Altefähr, Rügen, Saksa, 11. syyskuuta 2022

Silta Stralsundista Rügenin saarelle kimaltaa auringonlaskussa, ikkunasta tulvii ruusun ja lämpimän asfaltin tuoksua, pääskyset kisailevat, keittiössä pöhisee illallinen, istiin sohvalle ja avasin juuri oluen. Kaikki on siis hyvin. Mutta kelataanpa taaksepäin.

Saksalaiset vuodevaatteet herättivät ihmetystä aamulla, kun heräilimme Wismarilaisessa vierasmajassa. Peitto oli puoli metriä pidempi, mutta kovin kapea - ja tyyny neljä kertaa suomalaisen kokoinen, mutta litteä. Tyynyliina ja pussilakana eivät oikein toimineet.

Tähdeaamiaisen jälkeen kohti Wismaria, piti nähdä enemmän vanhaa keskustaa ja satamaa, ja varsinkin sikasiltaa. Ninjailin auton parkkiin pieneen koloon, kapealle kujalle ja lähelle kirkkoa. Aurinko pilkahteli tummien pilvien välistä, lämpötila pysyi edelleen kahdenkymmenen tietämillä.

Kapeat, kanavasta heijastuvat talot toivat mieleen hollantilaisen pikkukaupungin, rakennustyyli taas Lyypekin ja Hampurin. Wismar taisi välttyä aika hyvin pommituksilta ja Itä-Saksan uudistusvimmalta, ei näkynyt yhtäkään elementtitaloa tai muuta keskuskomiteaan viittaavaa. Kirkko oli sentään hieman myöhempää aikakautta, siitä nimittäin puuttuivat gargoilit. Pettymys. Sikasilta kirkon kupeessa taas lunasti odotukset; jokaisen neljän pilarin päällä pieni pronsinen sika, ilmeikkäissä asennoissa. Moni turisti ei näköjään tiennyt, että tällainenkin on - spontaanit riemunkiljahdukset huvittivat hetken jos toisenkin - ihan kuin olisivat sian nähneet.

Sisemmässä satamassa vanhoja makasiineja oli muutettu kalliiksi loma-asunnoiksi, rakennettu vieläpä kalamajojen replikoita kysyntään vastaamaan. Kalastajat tulivat silti laituriin myymään saalista, osa jalosti sitä paikan päällä erilaisiksi kaloripommeiksi - yksi jopa savusti päivän saaliin laiturissa, tuoksu oli jotain hieman eritasoista kuin Kauppatorin iänikuisissa frittimuikuissa.

Wismarin puuntuoksu jäi taa, ja koska aikaa oli, valitsimme pienemmän tien kohti Rostockia. Pilvet melkeinpä hävisivät ja taivas sinisyys syveni, maasto muuttui samalla vähitellen tasaisemmaksi ja aukeammaksi. Bad Doperanissa operoi kuuleman mukaan kapearaiteinen höyryjuna joka päivä - sinne siis. Satuimme asemalle viisi minuuttia ennen seuraavaa vuoroa.

Sympaattinen pikku juna saapui, jätti vaunut asemalle, kävi hakemassa lisää vettä, kiinnittyi vaunujen toiseen päähän ja lähti takaisinpäin. Sain ihan hyvää videota, mutta kuvat epäonnistuivat täysin - joku säädin oli väärässä asennossa, tuloksena ylivalottunutta ja tärähtänyttä kuraa. Näin ei ole käynyt vuosiin. Manaillessani unohdin tyystin, että tämä junahan tosiaan ajaa kaupungin läpi katuja myöten kuin ratikka ikään ja näyttää varsin jännältä niin tehdessään. Heti jos olisi lähtenyt, olisi ehtinyt - enää ei. No, sitten "ensi kerralla." Ja näkeehän niitä netistä.

Ohitimme Rostockin tunnelissa; aikaa oli, vaan ei niin paljon - olisihan se kiinnostanut kyllä, kuten melkein kaikki paikat, toisaalta. Tunnelista joutui maksamaan, karttaa tuijotellessa huomaa että niin oli varsin kohtuullista - vaihtoehdoille kun on matkaa. Joen ylitys aivan sen suussa, pienellä lossilla, olisi toki ollut enemmän meidän tyyliä - ja varmaan halvempaakin.

Koska moottoritie ei kiinnostanut, kiersimme kohti Stralsundia rannan kautta. Rövershagenissa kohtasimme jotain todella saksalaista, nimittäin Karls Erlebnis-Dorf nimisen ...asian. Se on mansikkateemainen huvi- leikki- vesi- ja kotieläinpuisto, jossa tarjoillaan myös ruokaa ja juomaa, isoja jääveistoksia ja maailman suurin kokoelma teekannuja - koska miksipä ei. Ja niitä on ympäri Saksaa, oikein ketju. Olen ymmälläni, mutta samalla oudon kiinnostunut.

Kockenhagen, Dierhagen, Wustrow - kapenevaa hiekkaista kannasta pitkin, todella tasaista, vasemmalla meri ja oikealla puolisuolainen Saaler Bodden -allas, josta on kyllä yhteys mereen muttei enää kovin vankasti. Tuulessa vinkuroivaa liian nopeasti kasvanutta mäntyä, hiekkadyyniä, tyylikästä ja vanhaakin loma-asutusta. Tuulessa suolan tuoksu ja lokkien huuto. Ahrenshoopissa, Café Pieni:n kohdalla, keskittymiseni herpaantui hetkeksi ja mäjäytin oikean eturenkaan kanttikiveen ihan tunteella - vauhtia ei ollut kuin 30, mutta osuma oli oikein maukas. Vanne meni vitosen mutkalle ja renkaasta katkesi reunalanka. Perkeles. Nilkutin seuraavan risteykseen ja pysäköin varjoon. Mitäs nytten?

Vakuutusta ei ole, paitsi se pienin pakollinen, eikä siis siihen kuuluvaa tiepalvelua. En kuulu autoliittoon, enkä siis sitä kautta paikalliseen ADAC:iin. Krista soitti sinne kuitenkin, kun ei muutakaan keksitty. Toisella puhelulla saatiin langanpäähän joku englantia osaava, saksa kun ei meiltä oikein taitu, varsinkaan tekninen sanasto. Tyyppi lupasi apua tunnin päästä, mutta pyysi ensin tavaamaan nimen ja sukunimen - hetki siinä meni. Pian se soitti uudestaan ja kyseli renkaan kokoa. Tavasin tiedot kumin kyljestä ja painotin, että pelkkä rengas ei riitä, tarvitaan myös vanne. Kyllä kyllä, hän vastasi, kuulin heti ettei mennyt perille. Mainittakoon, että auton varustukseen ei kuulu vararengasta eikä edes tunkkia, vain pullo paikka-ainetta - sillä ei paljon tekisi, kun renkaan sisäosat näkyvät ulkopuolelle.

Ajantaju hämärtyi, söimme kylmiä minifrikadelleja eli lihapullia ensi hätään, sama innokas koira lenkkeili jo kolmatta kertaa ohi, tunnisti tuoksun ja tahtoi tuttavaksi. Kävelin katsomaan merta ja valkoista hiekkaa, matkaa oli alle sata metriä. Sinivihreää dyyniruohoa oli istutettu lisää, liian tasaisesti ja tikkusuoriin riveihin - se näytti huonolta simulaatiolta. Autolla vaihdoin frikadellit pähkinöihin, niistä osa oli suolaisia ja osa makeita.

Saapui mies ja lavettiauto, kumpikaan ei puhunut englantia. Le Köppis saatiin lavalle nopeasti, Kristan työntäminen pitkähyttisen mersun takapenkille oli hieman hankalampi operaatio - jalka lyhyt, astinlauta korkea. Kuski tykitteli menemään hyvää kyytiä, ohitti jopa pari hitaampaa kapealla tiellä, puhumatta mitään, ysäripoppi pauhaten. Olemuksesta tuli mieleen kullankaivuu-urpojen Dave Turin. Alkoi sataa.

Puolen tunnin jälkeen saavuimme Damgarteniin, Ribnitzin lähelle. Paikka vaikutti oikein hyvältä reiskailumaastolta: halkeillutta betonipihaa, rengasröykkiöitä, autonraatoja, penisiliinin värinen tuning-auto, vanhempi korjaushalli ja vuosikymmeniä sitten unohtunut toimisto-osa. Viittisen nuorehkoa ukkoa istui hallissa kaljalla, kortilla ja jutulla, yksi niistä tuli selventämään asioita hyvällä englannilla, kalja kädessä, pienessä hiivassa. Näytti kovasti Mikko Kososelta eli suomen viralliselta kitaristilta, tunnistin äänen puhelimesta aiemmin. Samalla huomasin, että kenenkään pullossa ei ollut etikettiä.

Paikalle kertyi koko ajan enemmän väkeä, lopulta myös vaimoja ja tyttöystäviä ja lapsia. Ehkä meitä ei sittenkään paloittelusurmata tänään. Niinkin eksoottinen ranskatar kuin Citroën C3 aiheutti ongelmia; renkaita kyllä oli, vaan sopivaa vannetta ei missään - niitä etsittiin hallin nurkista ja nokkospuskista, lopulta myös pihan romuautoista. Jos pulttijako sattui täsmäämään, oli keskireikä liian pieni - ja enimmäkseen ei täsmännyt. No, viimeisenä oljenkortena rehkimisen johdosta selvinnyt reiska ehdotti vanhan vanteen korjaamista. Katsoin hieman hitaasti ja utelin, että mahtaneeko onnistua - niin vino se oli.

Tästä sisuuntuneena ukko paineli pajalle ja alkoi vasaroida pienellä vasaralla, sitten takoa lekalla. Vartin kestäneen moukaroinnin tauottua hyrähti tasapainotuskone käyntiin ja kohta oli jo kiekko alla. Varsinainen seppä kyllä, täytyy myöntää, ja myönsinkin. Kävin kylältä hakemassa vähän vaivanpalkkaa, kallista oli lysti mutta ilmaista ei olisi ollut myöskään 50km taksikyyti majoitukseen ja huomenna takaisin. Kuittia ei tietenkään pyydetty, eikä annettu - oli pieni ihme saada ylipäätään ketään tekemään mitään sunnuntaina. Kiittelimme vuolaasti, ja yleisökin tykkäsi.

Matka Stralsundiin ja sillan yli Rügeniin meni vailla sattumuksia, ajokäytöksessä ei huomannut mitään poikkeavaa. Ihan viime metreillä rengas alkoi kuitenkin vuotaa, toivottavasti se ei ole aamulla tyhjä. Kämppä on satavuotisen tiilitalon yläkerrassa, kolme naurettavan isoa ja korkeaa huonetta, hyvin pieni keittiö-eteinen, lankkulattia joka puolella. Kolmanteen kerrokseen eli vintille ei saa mennä, siellä on lentohiirien eli lepakoiden suojelualue. Kurkistin täysleveältä ovelta, joka oli tehty kolmesta lankusta - ei näkynyt yhtäkään nahkhiirtä.

Iltasyömistä ja hieman juomista, oli se ansaittua vaikka syykin oli oma. No, ihmetellään huomenna miten edetään.