Keskiviikko, 8. toukokuuta 2024 Brandenburg, Saksa

Heräsin aamulla hyvissä ajoin, että ehdin kääntää kylkeä ja nukkua vielä tunnin jos toisenkin. Sämpylät erinäisillä täytteillä tekivät hyvin kauppansa, samoin sitruunajogurtti, jota ei jostain syystä saa suomesta. Kahvia en viitsinyt keittää, tämä kostautui melkein heti; junassa alkoi torkuttaa. Kämpiltä käveli asemalle nopeasti ja junakin seisoi valmiina odottamassa, mutta meidän piti ensin selviytyä lippuautomaatin lukemattomien valikoiden läpi - ja ehtiä sitten työntää kortti lukijaan, ennen kuin laite piippasi ja palasi takaisin alkunäkymään. Kerrassan mainio kone siinä: miten monta kertaa sen kanssa onkaan tapeltu... Laskimme, että tämä on minulle 13. ja Kristalle 15. kerta Berliinissä - ja kymmenes autoloma. Ensimmäinen testimatka muuten suuntautui myös Berliiniin, sen tarkoituksena oli selvittää onko meistä ollenkaan tällaiseen hommaan; ja kaupunkihan on iso, ei ole pakko nähdä jos alkaa naama kulua. Moiseen ei ollut tarvetta ja testin tulos taisi olla melkoisen positiivinen.

Takaisin tähän päivään. Juna ehti lähteä ennen kuin saimme liput, seuraavaan olisi 15 minuuttia. Ihmettelin liikennejärjestelyjä: molempiin suuntiin menevät junat käyttivät samaa raidetta, vaikka laiturin molemmin puolin meni kiskot. Junassa yritin pysyä hereillä tuijottamalla maisemia, ikkunasta näkyi vain betonikaukalon seinämää ja keskinkertaisia graffiteja. Joku oli kirjoittanut monta kertaa Total Hate, mutta kirjaimet eivät olleet vihaisia - enemmänkin sovinnaisia ja jopa sovittelevia. Tuli kummallinen olo.

Pankowin kohdalla alkoi soida päässä Bollepolka, paikallinen humppaklassikko. Se ei loppunut ennen nousimme agenttityylisellä hissillä ylös maan alta melkeinpä keskellä katua, Friedrichsstrassella, putkipostipäämajan kohdalla. Berliinissä on aikoinaan ollut hyvin kattava putkiposti, samanlainen joita näkee nykyään joissakin apteekeissa. Tärkeät paperit hujahtivat sitä käyttäen toiselle puolelle kaupunkia nopeammin ja ennen kaikkea halvemmalla kuin kuriirikyydillä - systeemi oli myös tavallisten ihmisten käytössä. Toiminta loppui 70-luvulla, itäpuolella vasta 10 vuotta myöhemmin.

Parin tsekkauksen jälkeen (kyllä, Dada Falafel on yhä olemassa) ratikoimme kohti Hackescher Marktia ja Haus Schwarzenbergin täyteenpiirrettyjä seiniä. Hackescher Marktilla oli tavallisuudesta poiketen torimyyntiä; ei tosin vihanneksia eikä hedelmiä, mutta käytettyjä LP-levjä, huumoripaitoja ja erinäistä pikaruokaa olisi saanut. Taidokas mutta sieluton sähkökitaristi luritteli jotain yhdentekevää miditaustan päälle, ihmisiä oli liikaa ja valo liian kirkas. Pois täältä. Onneksi Schwarzenbergin sisäpiha on hämyinen ja viileä - mutta liikaa ihmisiä sielläkin oli. Joku oli jopa roudannut paikalle arkkiviholliseni, lauman espanjalaisia mummoja. Ne seisovat kuin lehmät, juuri parhaassa paikassa mutta selin itse asiaan, mitään ymmärtämättä, ja toistavat vähän väliä si si si claro. Opas puhuu tauotta. En osaa espanjaa, mutta selostus on niin jankkaavaa, että jopa minä pysyn perässä - muutaman Almodóvarin leffan kokemuksella.

Onneksi mummot häipyivät pian ja seinien tarjontakin oli sekä runsasta että laadukasta. Terassi aukesi juuri sopivasti, nautimme Urquellin ja radlerin. Jaloissa pyöri mäyräkoira, joka olisi selvästi halunnut jotain - ja varpusia, jotka melkeinpä vaativat. Meillä ei ollut. Joku toinen, hieman enemmän kartalla oleva opas vertasi koko paikkaa luonnonsuojelualueeksi; melkein koko kaupunki näyttä yhdessä vaiheessa tältä. Asunnot olivat halpoja ostaa ja vuokrata, mutta sijoituksen tehneet alkoivat jo piankin vaatia, että ainakin heidän vastamaalattu seinänsä pitäisi jättää rauhaan ja tuo vallattu talo on siivottava ja krustipunkkarit ajettava pois kukkapenkeistä ja miksei täältä saa kunnon luomulattea? Ja näin, vähä vähältä, asukkaat tulevat poistaneeksi kaiken sen, minkä takia seudulle oli kiva muuttaa alunperin - mutta heitä se ei välttämättä edes häiritse: muutos on hidas kuin ikääntyminen, keskiluokkaistuminen ja lasten aikuistuminen. Muuttuuhan se mielikin siinä samalla. Erittäin hyvin sanottu kyllä.

En ollut vieläkään täysin käynnistynyt ja tulin ehdottaneeksi, että käytäisiinkö Berliner Domissa, kun se on tuossa vieressä ja vieläkään ei olla käyty, samoin kuin museosaaren museoissakaan. Torilta kantautui juurevaa bluesia, tiluttaja oli vihdoin vaiennut. Tämähän kelpasi, kävelimme lähemmäs. Samassa bluesministerille, joka oli itsekin hieman nuhjuisen oloinen, tuli kiistaa jonkun vielä enemmän laitapuolella ja/tai laitamyötäisessä kulkevan kanssa - se yritti kai pölliä rahat kitaralaukusta. Soitto katkesi hetkeksi, kaaoksen turvin tilumies huomasi tilausuutensa tulleen ja polkaisi käyntiin Laylan tai jonkun vastaavan lässyklassikon. Bluesukon vittuuntuneen ilmeen näki takaraivostakin, se käveli ihan lähelle tuijottamaan - ei sanonut mitään, tuijotti vain. Ensin meni rahat, sitten tilaisuus tienata uusia - soittaisit saatana edes parempaa musaa.

Kävelimme Domiin, Spreessä lipuvia risteilylaivoja ihmetellen. Sellaiselle olisi kiva joskus mennä, ja tuosta niitä lähtisikin - vaan mokomat eivät tahdo kertoa hintojaan etukäteen. Pitäkööt pilssivesipumppunsa, tuumin. Lähtökohtaisesti vastustan kirkkojen pääsymaksuja - ja Domissa ne olivat vielä kalliit, kympin kappale. Päätimme kuitenkin tehdä poikkeuksen, ja hyvä niin: paikka oli pysäyttävän hieno, vakava, tosissaan. Yhtäkään veistosta katsoessa eivät alkaneet suupielet nykiä, päinvastoin - tällä kertaa taiteilija ei yrittänyt saada läpi kummallisinta ilmettä ja ei-niin-hienovaraista vihjailua.

Krista ratikoi pari pysäkkiä eteenpäin, itse uhmasin turistimassoja kävellen - sovimme taapaamisen atomikellon luo. Napsin muutamia, minulle uusia sommitelmia teletornista ja ympäristöstä ylipäätään. Alexanderplats on taas muuttunut: remontit, korjaukset ja uudisrakennukset valmistuneet. Luulin jo kääntyneeni väärästä kulmasta - edelliskerralla kun tässä ei ollut kulmaa lainkaan ja talokin puuttui. Löytyi se lopulta. Päätimme mennä syömään, mitä tahansa paitsi purilaista.

Döner kiinnosti, samoin sushi - vaan täältäpäin saa korkeintaan keskinkertaista. Haahuilimme Alexin aseman alakerrassa, kun silmiin osui Nordsee; kaikkea mitä merestä nousee, friteerattuna. Tarkemmin katsottuna paikan nimi oli sittenkin F!sh & Ch!ps, kovin samannäköinen ulkoasu lie tuskin sattumaa. Sekalaatikko kaikenlaista eväkästä ja runsaasti ranuja pohjalle vei nälältä pahimman terän, kaksi erilaista majoneesikastiketta vohvelikipossa ratkaisivat pelin - etenkin, kun lopuksi sai syödä nämä aikuisten jälkiruoat. Syödessä tuijotin ihmisvilinään, se on kivaa hommaa tällaisessa isommassa kaupungissa. Että miksi mukaan, jos ei ole töissä Ampelmann-shopissa (paikallisen liikennevaloukon virallinen fanikauppa) pukeutuisi vain punaiseen ja vihreään? Ja miksi tuolla tyypillä on jalassa lahkeet, vaan ei housuja? Liian lyhyet shortsit sentään oli. Entä kenen mielestä TUO oli hyvä idea kampaukseksi?

Vaan mitä nyt? Ajetaan vaikka ratikalla Hauptbahnhoffille, koska voidaan - viime reissulla sinne meni jo kiskot, nyt menee kulkinekin. Aiemmin vain itäpuolta palvellut ratikkalinjasto levittäytyy hyvää vauhtia länteen. Matkalla näimme vilaukselta, että Tacheles on taas muuttunut; ikkunoissa lasit ja julkisivua kunnostettu - ei näytä enää yhtään hipilä. Vaan halusinko käydä itse asemalla? Enpä oikeastaan. Siispä takaisin ratikkaan ja Eberswalder Strasselle - siitä kun on enää parin minuutin kävely Pratergartenin megaterasille. Paikka on edelleen yhtä viehättävä, mutta särmät on ikävästi hiottu: englantia ymmärretään ja puhutaan liian hyvin, eikä baarimikko enää kuittaile, jos et osaa lausua tietyn bissen nimeä oikein - mistäpä sen tietäisikään, jos on oppinut sen lukemalla?

Nautimme tuopin vaaleaa sekä radleria, seurasimme samalla sivusilmällä miten pieni japanilainen mies tilasi paikallisen klassikon eli savustetun ja hiljaa haudutetun, kokonaisen sianpolven - tajusi sitten kimpaletta katsoessaan mitä oli tehnyt, taisteli hetken että sai edes vähän lihaa irti luusta, maistoi, maistoi uudestaan... ja autuas hymy levisi naamalle. Sittenkin hyvää. Samalla tapahtui toinenkin valaistuminen, ainakin sen esiaste: Krista valitti, että radler on liian makeaa - totesin, että niin on tämä helleskin. No maistetaan. HEI! OI! Eihän tämä... tämähän on ihan juotavaa. Pieni, ikävä jälkimaku, mutta muuten... Mitä täällä tapahtuu? Yleensä oluen jälkimaku aiheuttaa vaimossa halun repiä kieli irti - vaan ei enää. Niin se aikuisuus hiipii.

Terassin yllä risteilevät valoketjut olivat syttyneet jo hetki sitten, alkoi hiljalleen hämärtää. Aika mennä siis. Eberschwalderstrasselta pääsi kätevästi U-bahnilla Pankowiin, josta vaihtoyhteydellä Röntgental:iin. Humppa alkoi soida taas päässä.

Kävely meni nopeammin tähän suuntaan, liekö ollut myötätuuli. Kävin vielä tarkastamassa kellarin, se oli matala kuten luvattiin. Pyöräytin koneellisen pyykkiä pikaohjelmalla, että on sitten jotain päällepantavaa - huomenna kun on tarkoitus näyttää vähän paikkoja Kristan entiselle duunikaverille ja tämän miehelle. Nähtäväksi jää, ovatko juttumme liian erikoisia ja erilaisia heille - vai toisinpäin.