit olivat samat. Teki mieli mennä kaatamaan edellisillasta sähkökaapin päällä odotellut tuopillinen jotain sen torveen. Oslon-laivasta purkautuneet pöllämystyneet turistit hurrasivat, olisivat varmaan hurranneet minullekin. Heitä katsellessani pidin konseptia aivan keskustaan rantautuvasta laivasta jotenkin outona, kunnes muistin mm. Helsingin, Tallinnan ja Tukholman. Rahtitoimintaa ei tietenkään ole, paitsi että vielä kymmenisen vuotta sitten oli, ainakin meillä.

Krista jäi keräilemään itseään penkille, itse kiersin korttelin että näkisin raatihuoneentorin. Tori oli kuitenkin täynnä tapahtumatekniikkaa, lavaa rakennettiin tai purettiin. Samalla oli alkamassa ilmeisesti paikallisten kadettien valmistujaisjuhla tai jotain sellaista, kadulla parveili nuoria naisia hienoissa juhlapuvuissa ja miehiä laivastovormuissa - kiväärien tilalla niillä oli valkoiset, kiiltävät airot.

Kävelin vielä yhden korttelin ympäri, raatihuone ja katedraali olivat jotenkin sulautuneet yhdeksi. Näkyi kaikenlaisia gargoileja ja muita outoja kaiverruksia. Alkoi sataa hiljalleen, vaikka aurinko paistoi kirkkaasti.

Krista oli sillä aikaa kohdannut lauman uuden sadon opaskoiria, nuoria ja innokkaita, arvatenkin ensikertaa ulkona kaupungilla. Käskyjen noudattaminen ja hillitty käytös ei ihan vielä onnistunut, mukana seurannut kokeneempi yksilö tuijotti laumaa halveksuen ja paheksuen. Kävelimme takaisin autolle päin, haitaristi aloitti taas. En viiltänyt pirunpalkeita auki, vaikka mielessä ehkä saattoi käydäkin.

Auto jäi ostoshelvetin kattoparkkiin. Krista meni ostamaan kauneustuotteita drogeriemarktiin, joka on jonkinlainen apteekin, kosmetiikkaosaston, luontaistuotekaupan ja paperikaupan yhdistelmä - reseptilääkkeitä sieltä ei toki saa. Itse taas nousin hyvin pitkiä liukuportaita pitkin Saturniin, paikalliseen elektroniikkataivaaseen, muistikorttia etsimään. Takanurkassa kajasti iso teksi foto, sinne siis. Hyllyt olivat kuitenkin tyhjät kuin Itä-Saksassa alkukeväästä - ei mitään jäljellä. No, puhelinosastolta sitten. Vastassa neljä kymmenmetristä ja kaksipuolista hyllyä, joissa kaikissa luki smartphonezubehör - ei muita selityksiä. Latureita, kuoria, suojakalvoja, vyöklipsejä, kaikkiin merkkeihin, kaikki sekaisin. Melkoinen työmaa, mutta löytyi lopulta.

Kännykkä on muuten tähän asti ollut saksaksi handy, eikä mobilephone - ehkä asia on muuttumassa. Joka tapauksessa näin kerran käytettyjen puhelinten kaupan nimeltä second handy; huvittaa aina, kun häivähtää mieleen. Muistikorteista muihin juomiin: kävin hakemassa vähän täydennystä getränkemarktista, otin yhden pullon joka laatua - vain olutta, toki. Kassa ei ollut mielissään, mutta minkäs teet.

Autossa kohti Wismaria mietin, että olipa kivaa käydä taas kunnon kaupungissa. En pidä tungoksesta kaupoissa, mutta vilkkaalla kadulla kävelystä nautin. Siinä saa olla osana joukkoa, kuulua johonkin - ja samalla ketään ei kiinnosta, mitä teen ja mihin menen. Jännä ilmiö, mutta todellinen. Tie oli tänään tyhjä, kokeilin auton menohaluja - 150 se jaksoi kulkea vaivatta, eikä tällä kuormalla voi enempää vaatiakaan. Satuimme jonkin repaleisen rintamavyöhykkeen rajalle, vähän väliä satoi ja sitten taas paistoi - enimmäkseen vielä yhtä aikaa.

Majoitus löytyi Wismarin rajalta, mutta ketään ei ollut kotona ja puhelimeen ei vastattu. Aplikaatio vaati eilen ilmoittamaan saapumisajan, muttei antanut valita kuin yhden vaihtoehdon - puoli yksi aamuyöllä. Hienoa koodaamista, taas kerran. No, mennään sitten katselemaan kaupunkia.

Wismar on hansakaupunki ja Unescon listalla - eli näkemättä hyvä. On vanhaa taloa, kiemuraista kujaa, kanavaa, edelleen vilkas satama - ja outo ruotsalais-obsessio. Lisäksi kaupungin yllä leijuu vastasahatun puutavaran vastustamattoman viehko aromi. Ajelimme hitaasti pienillä kujilla ja lopulta toria ympäri kuin teinit. Päähänpinttymä jatkui; oli ravintola Alter Schwede, kahvila Schwedenwache, raatihuoneessa Schwedenfest ja An der Wasserkunstin listalla ensimmäisenä hausgemachte köttbullar. Mitä ihmettä?

No, Ruotsin valtakunta oli suurimmillaan todella suuri. Se käsitti nykyruotsin lisäksi puolet Tanskasta, paloja Norjasta, Itämeren saaret ja osia Saksan ja Puolan rannikoista aina Balttiaan asti. Hommista vastussa olleen isohousuisen kuninkaan tapasimmekin jo Öölannissa. Wismariin viehtyneet ruotsalaiset antoivat kaupungin takaisin Mecklenburgin osavaltiolle vasta 1900-luvun alussa - historiaa löytynee lisää netistä ja hakuteoksista, pitää itsekin tutustua tarkemmin. Mecklenburg- Voorpommerin vaakunassa on muuten kruunupäinen, kieltä näyttävä lehmä. Suosikkini.

Krista sai majoittajan langanpäähän, puhelu meni jotakuinkin näin: -Hi, this is Krista calling, we have a reservation. -Yes. I know. -Are you home, can we come, like, now? - I am not home but it is okay. You can drive till the end. The keys are inside the door. Welcome. Ihan kuin kotona. Mahtavaa.

Totesimme kämpän kelvolliseksi, joskin hieman oudoksi - esim. vessaan mennään heti ulko-oven vierestä, sen liukuovi on lasia ja vain raidoittain huurrettu - ääntä se ei eristä ollenkaan. Onneksi ei olla ihan ensimmäisellä matkalla. Pöntön vieressä on myös suuri ikkuna, puutarhaan, mutta kuitenkin. Siihen saa kyllä verhot, mutta silti.

Pientä välipalaa kaupasta ja syömään, ilta kaupungilla näytti kutsuvalta mutta nyt ei jaksa. Tutustumme sitten huomenna enemmän, ajomatka Stralsundiin ei ole pitkä joten hyvin ehtii. Täällä muuten sanotaan yleisesti moi, tai moo-o-i, se on merimiesten mukana kulkeutunut meillekin. Että se.