Växjö, Ruotsi, 14. syyskuuta 2022

Perusteellinen pakkaus ja pakan sekoitus, taas mahtuu vähän lisää. Aamiaiseksi kaikkea kummallista, kuten kuvasta näkyy. Kävin kaivamassa esiin pikkukompressorin ja paikka-aineen, luin poikkeuksellisesti ohjeet ja annoin koneen pöristä. Ohjeissa sanottiin, että jos paine ei aineen lisäämisen jälkeen nouse seitsemän minuutin aikana yli kahden barin, on homma syytä jättää sikseen ja tilata hinuri. Yhdistin paikkapullon systeemiin, mittari hyppäsi heti tappiin: kahdeksan baria! Riittääpähän sitten. Siitä se hiljalleen laski normaalimmaksi, laitoin hieman ylimääräistä for good measure.

Tässä kohtaa mainittakoon, että en tiennyt paikka-aineen käytöstä tai käyttäytymisestä mitään. Ohjeita (joissa oli pelkkiä kuvia) tulkittuani jäin käsitykseen, että aine kestäisi korkeintaan 24 tuntia ja/tai 500 kilometriä - ja alkaisi sitten vähitellen haihtua. Näinhän ei ole, vaan mistäpä tiesin. Kävin siis uskollisesti täyttämässä kumia kerran päivässä ja säästin paikka-aineen tähän viimeiseen etappiin. Tietääkseni rengas on tänäkin päivänä jossain autotallin nurkassa, eikä paine ole laskenut vähääkään.

Sitten vaan avain postiluukkuun, kamat autoon ja tietä nielemään, hitaasti alkuun mutta luottamuksen kasvettua ...vieläkin hitaasti. 80 oli ihan maksimi, sen kovemmassa kyydissä alkoi täristää. No, pääasia että päästään liikkeelle ja lopulta kotiin asti.

Matkalla Sassnitziin ei tapahtunut mainittavaa, Krista kävi vielä täydentämässä varastoja Rossmannissa - itse vastustin Rewen kutsua parkkipaikalla, vaikka hyvin olisin ehtinyt. Satamassa valitsin oikean kaistan, Ruotsiin kiitos eikä Tanskaan, vaikka vaihtoehto houkuttelikin, ja jäin muiden perään odottelemaan. Oudoksutti, kun tuttua koppirivistöä ei näkynyt. Kävelin jonon eteen enkä löytänyt mitään syytä pysähtyä juuri tähän, keskelle laajaa asfalttikenttää. No takaisin kyytiin, härskisti pakki päälle, jonon ohi ja kulman taa: siellähän se oli. Täti kopissa ihmetteli porukan ohuutta, tähän aikaan kun on yleensä jo vähän ruuhkaa. Hmm.

En seurannut tarkemmin mahtoivatko muutkin tajuta ajaa eteenpäin vai odottavatko vieläkin, kuin Toisen kerroksen lauluja -elokuvassa - tuli nimittäin tärkeämpää tekemistä; toivioretki border shoppiin. Löysin kaksi keissiä aivan kelvollista olutta yhteishintaan 20e, hintaan tosin sisältyi kävely autolle ja takaisin; koska olut myytiin pantittomana, piti täyttää lomake, johon tarvittiin passin numero. Ihanan Itä-Saksalaista, kuten Sassnitzin rakennuskantakin - katselin sitä hetken päästä mereltä, eikä harmittanut ettemme tutustuneet tarkemmin.

Laiva oli taas nopea katamaraani, tämä yksilö vaan näytti kovin pieneltä. Ja olikin. Uskomattoman paljon autoja sinne kuitenkin saatiin sullottua, mataliin, vain henkilöauton mentäviin tunneleihin. Matkustajatilat olivat täynnä lentokonetuoleja, kahvitiskiä ja pientä kauppaa lukuunottamatta. Omat tuolimme sijaitsivat aivan takakannelle vievän oven tuntumassa, saimme pian huomata että niin ei ollut hyvä.

Seisoskelin takakannella, kun moottorit käynnistettiin - hyvä helvetti miten paksua dieselsavua pöllähti silmät ja suut täyteen. Äyk. No, merelle päästyä tuuli varmaankin vie käryt kauemmas, tuumin. Vaan ei. Laivassa oli selkeä suunnitteluvirhe; alusta eteenpäin työntävät vesijetit muodostivat pärskeillään ilmapyörteen, joka heitti pakokaasut suoraan takakannelle - ja sisään ovesta, jonka vieressä istuimme. Tavallinen savupiippu olisi ratkaissut ongelman, vaan tällä kertaa suunnittelija halusi testata pakoputkelle tällaista reikä peräpeilissä -tyyppistä ratkaisua. Hyvä, hän.

Merelle päästyämme kapteeni käänsi hanat auki, alus melkeinpä hypähti eteenpäin - ja nyt sitä savua vasta alkoikin tulla. Ihanaa. Kaiken muun hyvän lisäksi sivutuuli kävi ikävästi laivan kylkeen ja sai sen keikkumaan. Meitä nyt ei pieni tai keskisuuri merenkäynti haittaa, mutta kävelystä tuli hieman haastavaa, kun hippi horjahteli seinästä seinään aallokon jälkimainingeissa. Kapteeni kuuluttikin hetken päästä, että ulos ei saa mennä. Yritin istua tuolissa, mutta ei siitä mitään tullut: ihmiset ravasivat kannella kielloista huolimatta, jokainen ovenavaus päästi sisään röökin- ja dieselinkäryä sekä kylmää ilmaa. Merellä ainakin oli jo syys. Ohitimme ensin kalkkikivikallioita, sitten rakenteilla olevan tuulivoimapuiston - ja sitten ei mitään. Vielä äsken kovin iloluontoinen ja tuttavallinen pikkukoira muuttui ensin vakavaksi, oksensi sitten lattialle ja piiloutui kantokoppaansa häpeämään. Nolotti sen puolesta.

Ystadissa ajelimme hetken aikaa keskustassa, näytti ihan sievältä ja yllättävän tanskalaiselta - vaan ei tuntunut kaiken koetun jälkeen enää oikein miltään. No, hittojako sitä pitkittämään jos ei heti toimi - tien päälle vaan. Lämpötilakin oli pudonnut viiteentoista ja pilvet näyttivät sateisilta.

Söimme taas Max-burgerit, tällä kertaa Kristianstadissa - se alkaa olla jo perinne. Bensaa ei tarvinnut ottaa, koska tankkasin tyhmänä melkein täyteen Saksassa - hinta olikin halvempi täällä, noin 1.78 euroa litralta. No, vielä tässä ehtii säästää. Matkalla ei tapahtunut oikeastaan mitään muuta, paitsi alku-Ikean ohitus Älmhultissa. Musiikista vastasivat suomalaiset 90-luvun rokkibändit, nostalgiassa on kiva edetä pitkin maaseutua.

Hetki ennen Växjötä navi sai jonkin kohtauksen ja heitti meidät kiemuraiselle kierrotielle, oudonnimisiin kyliin, keskelle mitä idyllisintä ruotsalaisuutta. Odensjö, Skäggalösa, Lockarör, Vederslöv, Dännigenlanda, Torpa, Telestad. Vastakohdaksi kaikelle söpöilylle DJ arpoi Polkaholixia, joka esittää vanhaa humppaa isolla bändillä ja punkilla asenteella. Ei sopinut sitten yhtään, eli täydellisesti.

Majoitus on kasvottomassa huoneistohotellissa; varustukseen kuuluu jopa pesukone ja kuivuri, vaan eihän tässä ole kuin yksi päivä enää jäljellä. Rengas kesti hyvin, kuten ihmisetkin - kotiinpääsyä taitavat odottaa kaikki.