Tiistai, 7. toukokuuta 2024, Brandenburg, Saksa

Ah, kotona Pörliinissä. Majoituksemme, kokonainen omakotitalo, sijaitsee noin parinsadan metrin päässä Röntgenthalin S-Bahn -asemalta - vain vaivoin Berliinin rajojen ulkopuolella, mutta hienossa osoitteessa eli Kastanienalleella. Nyt voi hetken aikaa rentoutua. Euroviisut pauhaavat taustalla, saksalainen selostaja puhuu biisien päälle niin kovaa että "musiikki" ei kuulu ja erinäisiä pakasteita meni juuri uuniin ja yksi Jever pakkaseen.

Aamulla pakkasimme auton, yritimme syödä jääkaapin tyhjäksi ja hyvästelimme ulko-oven lasissa yhä jumittavan etanan - ja sitten pieniä teitä kohti Rødbyhavnia ja lauttaa. Køping-aiheisten paikkojen bongailu jatkui, jätimme väliin Nykøbing Falsterin (Tanskassa on useampikin Nykøbing) mutta pysähdyimme hankkimaan täydennystä (lähinnä nakkipiiloja) Sakskøbingistä, jossa näimme sattumalta maailman isoimmat sakset - tai keritsimet. Ne olivat isot, vaan eivät niin isot että kannattaisi kuva ottaa. Paikallisessa marketissa yritin täydentää myös olutvarastoja, mutta se oli tehty hankalaksi; specialøl-kyltin alta löytyi energiajuomaa ja Tuborgia, onnittelukorttien kohdalla taas muutama epätavallisempi ööliputeli. Ei koko kauppaa viitsinyt kiertää, kuitenkaan.

Näin etelässä kevät kääntyi jo kesän puolelle, tulppaanit olivat jo lopettelemasa ja sireenit auenneet - mutta kukkivat puut, kuten omenat, jatkoivat silti. Lämpötila oli kesäisen leppeä, noin 20, tuuli paikoin kova, mutta niin se tuppaa meren lähellä olevan. Läpiajetut kylät olivat tanskalaisen söpöjä, mutta jotenkin sieluttomia; ihan kuin niissä ei olisi harrastettu mitään ylimääräistä - pelkkää käytännöllistä arkea vain. Väestö oli toki tavallista harmaampaa ja rollaattoritiheys sekä nelipyöräisten sähkömopojen määrä melkoinen. Ehkä vanha ei enää jaksa.

Meillä oli valmiiksi varatut liput, mutta saavuimme satamaan tunnin etuajassa. Edellisistä kerroista viisastuneina emme jääneeet odottelemaan, vaan ajoimme röyhkeästi suoraan portille - lauttakin oli juuri saapumassa. Automaatti ohjasi meidät jonoon neljä, jossa oli valmiiksi jo kaksi autoa. Jonossa kuusi seisoi kymmenittäin kypsännäköisiä autokuntia, rekkajono oli myös pitkä. Merkit eivät vaikuttaneet lupaavilta. Niin vain kuitenkin kävi, että lautan pikaisesti tyhjennyttyä satamareiska avasi portin ensimmäisenä miedän jonollemme. Tunsin satojen tuijotusten poltteen niskassani kun ajoin ramppia ylös ja sisään, melkeinpä paalupaikalle. Pienestä sitä ihminen ilahtuu. Tunnelmaa eivät laimentaneet edes viereisen matkailuauton rikkinäisestä septitankista löyhähtäneet terveiset.

Kiirehdin kannelle kuvaamaan, salmessa kun on käynnissä kunnon mega-operaatio: rakentavat meren alle yhdistettyä auto-ja junatunnelia. Rakentaminen alkoi 2020 ja valmista pitäisi olla 2029. 18 kilometrin matka kestää lautalla 45 minuuttia, tunnelissa autolla 10 ja junalla 7. Härveli kootaan maalla rakennetuista elementeistä, jotka upotetaan merenpohjaan - näitä 217 metriä pitkiä pätkiä tarvitaan 89 kappaletta. On siinä työmaata. Ehkäpä kunnon kulkuyhteys antaa piristysruiskeen vähän pussinperäksi jääneelle alueelle - tai sitten juna ajaa tylysti ohi, pysähtymättä.

Matkan aikana ehtii hyvin tuijottaa aavalle merelle, juoda kahvit rapisevaan muoviin pakatun sämpylän kera - tai sitten syödä meille jo perinteeksi muodostuneen schnitzelin bearnaisekastikkeella. Se on yhtä aikaa huonoin ja paras leike mitä olen maistanut; siitä tietää että loma on tosiaan alkanut. Joskus ajattelen sitä kaiholla marraskun pimeässä räntäsateessa kolmelta iltapäivällä.

Leikehekuman jälkeen oli hyvä hetki käydä lauttarannan kelluvassa border shopissa hakemassa vähän halpaa juomaa ja karkkia. Parkkipaikalla meitä lähestyi parvi mustavariksia, kai ne vaistosivat mitä tuleman piti; Krista nimittäin kaivoi leivänmuruja taskusta ja ryhtyi välittömästi kesytyspuuhiin. Ihan eivät uskaltaneet syödä kädestä, mutta ei se kaukana ollut. Leivän loputtua nappasimme rasittavan ylipitkät ostoskärryt, joiden etupyörät eivät kääntyneet (ne olivat kaikki sellaisia) ja siirryimme tavaroiden taikamaailman pariin. Ison kerrostalon kokoisessa ostoslautassa on neljä laajaa kerrosta, ne on kaikki käytävä läpi päästäkseen ulos, ihan kuin ikeassa - tuotteet vaan ovat ehkä hieman kiinnostavampia.

Varikset odottivat pihalla kun palasimme, vaan eipä jäänyt mitään annettavaa. Ruotsalaisiin turistibussseihin lastattiin huomattavia määriä olutlaatikoita, alatila tuli kattoa myöten täyteen. Epäselväksi jäi, mihin halvat hinnat perustuvat - EU:n sisäisillä matkoilla kun ei voi olla verovapautta. No, tuskin ne erotusta takaisinkaan perivät. Ostosten jälkeen katsastin vielä pikaisesti paikallisen rannan, sieltä on perinteisesti saanut hyviä kuvia - nyt tuuli oli kuitenkin liian navakka ja aallot ikävän pieniä ja liian teräviä. Sain sentään muutaman aika hyvän toimintaotoksen leijalautailijoista, 60-lukuisella ja 500-millisellä manuaalitarkenteisella linssillä, tottakai.

Välttääksemme ykköstien loputtomat tietyöt ja röykytyksen (se on päällystetty betonilaatoilla) käännyimme kohti itää heti kun se oli mahdollista. Täten vältimme myös joutumasta liian lähelle Hampuria, jonka ruuhkat säteilevät huonolla tuurilla melkoisen kauas. Kävin getränkemarktissa eli juomakaupassa jossain Schwerinin lähistöllä, otos jäi laihaksi mutta Jeveriä sentään löytyi. Todistin samalla harvinaista tapausta: saksalainen asiakaspalvelija osasikin puhua virheetöntä englantia, vaikka äsken vakuutti ettei tajua mitään. Heti kun tuli kyse rahasta, muistuivat sanat ja lauserakenteet mieleen.

Saksassa olut on lähituote; muutamia isompia merkkejä saa valtakunnallisesti, mutta pienemmät tekijät markkinoivat tuotettaan korkeintaan noin sadan kilometrin päähän - sen jälkeen alkaa jonkin toisen pienmerkin reviiri. Jos tahtoo jotain muuta, on käytävä erikoisliikkeessä tai hypättävä autoon.

Sää pysyi vakaisena koko matkan, pilvipoutaa ja noin 18 astetta. Pohjois-Saksalainen maisema muistuttaa eteläistä Tanskaa, mutta on kuitenkin erilainen, kumpuilevampi. Isoja lehtipuuita näkee teiden varsilla, mutta metsät ovat vaihtuneet mäntyvaltaisiksi. Olosuhteet ovat niille yhtä aikaa huonot ja hyvät: multakerros on vain viitsien senttiä syvä, sen jälkeen alkaa syvä kerros hienoa hiekkaa. Hiekka kuivuu nopeasti ja on muutenkin höttöistä; kunnolla pitäviä juuria siihen ei saa kasvatettua, ja niinpä puut lenkottavat sinne tänne, nojaillen toisiinsa kuin humalaiset. Lisäksi ravinteita on saataville liiankin paljon, joten puut kasvavat liian nopeasti ja puuaines jää pehmeäksi. Tuuli ja lumi taivuttelevat niitä erikoisille mutkille. Ei ihme, ettei mäntyä täällä oikein mielletä rakennuspuuksi; mokomista kippuroista ei lautoja saa.

Jossain Wittstockin liepeillä etsimme bensa-asemaa, jossa voisi maksaa muutenkin kuin tädille sisällä - eli siis automaatilla. Ei löytynyt. Kiertelimme hetken vanhassa keskustassa, jumalattoman iso kirkko kertoi menneistä vaurauden päivistä ja liian siistiksi restauroidut vanhat talot elämästä DDR:n ikeessä - ja etenkin kaipuusta osaksi länttä heti rajojen auettua, mahdollisimman nopeasti. Muistan 90-luvun perhematkoilta, miten vasta vapautunut itäpuoli oli harmaa ja ruskean hiilipölyn peitossa tahtoohan sieltä pois, Trabantinkatkusta.

Berliinin kehätien kyltit näyttivät epäuskottavilta; tuosta kun kääntyy, on kohta Alexilla tai Zoolla. Kuustoista kilsaa Pankowiin! Epäuskoisuus lisääntyi, kun lähestyimme määränpäätä: tie kävi yhä pienemmäksi, sukelsi lopulta metsään ja vaihtui mukulakivipäällysteiseksi, kuin Rügenillä ikään. Tuntui, että olimme enemmän puskassa kuin pari päivää sitten Ruotsissa - sillä erotuksella, että täällä oli hyttysiä. Hetkien poukkoilun jälkeen totesimme, että navigaatio ajaa meitä sisään tavallaan takaoven kautta. Talo löytyi helposti, ja siitä pääsisi katkeamatonta kaupunkia keskustaan asti. Ehkä valitsemme sittenkin junan, päästötarra kun ei vieläkään ole tullut.

Otimme talon haltuun, se on noin 50-lukuinen, puolitoistakerroksinen omakotitalo. Alakerrassa kaksi makuuhuonetta, iso kylppäri ja avara keittiö. Oohuoneesta pääsee portaita yläkerran osittain matalakattoiseen "chillaushuoneeseen," jossa on sekä riipumatto että robotti-imuri. Koko paikan sisustus on yllättävän raikas ja ei-saksalainen; käsittelemätöntä mäntyäkin vain lattiassa, ja sekin lakattu. Kyllä tässä kelpaa.

Käväisimme vielä kaupoilla ennen euroviisuja, juomien lisäksi mukaan tarttui paikallista perunasalaattia, pekoniin käärittyjä juustonakkeja, prezel-pohjaisia minipizzoja sekä rapeita vegaanisia chilijuustopalloja, jotka menivät ihan täydestä, ja epälihanugetteja, jotka eivät todellakaan menneet. Seurasin viisuja toisella korvalla, kappaleita ei tahtonut erottaa toisistaan - melkein kaikissa sama tempo ja samankaltainen melodia sekä taitava mutta täysin tunteeton laulaja. Ei yhtäkään huippuhetkeä. No, eivät ne minun kisat ole ikinä olleetkaan.

Huomenna nukutaan pitkään ja ajetaan sitten kaupungille ihmettelemään, että täällä me tosiaan ollaan. Tuu säkin.